Pakko kirjoittaa tänne kun en muutakaan keksi. Olen parikymmpinen nainen ja olin seurustellut poikaystäväni kanssa reilut kaksi vuotta. Meillä meni oikeasti hyvin, suunniteltiin tulevaisuutta ja haluttiin ehdottomasti olla "aina yhdessä". En käsitä mitä ihmettä tapahtui, mutta petin häntä, kerran. En olisi todellakaan ikinä kuvitellut pystyväni pettämiseen, kaiken sen jälkeen mitä olen itse aikaisemmassa suhteessani kokenut. Olin aina ollut niin varma etten tule koskaan pettämään ketään. Mutta ei.
Poikaystäväni ja minun suhde on nyt ohi. En halua yrittää vakuuttaa häntä siitä että en enää ikinä tulisi pettämään häntä, en halua itkeä hänen peräänsä ja ruikuttaa häntä pysymään kanssani. Haluan antaa hänen olla rauhassa, jos hän niin haluaa ja olen sanonut tämän hänelle. Mutta mulla on niin paska olo, ei mitään järkeä. En kuitenkaan anna sen näkyä ulospäin, vaan käyttäydyn normaalisti. Ahdistaa niin paljon, toivon vaan että hän pärjäisi ja selviäisi asiasta. Uskon että hän selviää, ajan kanssa kaikki helpottaa. Ja hän on niin mahtava tyyppi että varmasti joskus löytää unelmiensa tytön jostain.
Haluaisin vain tietää, voinko minä selvitä tästä? Tällä hetkellä itseinhoni on jotain niin suurta, etten pysyt edes kuvailemaan. Olen tehnyt jo päätöksen, etten voi enää koskaan seurustella kenenkään kanssa, en halua satuttaa enään ketään. En todellakaan kuvittele että voisin pettää uudelleen, en missään nimessä. Mutta luulin alunperinkin etten kykenisi pettämiseen, mutta kas vain, kykenin. Joten miksi luottaa itseensä enään? En ajattele missään aivojeni pimeissä sopukoissa että kyllä tulen vielä pettämään ja se on ok, en. Mutta en vaan halua luvata mitään, jos on mahdollista etten pystykään pitämään lupaustani.
En siis ole mikään sydämmetön pettäjä, joka ei välitä puolisostaan tuon taivaallista. Rakastin, ja rakastan, entistä poikaystävääni edelleen suunnattomasti. Miten ihminen ajautuu pettämään rakastamaansa henkiöä? En ymmärrä. Ei perkele.
Olisi kiva saada jotain asiallisia vastauksia, mieluiten saman kokeineilta, mutta tietty kaikilta joilla on joku mielipide.
Poikaystäväni ja minun suhde on nyt ohi. En halua yrittää vakuuttaa häntä siitä että en enää ikinä tulisi pettämään häntä, en halua itkeä hänen peräänsä ja ruikuttaa häntä pysymään kanssani. Haluan antaa hänen olla rauhassa, jos hän niin haluaa ja olen sanonut tämän hänelle. Mutta mulla on niin paska olo, ei mitään järkeä. En kuitenkaan anna sen näkyä ulospäin, vaan käyttäydyn normaalisti. Ahdistaa niin paljon, toivon vaan että hän pärjäisi ja selviäisi asiasta. Uskon että hän selviää, ajan kanssa kaikki helpottaa. Ja hän on niin mahtava tyyppi että varmasti joskus löytää unelmiensa tytön jostain.
Haluaisin vain tietää, voinko minä selvitä tästä? Tällä hetkellä itseinhoni on jotain niin suurta, etten pysyt edes kuvailemaan. Olen tehnyt jo päätöksen, etten voi enää koskaan seurustella kenenkään kanssa, en halua satuttaa enään ketään. En todellakaan kuvittele että voisin pettää uudelleen, en missään nimessä. Mutta luulin alunperinkin etten kykenisi pettämiseen, mutta kas vain, kykenin. Joten miksi luottaa itseensä enään? En ajattele missään aivojeni pimeissä sopukoissa että kyllä tulen vielä pettämään ja se on ok, en. Mutta en vaan halua luvata mitään, jos on mahdollista etten pystykään pitämään lupaustani.
En siis ole mikään sydämmetön pettäjä, joka ei välitä puolisostaan tuon taivaallista. Rakastin, ja rakastan, entistä poikaystävääni edelleen suunnattomasti. Miten ihminen ajautuu pettämään rakastamaansa henkiöä? En ymmärrä. Ei perkele.
Olisi kiva saada jotain asiallisia vastauksia, mieluiten saman kokeineilta, mutta tietty kaikilta joilla on joku mielipide.
Vastaukset 16
Vanhimmat
No nyt kun olet saanut tavallaan pään auki ja päässyt vieraan kullin makuun niin anna palaa vaan.
Kyllä nuori, kiimainen torttu on kova sana niin varattujen kuin varmaan sinkkumiestenkin parissa.
Joten lopeta vollaaminen ja itsesäälissä riutuminen.
Laita vaan torttu jakoon kaikissa mahdollisissa paikoissa. Sitten kun on aika rauhoittua yhdelle miehelle niin etpähän kadu kun oot kokemusta hankkinut.
luitkohan kohdan "Olisi kiva saada jotain asiallisia vastauksia"? Kiitos vaan neuvosta, mutta en ole huora.
PILANNUT ITSENSÄ pettämällä
koskaan rauhoitu. Koira ei karvoistaan pääse.
Minäkin ajattelin aina etten pystyisi pettämään. Taisin jopa tuomita aika ankarasti pettäjät. Olin ollut mieheni kanssa yhdessä yli 10 vuotta ja meillä oli yhteisiä lapsia. Kaveripiirissämme oli mies jonka kanssa meillä oli aina hauskaa, hänkin varattu.
Kun hän alkoi ehdotella kahden kesken kahville lähtöä kieltäydyin sinnikkäästi.. mutta kuinka ollakaan lopulta annoin periki ja siitä lähti meidän suhde käyntiin. Olin itse melkein shokissa ensimmäisellä kerralla. Mitä ihmettä minä teeen!!! Sisälläni huusin EI, SEIS! Mutta pitkäaikainen hellyyden puute avioliitossani sai minut jäämään siihen.. vielä kerran ja taas kerran...jne
Syyllisyys kalvoi sisntäni ja voin huonosti.Mies olisi halunnut enemmän.. yhteisen elämän. En vain voinut rikkoa perhrttäni ja lopetin suhteen. Yritin korjata elämäämme paremmaksi mutta mikään ei muuttunut. Avioliittoa ei voi kohentaa yksin. Mieheni ei koskaan tullut tietämään suhteesta. Mutta 3 vuoden kuluttua jätti perheen koska liittomme ei toiminut. Emme vaan sopineet sittenkään yhteen.
Olen elänyt vuosia yksin lasten kanssa koska en uskaltnut enää rakastaa. En halunnut enää ikinä pettää ja pelotti että en pysty olemaan uskollinen kenellekään.
No elämä tuntuu tekevän tepposia..lopulta monen vuoden kuluttua olen korvia myöden rakastunut,..varattuun mieheen. Mieheen joka ei ole vuokseni valmis jättämään perhettään. Joka kuitenkin haluaa tavata minua. Nyt tiedän miten aikanaan satutin sitä pettäjää joka olisi halunnut enemmän..
Rakastan tätä miestä yli kaiken. Suhteemme on kestänyt yli kaksi vuotta. Kaikkien silmissä siis olen sinkku jolle ei kelpaa kukaan... koska tälle miehelle olen "uskollinen" sinkkuudesta huolimatta. Nyt tiedän että niin kauan kun aidosti rakastan toista en pystyisi pettämään! Jos pettäminen tulee edes mieleen on pohdittava mikä on vialla suhteessa..enkö enää rakasta toista?! Nyt kun tiedän että osaan sittenkin vielä olla uskollinen niin rakkaani ei ole sitä vaimolleen. Ironista. Mutta myös ikäväkseni tiedän että hän ei rakasta minua niin paljon että olisi kaikille rehellinen. Voi tätä eämää!!
Hei, musta enkeli. Itse olen tuon sinkkuuden suhteen samassa asemassa. Tällainen suhde on kuin huumetta, eikä siitä pääse irti. Suhde on ihanaa, mutta silti välillä niin riittämätöntä. Ei tiedä itsekään haluaako sen jatkuvan. Välillä käy ajatus suhteen paljastamisesta, mutta seuraukset pelottavat. Välillä ajattelen, että se olisi ratkaisu päästä irti suhteesta. Toisaalta olisi väärin miestä kohtaan, koska hän ei sitä halua. Välillä käy ajatus, että hänen avovaimollansa olisi oikeus tietää jo vuosia jatkuneesta suhteestamme. Aika näyttää mihin tiemme johtaa, yhteen vai lopullisesti erilleen.
Hei Riina70!
Tiedän sen jatkuvan taistelun mikä sisällä käy tällaisessa suhteessa.
Olen monesti yrittänyt lopettaaa sen, vaan aina olemme palaneet uudestaan yhteen.
Kerran eromme kesti useamman viikon... se oli elämäni helvetti. Vielä suurempi kuin tällainen elämä.
En vain halua elää ilman tätä miestä. Vaikka niin usein kaipaan häntä vierelleni arkiaskareihin ja öisin kainaloa mihin käpertyä ja aamua jolloin voisin heätä hänen vierellään...tyydyn niihin hetkiin mitkä saan.
Ainakin vielä, koska tiedän että muuta en voi saada häneltä.
Sitä en tiedä kauanko jaksan näin mutta ei auta kuin elää eteenpäin ja katsoa=)
Paljon hyviä hetkiä sinulle rakkaasi kanssa..nautitaan niin kauan kuin pystymme!
Ainakin jää paljon kauniita muistoja..
samassa jamassa, kohta neljän vuoden suhde perheelliseen mieheen. Äsken juuri toivotimme toisillemme hyvät yöt chatissa. Summasin eilenillalla vuotta 2009 ja totesin, että rakastan miestä entistä enemmän ; ennemmin otan harvat onnen hetket hänen kanssaan ja elän muun ajan yh-äidin "ankeaa arkea" kuin jatkan elämääni ilman tuota miestä. Pari kertaa viime vuoden aikana mietin, satutanko itseäni liikaa jäämällä... Mutta toisaalta, realiteetit ovat selvät: mies ei ole lupaillut yhteistä tulevaisuutta ym, joten tiedän, missä mennään. Tiedän, että tarumme on lopussa, jos on syytä epäillä, että käryämme. Ehkä joskus haluan enemmän, ehkä joskus törmään mieheen, jonka kanssa voimme vapaasti rakastaa... Sitäkään ei tiedä, vaikka se mies olisi tuo nykyinen salarakkaani, lasten lennettyä pesästä. Moni on minulle sanonut, että maailma on täynnä mukavia miehiä... Varmasti näin onkin, mutta minulle ei riitä mukava, miehessä pitää olla jotain erityistä!
mies on. Jos alkaa ikä olla ehtoo puolella tulee kiire.
ymmärrä selkeää asiaa; mies olisi eronnut, jos rakastaisi sinua! Taas yksi bimbo, joka pettää eniten itseään. Siirry reilusti taakse, jos mies on oikeasti rakastunut, niin eroaa. Aivan tekosyitä lapset yms. Eikö yhtään hävetä tai omatunto soimaa..Ja ihan oikeasti uskot, ettei mies pettäisi myös sinua. Usko huviksesi, mies ei "päivänvalossa" tule koskaan olemaan sinun miehesi.
Sä oot ton ukkomiehen kanssa, koska sovitat sitä aikaisempaa pettäisitä. Kuvio muistuttaa sitä, muttaosat vaan on vaihtuneet.
Sä jatkat vieläkin sitä leikkiä, ja sinä olet se joka mahdollistat suhteen, jossa sinua halvennetaan.
Nyt järki käteen ja kiiiruusti terapiaan.
Menee vain ne hyvät vapaatkin tapaukset ohi sillä aikaa kun roikkuu väärässä kiinni. Ei huomaa itsekään vaikka tilaisuus puhuisi keskellä päivä hyviä suoraan nenän edessä. Ei tartuta tilaisuuteen, kun on se jokin toivo vaikka se rakentuu pelkälle valheelle. Vääräkin toivo vie tilaisuuden paitsi ei vaan anna mitään.
Teidän pitää jutella. Vaikka suhde ei jatku niin pettämisestä jää kuitenkin kaikki paha niin kauan kunnes se sovitaan. Ja sitä ei voi sopia sanomalla, että se on okei. Ellei se molemmille tunnu todelta se sopiminen niin sitä ei ole sovittu.
Sinun pitää puhua tuohon pettämiseen liittyvistä syistä ja tunteista, mitkä johtivat siihen ja miltä nyt tuntuu, hänelle. Vasta kun se sinut rikkoo hänen edessään se on menossa kohti maalia. Muuten sinä et pysty järjellä ymmärtämään tuota ikinä itsekään, koska jos sitä tunnetta ei haeta siitä väärästä itselle niin se on aivan sama kuin yrittäisi kertoa sokealle, miltä valo maistuu.
Sinun on puhuttava myös siitä halusta, joka johti pettämiseen. Eli sinun on puhuttava siitä, mistä olisi alunperin pitänyt puhua ennen kuin ajautuu pettämään. Se rikos oli jo siinä, että kun teki mieli jotain niin ei puhunut jo siitä. Se on sitä uskottomuutta. Pettäminen tulee sitten. Haluille olisi ehkä löytynyt jokin suhteen luoma uusi kanava tai sitten suhde olisi päättynyt erilleen elämisenä ystävinä. Ystävät voivat aina palata vielä joskus takaisinkin. Siksi uskollisuudessa ei häviä ikinä missään.
Olin samassa tilanteessa parisen vuotta sitten ja vasta nyt alan hiljalleen tajuta, että kaikkeen on syy. Omalla kohdalla olin niin innoissani ihanan, luotetavan miehen löytämisestä, että kielsin itsestäni sen toisen puolen, intohimoisen draamakuningattaren, joka ei himosta järjiltään voinut vastata ei tumman ja tulisen työkaverin ehdotukseen. Sinkkuelämää vietin sen jälkeen pitkään, en halunnut loukata enää ketään, itseni mukaan lukien. Seuraavan seurustelusuhteen pistinkin poikki kun tunnistin tutun tilanteen ennen kuin mitään ehti tapahtua. Aika näyttää, onko pitkäaikaisia suhteita vielä edessä vai pärjäilenkö tämän temperamenttini kanssa paremmin sinkkuna.
haluan sanoa, että aivan jokaisessa parisuhteessa on riskinsä pettää ja/tai tulla petetyksi. Ihan koska tahansa suhteen aikana. Erityisen vaikeita vuosia ovat 2. vuosi, 7. vuosi ja 12. vuosi. Noin suurinpiirtein. 98% pettäjistä on elämänsä aikana sanonut useaankin otteeseen "en ikinä petä, en voisi, en kertakaikkiaan".
Koska olet noin nuori, kerron vielä: oma nuoruuden ihanne unelmien puolisosta saattaa olla varsin erilainen kuin 10 tai 20 vuoden päästä. Tiesitkö sitä, että parikymppisenä ihminen muuttuu enemmän kuin koskaan, koska silloin ei ole vielä kunnolla löytänyt itseään. Tästä syystä johtuu myös, että ihmissuhteet, jotka on solmittu +-20 ovat suuressa vaarassa päättyä, kun molemmat tai jompikumpi tietää varmemmin kuka oikeastaan on, mitä haluaa elämältään ja tätä myöten muotoutuu myös uusi käsitys ihannekumpanista. Melko loogista vai mitä?
Muistuttaisin vielä, että saduista ihmisille jää täysin väärä käsitys elämästä. Niissä kerrotaan tarina miten prinssi ja prinsessa kohtaavat. Ne päättyvät aina häihin ja lauseeseen "niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti". Todellisuudessa prinssin ja prinsessan elämäntarina vasta alkaa kohtaamisesta, häistä tai yhteenmuuttamisesta. Ja tuohon tarinaan sisältyy monenmoista. Vain täysin hullu ja kaheli luulee pystyvänsä elämään koko elämänsä onnellisena, vailla huolia ja murheita. Vastoinkäymisiä, suruja ja tuskaa. Epäröintiä, eksymistä. Hyvänä esimerkkinä tästä edesmennyt prinsessa Diana, joka taianomaisesti sai unelmien prinssinsä, mutta hänen elämänsä oli perinjuurin sekavaa ja päättyi kesken.
Itse olen varsin velmu vatvomaan asioita edestakaisin, ympäri jokasuuntaan. Monta kertaa. Kun pää meinaa haljeta, pistän ajatukseni lokeroihin odottamaan uusia näkökulmia. Niitä tulee enemmin tai myöhemmin, joskus yllättävästäkin suunnasta. Siksi suosittelen sinulle samaa tästä asiasta. Kun ajatuksesi kiertävät samaa kehää ympäri ja olosi tuntuu ihan paskalta, laita ne ikävät asiat sivulokeroon odottamaan.
Kysyt miten ajauduit pettämään rakastamaasi henkilöä. Vastaan - siksi, ettet rakastanut häntä riittävästi.
Ihan oman itsensä takia kannattaa olla lupailematta liikoja. Hieman epäilyttävää on luvata olla "aina yhdessä" tai sanoa "rakastan sinua aina". Ei tänään voi tietää mitä huominen tuo.
Myös sinä selviät ja löydät vielä, kenties monta, unelmiesi poikaystävää. Jos se jotenkin lohduttaa, niin minäkin löysin yritysten ja erehdysten jälkeen ihanimman poikaystäväni - vasta 43-vuotiaana ;).
Kiitos donna-. Viestiäsi oli helpottavaa lukea. Sain ehkä vähän toivoa etten ole ikuinen pettäjä, joka vain satuttaa muita.
Sen olen ymmärtänyt että tarvitsen todellakin aikaa ja etäisyyttä tilanteeseen että ymmärtäisin sen paremmin. Olen itsekin miettinyt, että ehkä en todella tarpeeksi rakastanut poikaystävääni. Jos näin on, niin miten ihmeessä voin enää luottaa tunteisiini, sillä olin niin varma että rakastan häntä eniten koko maailmassa kun vielä olimme yhdessä. Olin tunteesta niin varma, mutta nyt se alkaa "paljastua" ainakin osittain valheeksi. Jos tulevaisuudessa luulen rakastavani jotain, miten voin tietää onko se todellista vai ei?
Joku aikaisemmin kommentoi että pitäisi miettiä asioita, jotka johtivat pettämiseen ja että pelkkä halu on jo uskottomuutta. Minun tapauksessani pettämiseen ei liittynyt mitään ajatuksia, mitään tunteita. Olin hyvin humalassa, tuskin muistan koko tapahtumaa. En ollut ajatellut pettämistä koskaan aikaisemmin, enkä halunnut (tietoisesti) olla kenenkään muun kuin poikaystäväni kanssa. Joten mitään "halua" ei ollut, asiat vain tapahtuivat.