Mistä tietää onko masentunut vai pelkästään jo luonteeltaan surumielinen? Avomies kyllä kertonut, että kesällä ja ennen sitäkin oli masentunut. Hänellä ei ole oikeastaan kavereita ja vietti kesäloman aivan yksin itkien itsensä uneen ja ajellen kaupungilla ja tietokoneel vakoillen muita facebookissa tai käyden jollain muulla sivustolla. Kyllä huomasi, että oli hieman surullinen niihin aikoihin kun tavattiin, mutta huomasi myös sen kun hän minuun rakastui. Alkoi muuttua niin paljon iloisemmaksi ja luottaa enemmän itseensä. Vieläkin kyllä huomaa, ettei itsetunto ole kohdillaan. Eilenkin oletti, että minua ärsyttää, ettei lähdetä juomaan uutena vuotena. En ollut edes maininnut sellaista. Luulee vaan, että haluan miehen joka juo enemmän kuin hän, koska kerran ihan täpinöissä halusin baariin ja juomaan. Ja olen ennen enemmän käynyt baareissa. Silloinkin sanoin, että ei hänen vähä juomisensa minua häiritse. Tai sitten hän ei usko, että nautin seksistä hänen kanssaan. Aluksi häntä häiritsi vielä enemmän kun en orgasmia saanut yhdynnässä, että kyyneleetkin tuli silmiin. Hänen kanssaan olen kumminkin ollut lähempänä sitä kuin koskaan ja sen olen hänelle sanonutkin. Lisäksi tiedän, että sekin sieltä aikanaan tulee. Itse kun olen aika vahva ihminen vaikka olen herkkä ja haluan hänestä huolehtia. Hän kun ei yksin ollessaan tarpeeksi hyvin itsestään ole huolehtinut. Mutta kuitenkin myös minä tarvitsen häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä. Ensimmäinen mies jota olen rakastanut romanttisessa mielessä. Viime aikoina hän on kuitenkin ollut niin surumielinen, että minua mietityttää jos hän yhä on masentunut. Häntä saattaa tosin ahdistaa myös se, että parin viikon päästä työt loppuvat. Huolestuttaa miten se häneen tulee vaikuttamaan. Mutta toisaalta minä alan pikku hiljaa vasta tuntea häntä paremmin ja paremmin. Kohta ollaan tunnettu viisi kuukautta. Hän ei ole persoonana mikään ilopilleri, mutta hän on ollut niin hiljainen, haluton ja ärtynyt viime aikoina.
Itse olin ysiluokalla masentunut vaikka sitä ei silloin kukaan oikein huomannutkaan. Ahdisti olla erossa kotoa muuttaneista siskoista ja kestää yksin äitipuolta. Itse muutuin hieman riehakkaammaksi enkä halunnut puhua edes puhelimessa siskojeni kanssa. Yhden päivän vietin peloissani huoneessani, koska en halunnut kohdata äitipuolta. Masennus aiheutti kipujakin, fyysisesti alaselkääni koski kerran niin paljon, etten pystynyt kivulta liikkumaan. Varmaankin minun kohdallani masennus todella alkoi kun äitini kuoli ollessani 11-vuotias ja ahdistus paheni vuosi vuodelta huomaamattani. Siskojen "menetys" sitten laukaisi sen, koska kaikki kolme lähtivät vielä kerralla kun halusivat äitipuolesta eroon. Jotain kaksi vuotta sitten käsittelin lopulta äidin kuoleman ja huomasin olevani onnellinen (nyt olen 20v). Omien kokemusten vuoksi tiedän miten pahalta se tuntuu enkä halua oman kultani kokevan minkäänlaisia samanlaisia tunteita. Mutta minulla masennuksesta yli pääseminen edellytyksenä oli se, että kohtaan äitini kuoleman. Hänellä masennuksen syynä oli yksinäisyys ja se täyttyi kun sai minun kanssa olla. Huolehdin varmaan turhaan kun onhan hän silti sanonut olevansa onnellisempi kuin koskaan.
Onko muilla kokemusta ns. ilopillereitten vastakohdista?
Itse olin ysiluokalla masentunut vaikka sitä ei silloin kukaan oikein huomannutkaan. Ahdisti olla erossa kotoa muuttaneista siskoista ja kestää yksin äitipuolta. Itse muutuin hieman riehakkaammaksi enkä halunnut puhua edes puhelimessa siskojeni kanssa. Yhden päivän vietin peloissani huoneessani, koska en halunnut kohdata äitipuolta. Masennus aiheutti kipujakin, fyysisesti alaselkääni koski kerran niin paljon, etten pystynyt kivulta liikkumaan. Varmaankin minun kohdallani masennus todella alkoi kun äitini kuoli ollessani 11-vuotias ja ahdistus paheni vuosi vuodelta huomaamattani. Siskojen "menetys" sitten laukaisi sen, koska kaikki kolme lähtivät vielä kerralla kun halusivat äitipuolesta eroon. Jotain kaksi vuotta sitten käsittelin lopulta äidin kuoleman ja huomasin olevani onnellinen (nyt olen 20v). Omien kokemusten vuoksi tiedän miten pahalta se tuntuu enkä halua oman kultani kokevan minkäänlaisia samanlaisia tunteita. Mutta minulla masennuksesta yli pääseminen edellytyksenä oli se, että kohtaan äitini kuoleman. Hänellä masennuksen syynä oli yksinäisyys ja se täyttyi kun sai minun kanssa olla. Huolehdin varmaan turhaan kun onhan hän silti sanonut olevansa onnellisempi kuin koskaan.
Onko muilla kokemusta ns. ilopillereitten vastakohdista?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jotain haluan tähän sanoa. On ujoja ihmisiä, rohkeita ihmisiä, puheliaita, hiljasempia... on surullisia ja onnellisia ihmisiä. Mutta ihminen ei ole luonnostaan surumielinen. Erilaisuus on pelkästeen hyvä juttu. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia, mutta moni kokee ettei ole riittävän hyvä omasta mielestään. Tälläinen ajatus on sellainen joka on pääsyy sille, että sairastutaan masennukseen. Ei pidetä itseään riittävän hyvänä.
Jos työt loppuu, niin tämä ajatus herää helposti henkiin. "En ollut hyvä tässäkään, sainhan lopputilit töistäkin."
Tosta mitä kerrot saan sellaisen kuvan, että masennukseen on sairastuttu, mutta se on alkanut menemään kuitenkin parempaan suuntaan. Mitä onnellisessa elämässä pitää olla: harrastukset, työ, rakkaus, kaverit. Kuvittele minkälainen osuus tällä ihmisellä on prosenttuaalisesti edellämainitsemani elämän pääkohdat? Ainakin työ laskee nollaan. Et kerro viestissäsi että asutteko yhdessä, että miten paljon vietätte aikaa toistenne kanssa. Todennäköisesti ette kuitenkaan asu vielä yhdessä. En lähtisi tilanteessasi vielä ehdottaa ammattiapua, jos kerran masennus on mennyt parempaan suuntaan. Töiden menettämisestä tulee varmasti takapakkia. Parhaiten voisit ehkä auttaa, viettämällä enemmän aikaa miehen kanssa ja keksimällä erilaista tekemistä. Vaikka joku uusi yhteinen harrastus?
Masentunut ihminen tarvitsee rohkaisua, mutta eniten sitä että häntä kohdellaan kuin ketä tahansa muuta ihmistä. Ei tehdä masennuksesta tai sen oireista liian suurta numeroa. Masennus on täysin normaalia nuorilla ja myös vanhemmillakin. Itsetunto täytyy saada takaisin ja se ei onnistu vaikka murehtisi miten pitkään.
Jos elämä lähtee kunnolla alamäkeen niin lääkärille jutteleminen on hyvä juttu. Eräs tuttavani otti elämäänsä vauhtia olen 2 viikkoa suljetulla osastolla. Kun hän meni sinne, niin hänellä ei ollut mitään tavoitteita elämän suhteen, kun hän tuli pois sieltä, oli hänellä tavoitteet kirkkaana mielessä. Nyt melkein vuoden päästä tästä hän on energisempi kuin koskaan
Elämä potkii välillä päähän, mutta se jatkuu aina. Aina täytyy olla elämässä tavoiteita. Eikä elämää saa ottaa liian vakavasti.
Tuntuu, että hieman liioittelin tuolla viestillä aikaisemmin. Nyt se on taas oma itsensä. Kyllähän kulta kavereita välillä kaipaa. Tänään kylläkin oli niin iloinen kun sai pelikaverin kanssa yhtä peliä pelata pleikkarin netissä kun sai puhuakin tutun kanssa. Silloin aikaisemmin poikaystävä valitti, että väsyttää niin se taisi olla pääsyynä siihen outoon tilaan. Entinen tyttöystävä ei antanut hänen pelata edes pelejä vaikka on rakas harrastus. Oli ihan äimänä siitäkin kun sanoin kerran, että voin jääkiekkoa kattoo. Ihan omituisia jotkut naiset, jotka yrittää tukahduttaa oman puolisonsa kontrolloimalla toisen harrastuksia. Suurimmalla osalla kun ei mitään ongelmaa pelaamisen kanssa ole vaikka joka päivä hetken pelaisi. Yhdessä olemme joka päivä seurustelun alusta lähtien olleet. Nyt kuukauden olemme asuneet yhdessä. En näkisi suurempaa ongelmaa tällä hetkellä. Kullalla vaan on välillä huonoja päiviä. Kunnon ystäviä hänellä kyllä saisi olla.