Parisuhde on kestänyt jo noin parikymmentä vuotta. Olen ennenkin miettinyt, että vaadinko liikaa vai onko normaalia. En ole nimittäin lyhyitä seurusteluja lukuunottamatta ollut muiden kanssa. Molemmat olemme keski-iässä. Kriisiäkö lienee, kun laittaa erityisesti miettimään, mutta olen lueskellut täälläkin noita muitten kirjoituksia. En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan minulle "minä rakastan sinua". Toki mies silloin nuorempana sen pitkin hampain "myönsi", kun utelin. Koskaan ei ole kukaan sanonut minua kauniiksi.(peilistä katselee ihan kivan näköinen nainen!?)
Sitten on tuo sitoutuminen. Avioliitto ei tule kuuloonkaan, aivan turhaa. Mies aikanaan otti puheeksi lapsen teon. Ei heti onnistunut, mutta ei sitten halunnut asiaa sen pidemmälle selvittää. Eli ei sitten ollut tärkeä? Kaikki jää vähän kuin vaiheeseen, mutta yhdessä ollaan. Joskus yritän saada keskustelua tunteista ja ajatuksistakin hereille, mutta toinen vaan suuttuu, kun ei halua semmoisista puhua, ei ole tarvetta.
Joulut ja muutkin vähänkin sosiaalisemmat jutut, missä kylään pitäisi mennä ovat kiusallisia hänelle. Minun pitäisi olla milloin mihinkin hemaisevaan kolttuun pukeutuneena, mutta itse tuo vaan samoissa verkkareissaan lahoaa. Lahjoa ei ostella, ei milloinkaan, kun ovat varsin typerä tapa kuulemma.
Tästä taisi nyt valitusluettelo tulla, mutta nuo asiat minua vähän ihmetyttää, että onko nämä ihan normaaleja ja pitääkö minun vaan hyväksyä tällainen erilaisuus omiin ajatuksiini nähden? (itse olen siis noissa luettelemissani jutuissa jokseenkin jokaisesta eri mieltä.)
Sitten on tuo sitoutuminen. Avioliitto ei tule kuuloonkaan, aivan turhaa. Mies aikanaan otti puheeksi lapsen teon. Ei heti onnistunut, mutta ei sitten halunnut asiaa sen pidemmälle selvittää. Eli ei sitten ollut tärkeä? Kaikki jää vähän kuin vaiheeseen, mutta yhdessä ollaan. Joskus yritän saada keskustelua tunteista ja ajatuksistakin hereille, mutta toinen vaan suuttuu, kun ei halua semmoisista puhua, ei ole tarvetta.
Joulut ja muutkin vähänkin sosiaalisemmat jutut, missä kylään pitäisi mennä ovat kiusallisia hänelle. Minun pitäisi olla milloin mihinkin hemaisevaan kolttuun pukeutuneena, mutta itse tuo vaan samoissa verkkareissaan lahoaa. Lahjoa ei ostella, ei milloinkaan, kun ovat varsin typerä tapa kuulemma.
Tästä taisi nyt valitusluettelo tulla, mutta nuo asiat minua vähän ihmetyttää, että onko nämä ihan normaaleja ja pitääkö minun vaan hyväksyä tällainen erilaisuus omiin ajatuksiini nähden? (itse olen siis noissa luettelemissani jutuissa jokseenkin jokaisesta eri mieltä.)
Vastaukset 4
Vanhimmat
ihan normaalilta jutulta. Et oo ainakaan tyranni kun annat toiselle oikeuden omiin mielipiteisiin.
Siis, täältähän nyt sinänsä ei kannata lukea tosissaan yhtään mitään, jos joku palsta on niin täynnä paskaa kun tämä, niin todella... En voi uskoa, että ihmiset todella olisivat näin tyhmimä, lapsellisia ja muuta, kun mitä tämä palsta osiltaan edustaa. Joten unohda tosielämän vertailut tänne ja lue huviksesi, keskustele ajankuluksi, mutta elä tosielämä täysin muualla.
Miehesi on mitä on, itselleen. Tottakai sun pitää hyväksyä se erilaisuus,-jos siis aijot hänen kanssaan olla. Sitähän se on aina ollut. Mutta niin miehenkin pitää hyväksyä sinut. Ei kummallakaan ole mitään luonteensa vastaista miellyttämispakkoa, eikä sellaisessa suhteessa ole mitään järkeä. Jos olisit halunnut jotain muuta, olisit ehkä tajunnut jatkaa etsintää ja valita jotain muuta?
Mutta sinä voit mennä, hän voi jättää menemättä, jos haluat naimisiin, pitää sinun etsiä mies, joka myös haluaa, jos haluat puhua tunteistasi, voit puhua jonkun tyttöystävän kanssa, jos et halua pukeutua hänen mielensä mukaisesti: älä pukeudu. Jos haluat miehen, joka puhuu, lahjoo, menee naimisiin, ja on sosiaalinen, olet väärän miehen kanssa: hän ei ole sellainen. Mutta ehkäpä hänessä on jotain muuta hyvää, vai miksi sä siinä olet? Ehkä hän sitten on kuitenkin sopinut ja rakastettava muulla tavoin. Jokaisessa on jotain.
elin lyhyen (vajaa vuosi)seurustelusuhteen keski-ikäisen miehen kanssa.Heti alkumetreillä huomasin, että mies on huono puhumaan.Sellainen kevyt jutustelu onnistui.Itsestään tai tunteistaan ei puhunut.Eikä ollut kiinnostunut minunkaan elämästäni.Myös pienet kohteliaat sanat puuttuivat.Ajattelin, että kyllä tämä elämä sitten sujuu näinkin ja yritin vaan sopeutua.
Mutta ei se niin mene, että tämän elämän voi elää puhumatta mitään sen syvällisempää.Eikö se ole niin, että puhumalla oppii tuntemaan toisen ihmisen parhaiten.Ei mulle riitä pelkkä pinnallinen rupattelu ja toisen ajatusten lukeminenkaan ei kyllä onnistu.Joskus jotain syvällisempääkin keskustelua, koska kuitenkin oltiin seurustelusuhteessa.Mies oli kyllä ns.hyvä mies, mutta ei mulle juuri tämän puhumattomuuden/sulkeutuneisuuden takia.
Jos meidän juttumme olisi jatkunut, todennäköisesti olisin ollut samankaltaisessa suhteessa kuin sinä nyt...merkit oli jo näkyvissä.
Hieman miehistä näkökulmaa: Lista näytti sisältävän ainoastaan huonoja seikkoja miehestäsi. Entäpä SINÄ? Kysy mieheltäsi ärsyttääkö häntä jokin sinussa ja ko. käytös johtuisi siitä, kerätkää vaikka lista kummankin ärsyttäistä puolista ja keskustelkaa!. Sanoit oleasi kaunis jne... hieman itsekriittisyttä JOS itsetunto kestää, saattaapi lähteä siitä mies avautumaan.
Itseänikin toisaalta ärsyttää, että suuri osa miehistä ei saa turpaansa auki ennen kuin on myöhäistä, tsempatkaa miehet!