Olemme asuneet yhdessä pian kaksi vuotta. Viimeinen vuosi on mennyt riidellessä ja välillä tuntuu, että olen aivan hukassa.
Asumme minun omistamassa asunnossa, meillä ei ole lapsia. Mies on tällä hetkellä vielä palkkatyössä, mutta hän jää työttömäksi kuukauden päästä. Olemme yhdessäolon aikana tienanneet suurin piirtein yhtä paljon, minä muutaman satasen enemmän.
Ongelmia suhteessa aiheuttavat tavalliset asiat.
Minä siivoan, tiskaan, pesen pyykit, käyn ruokakaupassa ja teen ruokaa. Olen sanonut miehelle sata kertaa, että hänen täytyy osallistua kotitöihin. Nyt mies on muutaman kuukauden käynyt kanssani ruokakaupassa ja ostosten maksamisesta on ainaista vääntöä. Kassalla mies narisee ja valikoi tarkkaan, mitä hän suostuu maksamaan ja mitä minun täytyy maksaa. Surkuhupaisaa tässä on tietysti se, että mies syö 70% ostoksistamme.
Välillä kotona on aivan sekaista. En yksinkertaisesti jaksa enää siivota yksinäni. Olemme molemmat epäsiistejä, omat jälkeni jaksaisin vielä korjata, mutta se, että joudun jatkuvasti myös siivoamaan toisen puolesta, turhauttaa. Samoin pyykinpesu, kukaan muu ei täytä konetta, kuin minä, kukaan muu ei laita pyykkejä telineelle kuivumaan, kuin minä.. ja kukaan muu ei laita puhtaita vaatteita vaatekaappiin, kuin minä.
Mies valittaa, ettemme tee enää mitään mukavaa yhdessä, kuten käy ravintolassa syömässä, elokuvissa tai matkustele. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen kyllästynyt maksamaan aina kahden ihmisen menot. Useasti ravintolan laskun koittaessa mies on todennut, että kai minä tarjoan ja niinpä olen joutunut maksumieheksi. Elokuvissa hän jää aina odottamaan karkkihyllylle, kun minä käyn hakemassa (maksamassa) liput. Laivamatkoilla hän tykkää myös käydä, mutta hän ei tietysti ehdi varauksia ja lippuja hakemaan eli minä joudun niissäkin tapauksissa maksumieheksi.
Aina kun olemme menossa jonnekin, mies jättää omat auton avaimet kotiin ja olettaa, että olemme aina menossa minun autolla. Suhteen ensimmäisenä vuonna minulla oli pieni ja taloudellinen auto. Silloin mies sanoi aina, mennään sinun autolla, koska se syö vähemmän bensaa. Nyt olemme molemmat vaihtaneet autoja ja miehellä on diesel, minulla bensasyöppö. Ajattelin, että nyt sitten ajelemme miehen autolla, mutta ei tietenkään. Nyt kun miehellä on diesel, sen kanssa ei kannata pieniä matkoja ajaa eli taas ajelemme minun autolla kaikki kauppareissut ym.
Olen useasti ottanut puheeksi nämä asiat, mutta aivan turhaan. Mies väittää kovapintaisesti, että kyllä hänkin maksaa vähintään yhtä paljon kuin minä ostoksistamme ja hänen autoaankin käytetään, mikä on täyttä valetta.
Asumisesta mies maksaa minulle yhtiövastikkeen. Sähkölaskun, nettilaskut ym. minä maksan, koska ne ovat minun nimelläni.
Nyt kun mies on jäämässä työttömäksi, hän on entistä nuukempi omista raha-asioistaan. Minua on alkanut pikkuhiljaa tilanne ärsyttämään ja minusta tuntuu, että mies eläisi minun siivellä.
Mitään läheisyyttä meillä ei enää ole kuukausiin ollut, johtuen varmaan viileistä väleistämme ja siitä, että mies stressaa työasioistaan ym. Kaipaan itse valtavasti kosketusta ja lämpimiä sanoja, mitä en tässä suhteessa enää saa.
Tiedän, että pärjäisin taloudellisesti paremmin ilman miestä. Ongelma lähinnä on tunnepuolinen, minun sukulaiseni ovat kuolleet ja tunnen itseni yksinäiseksi, jos eroan. On minulla muutama hyvä ystävä, mutta heillä on omat perheet ja en haluaisi jäädä yksin. Mistä saisin voimaa (ja järkeä päähän), että siirtyisin elämässä eteenpäin?
Asumme minun omistamassa asunnossa, meillä ei ole lapsia. Mies on tällä hetkellä vielä palkkatyössä, mutta hän jää työttömäksi kuukauden päästä. Olemme yhdessäolon aikana tienanneet suurin piirtein yhtä paljon, minä muutaman satasen enemmän.
Ongelmia suhteessa aiheuttavat tavalliset asiat.
Minä siivoan, tiskaan, pesen pyykit, käyn ruokakaupassa ja teen ruokaa. Olen sanonut miehelle sata kertaa, että hänen täytyy osallistua kotitöihin. Nyt mies on muutaman kuukauden käynyt kanssani ruokakaupassa ja ostosten maksamisesta on ainaista vääntöä. Kassalla mies narisee ja valikoi tarkkaan, mitä hän suostuu maksamaan ja mitä minun täytyy maksaa. Surkuhupaisaa tässä on tietysti se, että mies syö 70% ostoksistamme.
Välillä kotona on aivan sekaista. En yksinkertaisesti jaksa enää siivota yksinäni. Olemme molemmat epäsiistejä, omat jälkeni jaksaisin vielä korjata, mutta se, että joudun jatkuvasti myös siivoamaan toisen puolesta, turhauttaa. Samoin pyykinpesu, kukaan muu ei täytä konetta, kuin minä, kukaan muu ei laita pyykkejä telineelle kuivumaan, kuin minä.. ja kukaan muu ei laita puhtaita vaatteita vaatekaappiin, kuin minä.
Mies valittaa, ettemme tee enää mitään mukavaa yhdessä, kuten käy ravintolassa syömässä, elokuvissa tai matkustele. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen kyllästynyt maksamaan aina kahden ihmisen menot. Useasti ravintolan laskun koittaessa mies on todennut, että kai minä tarjoan ja niinpä olen joutunut maksumieheksi. Elokuvissa hän jää aina odottamaan karkkihyllylle, kun minä käyn hakemassa (maksamassa) liput. Laivamatkoilla hän tykkää myös käydä, mutta hän ei tietysti ehdi varauksia ja lippuja hakemaan eli minä joudun niissäkin tapauksissa maksumieheksi.
Aina kun olemme menossa jonnekin, mies jättää omat auton avaimet kotiin ja olettaa, että olemme aina menossa minun autolla. Suhteen ensimmäisenä vuonna minulla oli pieni ja taloudellinen auto. Silloin mies sanoi aina, mennään sinun autolla, koska se syö vähemmän bensaa. Nyt olemme molemmat vaihtaneet autoja ja miehellä on diesel, minulla bensasyöppö. Ajattelin, että nyt sitten ajelemme miehen autolla, mutta ei tietenkään. Nyt kun miehellä on diesel, sen kanssa ei kannata pieniä matkoja ajaa eli taas ajelemme minun autolla kaikki kauppareissut ym.
Olen useasti ottanut puheeksi nämä asiat, mutta aivan turhaan. Mies väittää kovapintaisesti, että kyllä hänkin maksaa vähintään yhtä paljon kuin minä ostoksistamme ja hänen autoaankin käytetään, mikä on täyttä valetta.
Asumisesta mies maksaa minulle yhtiövastikkeen. Sähkölaskun, nettilaskut ym. minä maksan, koska ne ovat minun nimelläni.
Nyt kun mies on jäämässä työttömäksi, hän on entistä nuukempi omista raha-asioistaan. Minua on alkanut pikkuhiljaa tilanne ärsyttämään ja minusta tuntuu, että mies eläisi minun siivellä.
Mitään läheisyyttä meillä ei enää ole kuukausiin ollut, johtuen varmaan viileistä väleistämme ja siitä, että mies stressaa työasioistaan ym. Kaipaan itse valtavasti kosketusta ja lämpimiä sanoja, mitä en tässä suhteessa enää saa.
Tiedän, että pärjäisin taloudellisesti paremmin ilman miestä. Ongelma lähinnä on tunnepuolinen, minun sukulaiseni ovat kuolleet ja tunnen itseni yksinäiseksi, jos eroan. On minulla muutama hyvä ystävä, mutta heillä on omat perheet ja en haluaisi jäädä yksin. Mistä saisin voimaa (ja järkeä päähän), että siirtyisin elämässä eteenpäin?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kuule maailma on miehiä puolillaan. Ja se toinen puoli on sitten taas naisia. Monet heistä ovat mukavia, ehkä toi sunkin miehesi pohjimmiltaan, mutta kaikki ei sovi asumaan keskenään.
Miehes käyttää sua loukkaavasti hyväkseen. Mitä yksin jäämistä se muka on jos pistät miehenkuvatuksen kävelemään. Olet jo jäänyt yksin.
Tai, voit laittaa miehen vain omaan kämppäänsä asumaan ja sopia että seurustelette, ainakin jonkun aikaa, jos kumpaakin huvittaa. Sano vähän reippaammin ja suoremmin, että koet nyt joutuvasi osallistumaan aikuisen miehen elatukseen, ja jotta et niin kokisi, niin mies hankkikoon oman kyökkinsä ja oman jääkaappinsa, tavataan sitten lenkillä kun se ei maksa mitään.
Varmasti löydät maailmasta uusia ihmisiä. Niin kauan et tosin voi niitä löytää kun hyysäät tuota hyyryläistäsi
Eroon vaan saman tien turhan pihistä ihmisestä. Kyllä miehen tulee pitää naista kuin kukkaa kämmenellä, muutoin mies vaihtoon. Aiemmin olin hetken miehen kanssa, joka oli niin pihi että teki elämästämme helvettiä. Nopeasti hänestä erosin, nyt minulla on uusi ihana mies, joka ei koskaan laske kuinka paljon minuun kuluttaa. Minun hyvinvointini on hänelle tärkeintä. Uskoakseni se on rakkautta, että haluaa antaa toiselle kaiken, ei tietenkään pelkästään rahaa.
Puhukaa asioita. Tekeekö miehesi yhtään mitään sinulle? Sinun vuoksi? Viettääkö hän aikaa yhdessä? Mitkä on tavoitteenne Onko niissä mitään samaa? Kirjoita paperille hyvät ja huonot puolet, kumpi voittaa? Miksi rakastuitte? Onko mitään, mitä silloin kuvittelitte / suunnittelitte?
En enää tiedä, mikä minua piristäisi.
Olemme puhuneet asioista, mutta mies ei näe jostain syystä suhteessamme mitään ongelmia, hän näkee asiat jotenkin niin mustavalkoisesti. Mies on tehnyt suhteemma ajan jotain pieniä autoon liittyviä asioita (pyyhkimien vaihto, rengaiden vaihdot ym). Tämän asian hän ottaa aina riidellessä esille ja muistuttaa, että kyllä hän jotain sentään tekee.
Mutta kaikki nämä muut asiat ovat alkaneet painaa minua entistä enemmän. Se, ettei toinen osallistu maksamiseen, eikä tee kotona yhtään mitään, on alkanut ärsyttämään päivä päivältä enemmän.
Mies on koko ajan omissa ajatuksissaan (työstressit), eikä hän enää muista minua juuri lainkaan. Hän ei ole koskaan ostellut minulle lahjoja (syntymäpäivä) ja muutenkin elokuviin vieminen/syöminen on aina langennut minulle. En tiedä, vaadinko liikaa mieheltä. Aikaisemmissa seurustelusuhteissa en ole yksinkertaisesti koskaan törmännyt näihin ongelmiin, mitä nykyisessä suhteessa on.
Jos laittaisin paperille hyvät ja huonot puolet, huonoja puolia tulisi enemmän ja ne koostuisivat näistä arkipäivän ongelmista. Hyviä puolia miehellä on se, että hän on ns. kunnon mies, ei juo paljoa, ei hypi vieraissa, ei ole väkivaltainen tms.
Sinulla on jo monta ns. valttikorttia, kun miehesi on uskollinen, eikä juo paljoa. Jos ainoa ongelma on raha, niin kannattaa puhua.
Ennemmin olisin ilman yhtään lahjaa ja tekisin kotityöt, kuin olisin miehen kanssa, joka juo, ja panee jokaista koko-ajan, kohteella ei väliä ja silti ostelisi lahjoja yms.
Viettääkö hän kanssasi yhteistä aikaa?
Miksi aikoinaan rakastuitte?
Raha on vielä ongelmista pienin. Aivan totta. Samoin kotityöt!
Mieti mitä elämä on pettäjän kanssa, hän lupailee 10 kaunista, kymmenen hyvää ja ne ei koskaan toteudu.. Mieti, mitä elämä alkoholistin kanssa on nuo samat ja asuu baarissa, eikä koskaan vietä aikaa kanssasi ja on paatunut valehtelija työ-ajoista, kaikesta!
Meillä hieman sama tilanne. Ollaan oltu yksissä pian kolme vuotta ja asuttu yhessä reilu kaks vuotta. Nyt ei enää mikään suju.. Enää ei olle "tiimi" vaan mies huitelee ja sanoo haluavansa elää spontaanisti eikä mulla pitäis olla siihen sanomista. Kaipaisin hieman etukäteistietoa et millo ollaan kimpassa ja millo ei. No päivittäin nykyään väännetän ja huudetaan. Pääsimme sen verran eteenpäin et päätettiin kokeilla keväällä pari kk eri asunnoissa vaikkakin se maksaa.
Nyt syksyllä aloin tivaamaan mieheltäni että rakastaako se mua vbai onko mun kanssa vain talaudellisista/järkiperäisistä syistä. Vastausta ei osaa antaa ja pahalle tuntuu ku ite on ollu koko sydämmellä koko suhteen ajan mukana.
En oo uskovainen mutta haluan uskoa että elämä johdattaa jokaisen hyvään elämään. Ja täytyyhän muistaa ettei elämä ole 24/7 ihanaa mutta kyllä tää jatkuva eripura alkaa väsyttää ja tuntuu että kärvistellessä oma minuus hukkuu..
tsemppiä, eiköhän myö tytöt näytetä mistä se kana pissii! :)
...sellainen tilanne, että mies muutti reilu vuosi sitten talooni asumaan tuoden mukanaan vaatteensa ym. henk.koht tavaransa - ei muuta. Kaikki asumiseen tarvittavahan minulla oli jo valmiina. Varsin pian ongelmaksi muodostui se, ettei mies halua osallistua mihinkään asumisen kuluihin. Hän mieluusti ostaa vain sen, mitä omaan suuhunsa laittaa, maksaa oman autonsa kulut, mutta hän haluaisi asumisensa olevan ilmaista! Olen vaatimalla vaatinut hänen rahallista osallistumistaan esim. sähkölaskuihin sun muihin asumisesta koituviin kuluihin. Pitkin hampain hän sen on tehnyt, mutta olen siitä kyllä sitten saanut kuullakin! Ja mikä pahinta - myös hänen sisareltaan ja isältään!!! Olen siis leimattu miehen hyväksikäyttäjäksi, koska en anna tämän miehen asua kodissani ilmaiseksi! Tässä kärsii kovasti jo luottamus kumppaniin, kun omia asioita ei pidetä omina, vaan levitellään suvulle :( ...kaikenlaisia mammanpoikia...
Sama tilanne on myös meillä. Poikaystäväni muutti minun asuntooni eli kaikki huonekalut, joita olemme hänen muuttonsa jälkeenkin ostaneet ovat minun maksamiani. Poikaystäväni olettaa, että minä maksan kaikki uudetkin huonekalut eli uusi sänky, sohva, tietokonepöytä ovat maksettu tietenkin minun pussista. Hän on hyvin tarkka kaikesta eli edes pyyhkeitä hän ei suostu maksamaan.
Omaan autoonsa hän laittaa rahaa eli sitä kyllä käydään pesemässä joka viikko ja asennetaan ties mitä turhia varusteita. Mutta se, että pitäisi osallistua sähkölaskuun, kaupassa käyntiin ym. onkin sitten maailman vaikein asia.
Meillä on myös sama tilanne eli jos riitelemme, hän on heti kertomassa vanhemmilleen ja sisarelleen, mikä ärsyttää myös suunnattomasti.
Onko se mulkku nyt ihan oikeasti niin tärkeä asia? Onko yksin niin pelottavaa muka olla?
Jos vaikka palattaisiin siihen käytäntöön tai suosituksiin että miehellä pitää olla ensin tupa ja takka ja sitten vasta akka. Näyttää olevan nykyään toisin päin... naisella pitää olla tupa ja siihen lukko, ja sitten tulee ukko ja siinä sitä sitten ollaan. Paitsi että alkunainen meissä kaipaa sitä miestä, eikä oikeesti halua näitä elätettäviä juippeja.
Heittäkää ne nyt helvettiin. Eihän niistä tulee ikinä miehiä tolla menolla. Tämän maailman pätevät ja kiltit nuoret naiset kouluttavat nuorista miehistämme luusereita lopuksi ikäänsä, jatkavat näiden luuserimiesten äitien pahoja tekoja. Luuserit ulos. Pakkaseen paleltuvat ne jotka eivät osaa itseään elättää. Se on luonnonvalintaa.
Vaikka kai se on tavallaan luonnonvalintaa tämäkin - kuka poika osaa parhaiten kusettaa naisen itsensä elättämään saa jatkaa sukua. Mutta haluammeko juuri näiden geenien lisääntyvän?
Ei se yksinolo ja sinkkumarkkinoilla pyöriminen kovin mukavaa ja helppoa ole.
Muistan, kun olin pari vuotta sitten yksin. En käynyt juuri missään, aamulla töihin ja illalla kotiin kaupan kautta. Viikonloput olivat pahimpia, kun ei ollut mitään tekemistä. Ei seurustelevista kavereistakaan iloa ollut, kun kaikki halusivat viettää vapaa-aikansa oman kullan kainalossa.
Silloin tällöin kävin treffeillä ja kaikenlaisiin friikkeihin tuli törmättyä. Pari viimeistä oli kunnon miehiä, omat asunnot, hyvät työpaikat jne. Toinen kunnon miehistä kärsi jostain mielenterveysongelmista ja ahdistui seurustelusta. Toinen puolestaan lopetti kokonaan yhteydenoton ja 9 kuukauden päästä näin hänet kaupungilla työntämässä lastenvaunuja(!) eli se niistä kunnon miehistä.
Nykyiseen törmäsin näiden kahden jälkeen. Hän vaikutti järkevältä ja mukavalta. Juttu luisti ja hän muutti melko nopeasti minun luokseni asumaan. Alussa hän oli reilu, sovittiin että hän maksaa yhtiövastikkeen ja muut kulut laitetaan puoliksi. Pian sitten huomasinkin, että minä sain olla aina maksamassa kaiken ja nyt sitten ollaan oltu tässä tilanteessa jo pian pari vuotta. Olen vaan jotenkin katsonut tätä läpi sormien, koska en tahdo enää törmätä pettäviin ja valehteleviin miehiin. Nykyinen mies olisi muuten kaikinpuolin ok ja kelpo kaveri, kunhan vaan ottaisi minutkin huomioon, tekisi oman osuutensa ja osallistuisi yhteisiin kuluihin. Jotenkin olen vaan niin hölmö, kun koko ajan odotan, että mies kuuntelisi sanomisiani ja muuttuisi.
Niin, kyllä minäkin sellaisen kunnon miehen olisin alunperin ottanut, jos sen olisin löytänyt.
nimittäin että mies muuttuu kun hyvän naisen rakkaus häntä kosketta...
Höpön höpön. Ei muutu.
Voit pitää tämän kinttaasi, tai sitten voit yrittää vielä sinkkuna. Kohdallesi ei osunut, mutta on niitä kunnollisia olemassa. Miksi ihmeessä pitää huonosta miehestä huolta, kaikki vähät hyvät kävelevät sillä välin tuolla ohi...
Minusta ei yksinolo kyllä ole ollut kamalaa. Tosin en nyt ihan kauhean pitkiä aikoja ole ollut yksin, mutta pisin aika aikuisena on ollut sentään vuoden. - Silloinkaan en todella kumppania haeskellut, rakkaus vain tuli. Keksiihän sitä aikuinen ihminen vaikka mitä. Kun ei koko ajan tarvitse miettiä toisen mietteitä ja mieltymyksiä ja mielipiteitä, voi löytää ihan uusia puolia itsestäänkin, uusia kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia.
Älä ota niin paineita! Äläkä ole räsy! Parempaa Uutta Vuotta... :)
Darwinin tyttären ensimmäisestä viestistä tykkäsin! :) Siinä sitä raivokasta energiaa, jota tarvitsemme - me naiset, jotka tähän jamaan olemme joutuneet... Tai itsemme ajaneet... Mutta tuo toinen viestisi... Hiukan syyllistävän tuntuinen - sori. Kerroit olleesi korkeintaan vuoden verran yksin aikuisiällä. Minulla on yksinolosta hiukan pitempi historia. Mutta on historiaa myöskin seukkaamisesta... Eikä yksin oloni johdu suinkaan siitä, ettei olisi kumppaniehdokkaita ollut... Vaan siitä, että heti kättelyssä vaan huomannut, ettei tuosta vaan ole tähän... Että on niitä pintaliitoisia luusereita... (seurusteluhistoria on opettanut sentään jotain).
Eli: Ei yksin olo minustakaan mitään kauhean kamalaa ole - kyllä senkin osaan. :) Mut kuten sanoit:
"Paitsi että alkunainen meissä kaipaa sitä miestä, eikä oikeesti halua näitä elätettäviä juippeja."
...sitä miestä tavoitellessa vaan valitettavasti tulee tutustuneeksi näihinkin elätettäviin juippeihin... Ei niitä kunnon miehiä ihan joka kulmalla vastaan näy tulevan... valitettavasti.
olin mielestäsi syyllistävä? Se ei ollut tarkoitus. Tai no, ehkä sillai lievästi syyllistämällä ravistava, vähän niinkuin että katopa peiliin, kuka elämääsi hallitsee...
Olen elänyt aikuisiälläni yksin enemmän kuin vuoden, yhteensä. Mutta pisin yhtäjaksoinen aika on ollut vuoden. Sitten olen kokeillut nuorena yhteisasumista muutamankin kanssa, mutta olin jo silloin niin pahapäinen, etten suostunut elämään huonossa suhteessa, vaan mieluummin elin taas yksin...
Nyt elän ihanaa pitkää suhdetta. Tätä suhdetta ennen oli pitkä avioliitto, joka oli ensimmäiset kymmenen vuotta ihana, ja viimeiset kahdeksan ihan kamala...
Edelleen, mukavaa elämää ja uuttavuotta kaikille!
Itse olin nuorena jo yksinhuoltaja ja asuin vuokralla.Olin ostanut kalusteet ja kämppäni oli tosi viihtyisä!! Olin ollut jo muutaman vuoden pojan kanssa kahdestaan,kun tutustuin itseäni vähän nuorempaan kaveriin,joka sitten jäi asuntooni aina vähän kerrallaan asumaan.
Yritin itsekkin aina vihjailla ruoan ostamisista,kun jouduin joka päivä sitä lapsen vuoksikkin tekemään ja mies söi siitä tietenkin samalla..Mutta ei!! Ei vaikka ääneen yritin ystävättäreni kanssakin puhelimessa puhua,että rahat loppuu,kun kukaan MUU ei osta ruokaa!!
Kerran sitten jyrähdin isommalla äänenpainolla,että nyt menet sitten sinä vuorostasi kauppaan ostoksille ja löin kauppalapun kouraan..siitä lähtien osallistu ruoan ostoon..
Hänellä oli auto,minulla ei,mutta olin antanut aina vähän bensarahaa,jos joutu mua kuskaan.Lopetin sitten sen rahan annon,eikä siitä mitään sanonutkaan..
Vuokraan hän ei osallistunut,kun sain kuulemma niin hyvin asumistukea..
Siivoukseen hän kuitenkin pyydettyäni osallistui..
No,oli kuitenkin muuten kunnollinen,joten seurustelua jatkettiin..ärsytti vaan,kun tuli tunne,että siivellä asuu..osti kyllä myöhemmin joskus kioskistakin jotain naposteltavaa kaikille..
3 vuoden päästä sitten ostettiin yhteinen ensimmäinen asunto ja silloin alkoi osallistua kaikkiin menoihin..nimi vaan piti olla papereissa,ja mitään ongelmaa ei enää ollut..
Nyt ollaan oltu yli 20 vuotta yhdessä ja omakotitalo on yhteisesti makseltu..oikeestaan mies osallistuu enempi maksuihin,kun on parempipalkkaisessa työssä.. Ja hyvin menee!
Jotenkin kiva kuulla, että on kohtalotovereita. Tosin omalla kohdalla kyseessä on mies, joka on kyllä lukenut hyvän tutkinnon, mutta kun työt ei kelpaa. Vuodet vaan kuluu ja kun johtajan paikkaa ei saa suoraan, niin hän jä kotiin nukkumaan, kun minä herään aamulla töhin. On hänellä joitakin pätkätöitä ollut, mutta kun se oma yrittäminen on niin olematonta. Olen asettanut aina takarajoja, jos ei puolen vuoden kuluttua ole päivätyötä, lähden. Puolet vuodet ovat kuluneet ja minä jäänyt. Oma ura edistyy hyvin, mutta ei se paljon lohduta, kun aina auunnitelmat kaatuvat siihen,e ttä toisella ei ole rahaa ja en itse halua kahta aina maksaa.