tarina EROSTA JA UUDESTA ELÄMÄSTÄ

kyllä ne jotku naisetki osaa :(

bg kirjoitti:

kyllä ne jotku naisetki osaa :(

kaikki tietämäni naiset, jotka ovat toimineet parisuhteessa väärin, ovat olleet pahoillaan ja yrittäneet sopia miehen kanssa välit edes jotenkin kuntoon. Vaikka olisivat olle täysiä k***päitä. Kun taas miehet ovat kylmän viileästi lopettaneet suhteen ja lähteneet kävelemään. Onhan niitäkin tapauksia, missä mies on lähtenyt kauppaan eikä ole koskaan tullut takaisin. Ihmettelen sitä, että voi unohtaa menneisyyden niin nopeasti. Jättää kumppann ja jatkaa elämää yksin tai jonkun toisen kanssa. ´Kuinkakohan usein menneisyys tulee jossain vaiheessa myöhemmin kummittelemaan?

Nauttisin tilanteesta, jossa Mikko katuisi myöhemmin päätöstään ja pyytäisi Liisaa palaamaan luokseen. Liisa olisi jo silloin erosta yli ja voisi näpäyttää Mikkoa ja näyttää ovea. Kuinka usein näin on päässyt käymään? Kai niitä on niitä, jotka katuvat ja niitä jotka eivät kadu...

ihmeteltävää kirjoitti:

kaikki tietämäni naiset, jotka ovat toimineet parisuhteessa väärin, ovat olleet pahoillaan ja yrittäneet sopia miehen kanssa välit edes jotenkin kuntoon. Vaikka olisivat olle täysiä k***päitä. Kun taas miehet ovat kylmän viileästi lopettaneet suhteen ja lähteneet kävelemään. Onhan niitäkin tapauksia, missä mies on lähtenyt kauppaan eikä ole koskaan tullut takaisin. Ihmettelen sitä, että voi unohtaa menneisyyden niin nopeasti. Jättää kumppann ja jatkaa elämää yksin tai jonkun toisen kanssa. ´Kuinkakohan usein menneisyys tulee jossain vaiheessa myöhemmin kummittelemaan?

Nauttisin tilanteesta, jossa Mikko katuisi myöhemmin päätöstään ja pyytäisi Liisaa palaamaan luokseen. Liisa olisi jo silloin erosta yli ja voisi näpäyttää Mikkoa ja näyttää ovea. Kuinka usein näin on päässyt käymään? Kai niitä on niitä, jotka katuvat ja niitä jotka eivät kadu...

ovat yleensä kykenemättömiä käsittelemään tunteita samalla tavalla kuin naiset. Helpompi (luulevat) paeta uuteen suhteeseen, on "muuta ajateltavaa".

ihmeteltävää kirjoitti:

kaikki tietämäni naiset, jotka ovat toimineet parisuhteessa väärin, ovat olleet pahoillaan ja yrittäneet sopia miehen kanssa välit edes jotenkin kuntoon. Vaikka olisivat olle täysiä k***päitä. Kun taas miehet ovat kylmän viileästi lopettaneet suhteen ja lähteneet kävelemään. Onhan niitäkin tapauksia, missä mies on lähtenyt kauppaan eikä ole koskaan tullut takaisin. Ihmettelen sitä, että voi unohtaa menneisyyden niin nopeasti. Jättää kumppann ja jatkaa elämää yksin tai jonkun toisen kanssa. ´Kuinkakohan usein menneisyys tulee jossain vaiheessa myöhemmin kummittelemaan?

Nauttisin tilanteesta, jossa Mikko katuisi myöhemmin päätöstään ja pyytäisi Liisaa palaamaan luokseen. Liisa olisi jo silloin erosta yli ja voisi näpäyttää Mikkoa ja näyttää ovea. Kuinka usein näin on päässyt käymään? Kai niitä on niitä, jotka katuvat ja niitä jotka eivät kadu...

Jotta saa luotettavamman kuvan nykypäivän suhteiden kauhun tasapainosta niin kannattaa hakeutua johonkin nuorehkojen miesten foorumeille, mistä löytyy myös ihmissuhdeketju ja voit havaita monta surullista tarinaa. Itse olen tullut jätetyksi naisen toimesta hyvin lyhytsanaisesti kahdesti, molemmissa tapauksissa vielä viikkoa aiemmin tulevaisuutta suunniteltiin innolla yhdessä. Ja ei, en ole mokannut kummallakaan kerralla millään tavalla. Omien sanojen mukaan molemmilla oli jo toinen valmiiksi katsottuna, väitteiden todenperäisyyttä ei kiinnostanut siinä vaiheessa edes yrittää selvittää. Ehkäpä olen ollut huono-onninen, molemmissa erityisesti loppu jätti aivan yhtä hyväksikäytetyn olon kuin kelle tahansa naiselle.

etenee.. kirjoitti:

Jotta saa luotettavamman kuvan nykypäivän suhteiden kauhun tasapainosta niin kannattaa hakeutua johonkin nuorehkojen miesten foorumeille, mistä löytyy myös ihmissuhdeketju ja voit havaita monta surullista tarinaa. Itse olen tullut jätetyksi naisen toimesta hyvin lyhytsanaisesti kahdesti, molemmissa tapauksissa vielä viikkoa aiemmin tulevaisuutta suunniteltiin innolla yhdessä. Ja ei, en ole mokannut kummallakaan kerralla millään tavalla. Omien sanojen mukaan molemmilla oli jo toinen valmiiksi katsottuna, väitteiden todenperäisyyttä ei kiinnostanut siinä vaiheessa edes yrittää selvittää. Ehkäpä olen ollut huono-onninen, molemmissa erityisesti loppu jätti aivan yhtä hyväksikäytetyn olon kuin kelle tahansa naiselle.

Kerroppas kuinka näillä naisilla kävi toisten miesten kanssa ja soittivatko naiset koskaan sinun perääsi? Olen huomannut, että naiset kuitenkin katuvat jätettyään hyvän miehen ja vaikka eivät haluaisi palata yhteen, niin he ovat pahoillaan ja pyytävät käytöstään anteeksi. Pettäjä jättäjä miehet alkavat ajatella näitä asioita vasta siinä vaiheessa, kun he joutuvat petetyiksi ja jätetyiksi...On naisissakin vikaa, mutta naiset ovat ehkä hieman empaattisempia ja osaavat katua virheitään.

,,,,,, kirjoitti:

Kerroppas kuinka näillä naisilla kävi toisten miesten kanssa ja soittivatko naiset koskaan sinun perääsi? Olen huomannut, että naiset kuitenkin katuvat jätettyään hyvän miehen ja vaikka eivät haluaisi palata yhteen, niin he ovat pahoillaan ja pyytävät käytöstään anteeksi. Pettäjä jättäjä miehet alkavat ajatella näitä asioita vasta siinä vaiheessa, kun he joutuvat petetyiksi ja jätetyiksi...On naisissakin vikaa, mutta naiset ovat ehkä hieman empaattisempia ja osaavat katua virheitään.

Ei aavistustakaan, en katsonut että ystävyydelle näissä olosuhteissa olisi ollut edellytyksiä joten yhteyttä ei ole pidetty tai kännisiä kaipaussoittoja soiteltu. Ensimmäinen tapaus kuitenkin pyysi anteeksi n. vuosi tapahtuneen jälkeen. Suhteet sinällään kyllä olivat sen verran pitkiä, että molemmat naiset tiesivät ettei paluuta entiseen minun kanssani tulisi olemaan missään tapauksessa.

,,,,,, kirjoitti:

Kerroppas kuinka näillä naisilla kävi toisten miesten kanssa ja soittivatko naiset koskaan sinun perääsi? Olen huomannut, että naiset kuitenkin katuvat jätettyään hyvän miehen ja vaikka eivät haluaisi palata yhteen, niin he ovat pahoillaan ja pyytävät käytöstään anteeksi. Pettäjä jättäjä miehet alkavat ajatella näitä asioita vasta siinä vaiheessa, kun he joutuvat petetyiksi ja jätetyiksi...On naisissakin vikaa, mutta naiset ovat ehkä hieman empaattisempia ja osaavat katua virheitään.

katuvat virheitään ja ovat pahoillaan huomattuaan että ovatkin kaikesta yrittämisestä huolimatta tehneet jotain väärin. Tätä ei tietysti ensin voida käsittää. Mutta kun on selkä seinää vasten ja yleinen mielipide sinua vastaan, tehdään hätäpäissään näyttävä anteeksipyytö että OMA tilanne helpottuisi.

Jättäjänaiset ovat kovia pyytelemään anteeksi, ja sitten ihmetellään kun toinen voi olla vieläkin vihainen. Onhan siitä kun hän lähti toisen miehen matkaan kulunut jo lähes kaksi kuukautta. Entäs jos jättäjämies pyytää anteeksi? Sehän on täysi sika joka lähtee sihteerinsä matkaan. Ei sellaiselle anneta anteeksi. En minäkään antaisi. Näin ollen mies luopuu ideasta pyytää edes anteeksi.

Onkohan sillä sanahelinällä loppujen lopuksi mitään merkitystä kummankaan sukupuolen kannalta?

Puhuiko miehesi koskaan sinulle eron syistä tarkemmin? Oletko nähnyt häntä eron jälkeen? Tiedätkö ovatko he edelleen yhdessä työtoverinsa kanssa?

Kyllä siitä selviää... Kai. Luottamus on vaan mennyt aika todella pahasti muihin ihmisiin. Mutta täytyy ajatella päässään, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia koska muuten ei voi enää koskaan rakentaa hyvää suhdetta toiseen ihmiseen.

Jossain vaiheessa miehesi kohtaa tekemänsä virheet. Ehkä vuoden päästä, viiden vuoden päästä 10 vuoden päästä, mutta omatunto on siitä hassu juttu, että se ei jätä meistä koskaan. Tietenkin on niitä ihmisiä, joilla omatunto ei kolkuta koskaan...

..... kirjoitti:

Puhuiko miehesi koskaan sinulle eron syistä tarkemmin? Oletko nähnyt häntä eron jälkeen? Tiedätkö ovatko he edelleen yhdessä työtoverinsa kanssa?

Kyllä siitä selviää... Kai. Luottamus on vaan mennyt aika todella pahasti muihin ihmisiin. Mutta täytyy ajatella päässään, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia koska muuten ei voi enää koskaan rakentaa hyvää suhdetta toiseen ihmiseen.

Jossain vaiheessa miehesi kohtaa tekemänsä virheet. Ehkä vuoden päästä, viiden vuoden päästä 10 vuoden päästä, mutta omatunto on siitä hassu juttu, että se ei jätä meistä koskaan. Tietenkin on niitä ihmisiä, joilla omatunto ei kolkuta koskaan...

mies selittänyt. Kuulemma kokee käsittämätöntä sukulaissieluisuutta uutta rakkauttaan kohtaan ja on tälle kyennyt puhumaan asioita, joita ei minulle ikinä. Kuulemma minulla oli jossain tilanteissa niin sisäänpäinkääntynyt tai väärä _ilme_, ettei minulle voinut noita asioita sanoa. En siis tiedä, mitä juttuja ne ovat, visusti mies oli ne sisällään monta vuotta pitänyt tai sitten kenties on puhunutkin minulle vuonna kivi ja keppi, ei vaan enää muista puhuneensa.

Samaan aikaan mies sanoi myös, että meillä oli hyvä suhde, hän vaan rakastaa niin paljon enemmän ja intohimoisemmin tuota uutta rakastaan. Ihan klassiselta ihastumiselta hänen juttunsa minusta kuulostivat, ja kyökkipsykologi minussa sanoo, että hällä oli omassa elämässään jokin tyhjä tila ihastumisen aikaan. Oli monta vuotta veivannut samaa työtä, mun kanssa ostettu asunto oli ookoo, pari fyysistä kremppaa painoi päälle... kai hän koki paniikkia tyyliin "tässäkö tämä elämä nyt on eläkkeelle asti". Siinä sivussa minä olin mennyt ääneen miettimään, josko sittenkin voisi vanhemmaksi ryhtyä ja lapsellistua (tähän hänellä oli jyrkkä ei). Nyt pääsee mies aloittamaan ainakin parisuhteen uudestaan - voi siis lykätä yleistä elämisen ahdistusta pois mielestään.

En tiedä, miten miehen ja uuden rakkaan suhde voi tällä hetkellä. Olen tarkoituksella pysytellyt viime kuukaudet etäällä. Emme ole yli kolmeen kuukauteen olleet tekemisissä keskenämme. Tässä on vielä sellainen lisähierre, että minä, mies ja hänen nykyinen rakkaansa olemme kaikki samalla työnantajalla ja samalla alalla töissä. Sentään emme ole samassa lähityöpaikassa, mutta joka kerta kun olen menossa johonkin kaikille avoimeen koulutukseen tms. tilaisuuteen, pukkaa tuskan hiki pintaan. Uuden naisen näin työmaan pikkujouluissa, tervehdimme yhdessä tilanteessa kun oli pakko, mutta emme jutelleet. Tämä uusikin erosi rytinällä omasta vanhasta suhteestaan samaan aikaan kuin mun puoliso. Heidän eronsa oli mun käsittääkseni vähän erilainen - nainen oli alkanut heti ihastumisen alussa puhua siitä aviomiehelle ja loppuliitto oli sitten ollut riitelyä ja mustasukkaista tempoilua. Heidän puolellaan molemmilla kumminkin oli tietoisuus siitä, että ero on harkinnassa, meillä ex kelasi kaiken itse.

Luottamusta olen miettinyt paljon viime viikkoina... Olen nimittäin ihastunut, ja se on sinänsä ihanaa ja vapauttavaa. Mutta... En yhtään luota siihen, että ihastumisesta seuraisi mitään hyvää suhdetta. En varsinaisesti pelkää, että mies käyttäytyisi samalla tavalla kuin ex, se epäluottamus on enempi "pieleen tämä kumminkin menee" -tyyppistä. Ja epäilen, että jotenkin olen nyt hakeutunut ex-miehen kääntöpuolen seuraan, yritän kai jotenkin varmistaa, etten tulisi jätetyksi. Olen siis onnistunut löytämään nelikymppisen miehen, joka ei ole ikinä pitempään seurustellut, ja jolla ei niitä lyhyitäkään suhteita runsaasti ole... Viihtynyt äitinsä helmoissa kolmekymppiseksi... hm. En tiedä, epäilen että tietyt piirteet tässä uudesa ihastuksessa ovat sellaisia, etten siedä niitä sitten jos/kun vanhan suhteen läpikäyminen mielessäni loppuu. Väliin tuntuu, että pitäisi tunkea itsensä jonnekin syväjäädytykseen seuraaviksi viideksi vuodeksi, sen ajan päästä kai voisi palata täyspäisenä ja tasapainoisena muiden ihmisten joukkoon.

Aivan yhtä brutaalia käytöstä miehelle, kun matto vedetään täysin varoittamatta alta. Ei siinä anteeksi tai olen pahoillani auta todellakaan yhtään, teot kertovat ettei se tule sydämestä. Kyllähän sitä näistäkin itsensä kokoaa, mutta helpompaa se olisi, jos asiat olisi käsitelty ja edes auttava ymmärrys toisen ajatusten kulusta.

........ kirjoitti:

Aivan yhtä brutaalia käytöstä miehelle, kun matto vedetään täysin varoittamatta alta. Ei siinä anteeksi tai olen pahoillani auta todellakaan yhtään, teot kertovat ettei se tule sydämestä. Kyllähän sitä näistäkin itsensä kokoaa, mutta helpompaa se olisi, jos asiat olisi käsitelty ja edes auttava ymmärrys toisen ajatusten kulusta.

Matto lähti yllättäen alta, mutta tottahan tiesin että suhteessa oli ongelmansa. Olin vain jotenkin hassusti kuvitellut, että vaikeammat ajat yritetään keskustellen selvitä, vaikken minäkään mikään unelmien keskustelija ole. Parisuhdeterapia oli minulle hyvin todennäköinen vaihtoehto, etenkin kun oli selvää että jokin kriisi oli meneillään vaikkei minulle siitä mitään sanottu, eikä ollut omista kyvyistä sillä saralla turhan suuria kuvitelmia. No ei ole kyllä vieläkään :)

Ittensä kokoaa kyllä, mutta hiukan saa varmaan enempi hommia paiskoa. Kai. Jää paljon kysymyksiä vastausta vaille, vaikka toisaalta vastaukset synnyttävät aina uusia kysymyksiä. Ja luulenpa, että mitä omien tunteittensa kanssa sinuiksi pääsemiseen ja oppimiseen tulee, niin tämä tie saattaa ollakin se rikkaampi tie, ainakin alkumetreillä vihan tunteiden kirjo oli todella hämmentävää. Tosin juuri nyt se ei naurata. No ehkä pikkasen virnistän :)

Naisille esittäisin sellaisen kysymyksen joutessani, että mikä ihme saa naisen niin lukkoon, ettei nainen pysty puhumaan asioistaan ja tunteistaan ollenkaan? Jos siis parisuhde on muuten jotakuinkin kunnossa, eikä alkoholismia tai väkivaltaa ole ollut, ja mieskin onnistuu avautumaan jotain itsestään. Minen ymmärrä, todellakin oletin, että ennemmin minä olen se joka joutuu otsa hiessä tapailemaan sanoja keskustelussa ja ihmettelemään että mistä ihmeen tunteista se nyt puhuu. Olisi ihan kiva kuulla kommentteja, ties vaikka oppisi taas hiukan lisää, ehkäpä paremmin huomioimaan toista.

***Hakee lastan kaapista. Hakee rikkalapionkin kaapista. Kaapii riekaleet rikkalapioon. Laahustaa kellariin. Kellarissa on tohtori. Tohtori sanoo "kyllä näistä vielä mies tehdään". Sanan "mies" kohdalla tohtori kohottelee kulmiaan ja hymyilee vinosti. Kellarin ovessa lukee Tohtori Frankenstein.***

Jep, hyvä tästä vielä tulee :)

Toljake kirjoitti:

Matto lähti yllättäen alta, mutta tottahan tiesin että suhteessa oli ongelmansa. Olin vain jotenkin hassusti kuvitellut, että vaikeammat ajat yritetään keskustellen selvitä, vaikken minäkään mikään unelmien keskustelija ole. Parisuhdeterapia oli minulle hyvin todennäköinen vaihtoehto, etenkin kun oli selvää että jokin kriisi oli meneillään vaikkei minulle siitä mitään sanottu, eikä ollut omista kyvyistä sillä saralla turhan suuria kuvitelmia. No ei ole kyllä vieläkään :)

Ittensä kokoaa kyllä, mutta hiukan saa varmaan enempi hommia paiskoa. Kai. Jää paljon kysymyksiä vastausta vaille, vaikka toisaalta vastaukset synnyttävät aina uusia kysymyksiä. Ja luulenpa, että mitä omien tunteittensa kanssa sinuiksi pääsemiseen ja oppimiseen tulee, niin tämä tie saattaa ollakin se rikkaampi tie, ainakin alkumetreillä vihan tunteiden kirjo oli todella hämmentävää. Tosin juuri nyt se ei naurata. No ehkä pikkasen virnistän :)

Naisille esittäisin sellaisen kysymyksen joutessani, että mikä ihme saa naisen niin lukkoon, ettei nainen pysty puhumaan asioistaan ja tunteistaan ollenkaan? Jos siis parisuhde on muuten jotakuinkin kunnossa, eikä alkoholismia tai väkivaltaa ole ollut, ja mieskin onnistuu avautumaan jotain itsestään. Minen ymmärrä, todellakin oletin, että ennemmin minä olen se joka joutuu otsa hiessä tapailemaan sanoja keskustelussa ja ihmettelemään että mistä ihmeen tunteista se nyt puhuu. Olisi ihan kiva kuulla kommentteja, ties vaikka oppisi taas hiukan lisää, ehkäpä paremmin huomioimaan toista.

***Hakee lastan kaapista. Hakee rikkalapionkin kaapista. Kaapii riekaleet rikkalapioon. Laahustaa kellariin. Kellarissa on tohtori. Tohtori sanoo "kyllä näistä vielä mies tehdään". Sanan "mies" kohdalla tohtori kohottelee kulmiaan ja hymyilee vinosti. Kellarin ovessa lukee Tohtori Frankenstein.***

Jep, hyvä tästä vielä tulee :)

Ainakin vähän.:)

Kukapa sitä täydellinen olisi tai ajatustenlukija nyt huomaan. Jos jotain pientä olikin, se tuli laitettua enemmän suhteen lievän arkipäiväistymisen piikkiin. Nyt aivan uudenlaiset vihan tunteet varmasti johtuvatkin paljon siitä, että tavallaan on tullut tietääkseni ensimmäistä kertaa henkisesti täydellisesti petetyksi. Itse en ainakaan usko pystyväni edes teeskentelemään fyysistä läheisyyttä tai puhumaan tulevaisuuden suunnitelmista aivan viimeiseen päivään saakka. Itse eroaminen oli kuitenkin sen verran järjestelmällisesti suunniteltu, ettei pysty sulkemaan silmiään totuudelta.

Tätä päässä pyörittelyähän tämä on, kysymyksiin kun ei löydy vastauksia. Saati sitten ansaitsinko todellakin tämän.:) Lobotomia saattaisi auttaa edes turhien kysymysten unohtamisessa.:)

helpottaa... kirjoitti:

Ainakin vähän.:)

Kukapa sitä täydellinen olisi tai ajatustenlukija nyt huomaan. Jos jotain pientä olikin, se tuli laitettua enemmän suhteen lievän arkipäiväistymisen piikkiin. Nyt aivan uudenlaiset vihan tunteet varmasti johtuvatkin paljon siitä, että tavallaan on tullut tietääkseni ensimmäistä kertaa henkisesti täydellisesti petetyksi. Itse en ainakaan usko pystyväni edes teeskentelemään fyysistä läheisyyttä tai puhumaan tulevaisuuden suunnitelmista aivan viimeiseen päivään saakka. Itse eroaminen oli kuitenkin sen verran järjestelmällisesti suunniteltu, ettei pysty sulkemaan silmiään totuudelta.

Tätä päässä pyörittelyähän tämä on, kysymyksiin kun ei löydy vastauksia. Saati sitten ansaitsinko todellakin tämän.:) Lobotomia saattaisi auttaa edes turhien kysymysten unohtamisessa.:)

Jaa'a, nuo aivan uudenlaiset vihantunteet olivatkin mielenkiintoisia. Oli pahuksen pelottavaa huomata niitä itsestään. Omat tunteet kyllä yllättivät, etenkin kun tämä ei ollut ensimmäinen kerta jätettynä. Tuo henkinen petos, ja pettäminenkin, oli tyrmistyttävää ymmärtää, hetken aikaa tuntui siltä että koko maailma on käännetty nurinpäin, mutta minä ainoana idioottina en sitä ymmärrä.

Uni kun ei yöllä taas tullutkaan, mietin, että kuinkahan paljon tässäkin erossa oli lopulta kyse siitä, että puolisko olikin etsinyt jotain omaa ihanteellistettua mielikuvaansa puolisosta. Sellaista joka oli helppo rakastuessaan nähdä toisesta ruusunpunaisten lasiensa läpi, mutta ajan kanssa joutui huomaamaan ettei se toinen ollutkaan se omien unelmien prinssi jolta se aluksi näytti, vaan ihan tavallinen taatelintallaaja kaikkine vikoineen ja vaikeuksineen. Olihan minullakin ne kivat lasit, kurkistelinkin niiden yli välillä, mutta ehken riittävästi. Vai olikohan sittenkin niin, että vain minulla oli ne ruusunpunaiset lasit? Vai olivatko lasini ehkä tehty peilistä, näinkö minä oikeasti yhtään mitään?

Ansaitsinko tämän? EN!! Tai... Ehkä? En tiedä, asian voi nähdä niin monin tavoin, paskamaisena hylkäyksenä tai rajuna herätyksenä omalle kasvun tarpeelle, vaikka niinkin että sitä saa mitä tilaa. Mutta... Aivan 100% varma olen siitä, etten ansainnut sitä, että yhteisen suhteen yhtäkkisellä ja mielivaltaisella lopettamisella minulta riistettiin itsemääräämisoikeuteni minua koskevissa asioissa. Olisinko tuota oikeuttani käyttäen voinut vaatia suhteen jatkamista? En. Onko toisella oikeus mennä jos ei enää huvita? On. Mihin ihmeeseen olisin sitten tuota oikeuttani tarvinutkaan?

Ero -tuttaa. Ikävä -tuttaa. Rikotut unelmat -tuttavat. Oma ymmärtämättömyys -tuttaa. Ties mikä kaikki. Ehdottomasti -tuttaa tähän asiaan, toistaiseksi, kiinni jääminen ja se jokin katkeruuden oloinen, joksi selkeämpi viha on muuttunut. Kiistatta eniten risoo kuitenkin se, että tiedän tuon katkeruuden ja jumiutumisen olevan tasan tarkkaan kiinni omien korvien välistä. Millä ihmeellä se saadaan muuttumaan ja tämä jumalan hylkäämä pyörittely loppumaan? Lobotomiako ainoa keino? :)

Toljake kirjoitti:

Matto lähti yllättäen alta, mutta tottahan tiesin että suhteessa oli ongelmansa. Olin vain jotenkin hassusti kuvitellut, että vaikeammat ajat yritetään keskustellen selvitä, vaikken minäkään mikään unelmien keskustelija ole. Parisuhdeterapia oli minulle hyvin todennäköinen vaihtoehto, etenkin kun oli selvää että jokin kriisi oli meneillään vaikkei minulle siitä mitään sanottu, eikä ollut omista kyvyistä sillä saralla turhan suuria kuvitelmia. No ei ole kyllä vieläkään :)

Ittensä kokoaa kyllä, mutta hiukan saa varmaan enempi hommia paiskoa. Kai. Jää paljon kysymyksiä vastausta vaille, vaikka toisaalta vastaukset synnyttävät aina uusia kysymyksiä. Ja luulenpa, että mitä omien tunteittensa kanssa sinuiksi pääsemiseen ja oppimiseen tulee, niin tämä tie saattaa ollakin se rikkaampi tie, ainakin alkumetreillä vihan tunteiden kirjo oli todella hämmentävää. Tosin juuri nyt se ei naurata. No ehkä pikkasen virnistän :)

Naisille esittäisin sellaisen kysymyksen joutessani, että mikä ihme saa naisen niin lukkoon, ettei nainen pysty puhumaan asioistaan ja tunteistaan ollenkaan? Jos siis parisuhde on muuten jotakuinkin kunnossa, eikä alkoholismia tai väkivaltaa ole ollut, ja mieskin onnistuu avautumaan jotain itsestään. Minen ymmärrä, todellakin oletin, että ennemmin minä olen se joka joutuu otsa hiessä tapailemaan sanoja keskustelussa ja ihmettelemään että mistä ihmeen tunteista se nyt puhuu. Olisi ihan kiva kuulla kommentteja, ties vaikka oppisi taas hiukan lisää, ehkäpä paremmin huomioimaan toista.

***Hakee lastan kaapista. Hakee rikkalapionkin kaapista. Kaapii riekaleet rikkalapioon. Laahustaa kellariin. Kellarissa on tohtori. Tohtori sanoo "kyllä näistä vielä mies tehdään". Sanan "mies" kohdalla tohtori kohottelee kulmiaan ja hymyilee vinosti. Kellarin ovessa lukee Tohtori Frankenstein.***

Jep, hyvä tästä vielä tulee :)

Naisille esittäisin sellaisen kysymyksen joutessani, että mikä ihme saa naisen niin lukkoon, ettei nainen pysty puhumaan asioistaan ja tunteistaan ollenkaan?

Niin iso loukkaus, joka koskee juuri sitä asian käsittelyä. Jos naista loukataan juuri siitä, että hän on puhunut tai halunnut selvittää tai olla yhdessä, sitä tölväisyä ei enää selvitetä selvittämällä ainakaan ilman ihmettä yhtään mitenkään. Silloin ainakin nainen tietää, että puhumisella ei enää kuin pahenneta asioita. Ja jos se puhuminen tai selvittäminen tai naisen halu yhdessäoloon on ollut se syy, mistä mies on ärsyyntynyt ja loukannut, ei naisella ole enää yhtään mitään keinoa auttaa asiaa, muuta kuin hävitä pois.
Siinä ei ole enää naisella yhtään mitään mahdollisuutta edes puhua. Tilanne on niin lukossa, ettei se enää aukea.

Toljake kirjoitti:

Jaa'a, nuo aivan uudenlaiset vihantunteet olivatkin mielenkiintoisia. Oli pahuksen pelottavaa huomata niitä itsestään. Omat tunteet kyllä yllättivät, etenkin kun tämä ei ollut ensimmäinen kerta jätettynä. Tuo henkinen petos, ja pettäminenkin, oli tyrmistyttävää ymmärtää, hetken aikaa tuntui siltä että koko maailma on käännetty nurinpäin, mutta minä ainoana idioottina en sitä ymmärrä.

Uni kun ei yöllä taas tullutkaan, mietin, että kuinkahan paljon tässäkin erossa oli lopulta kyse siitä, että puolisko olikin etsinyt jotain omaa ihanteellistettua mielikuvaansa puolisosta. Sellaista joka oli helppo rakastuessaan nähdä toisesta ruusunpunaisten lasiensa läpi, mutta ajan kanssa joutui huomaamaan ettei se toinen ollutkaan se omien unelmien prinssi jolta se aluksi näytti, vaan ihan tavallinen taatelintallaaja kaikkine vikoineen ja vaikeuksineen. Olihan minullakin ne kivat lasit, kurkistelinkin niiden yli välillä, mutta ehken riittävästi. Vai olikohan sittenkin niin, että vain minulla oli ne ruusunpunaiset lasit? Vai olivatko lasini ehkä tehty peilistä, näinkö minä oikeasti yhtään mitään?

Ansaitsinko tämän? EN!! Tai... Ehkä? En tiedä, asian voi nähdä niin monin tavoin, paskamaisena hylkäyksenä tai rajuna herätyksenä omalle kasvun tarpeelle, vaikka niinkin että sitä saa mitä tilaa. Mutta... Aivan 100% varma olen siitä, etten ansainnut sitä, että yhteisen suhteen yhtäkkisellä ja mielivaltaisella lopettamisella minulta riistettiin itsemääräämisoikeuteni minua koskevissa asioissa. Olisinko tuota oikeuttani käyttäen voinut vaatia suhteen jatkamista? En. Onko toisella oikeus mennä jos ei enää huvita? On. Mihin ihmeeseen olisin sitten tuota oikeuttani tarvinutkaan?

Ero -tuttaa. Ikävä -tuttaa. Rikotut unelmat -tuttavat. Oma ymmärtämättömyys -tuttaa. Ties mikä kaikki. Ehdottomasti -tuttaa tähän asiaan, toistaiseksi, kiinni jääminen ja se jokin katkeruuden oloinen, joksi selkeämpi viha on muuttunut. Kiistatta eniten risoo kuitenkin se, että tiedän tuon katkeruuden ja jumiutumisen olevan tasan tarkkaan kiinni omien korvien välistä. Millä ihmeellä se saadaan muuttumaan ja tämä jumalan hylkäämä pyörittely loppumaan? Lobotomiako ainoa keino? :)

Uutta todellakin, mutta aikaisemmat suhteet omalla kohdalla tavallaan käytiin omalla tavalla loppuun ja erottiin enemmän tai vähemmän yhteisymmärryksessä.

Kysymyksiä löytyisi varmasti loputtomasti. Olisiko eroa voinut välttää, vaikka itse tunsin että panostin tähän suhteeseen enemmän kuin koskaan. Erittäin epätodennäköistä, pää vain ei ymmärrä vielä alkaa käsittelemään itse eroa ja sen aiheuttamaa surua vaan yrittää melkein koko ajan keksiä mahdollisia syitä. Jos jotain pitäisi ottaa opiksi niin ainakin sen, että kärsii jatkossa nahoissaan normieron aiheuttaman draaman, mikäli nyt yleensä sellaiseen tilanteeseen joutuu. Toivon mukaan ei.

Lobotomia varmasti auttaisi.:) Vielä toistaiseksi Jekyll & Hyde tunnelmat, töissä varsinkin muistuu kaikki hyvät hetket haitaten koko päivän ja kotiin päätyessä kaikki vihan tunteet ryömivät esiin.:)

joskus.... kirjoitti:

Uutta todellakin, mutta aikaisemmat suhteet omalla kohdalla tavallaan käytiin omalla tavalla loppuun ja erottiin enemmän tai vähemmän yhteisymmärryksessä.

Kysymyksiä löytyisi varmasti loputtomasti. Olisiko eroa voinut välttää, vaikka itse tunsin että panostin tähän suhteeseen enemmän kuin koskaan. Erittäin epätodennäköistä, pää vain ei ymmärrä vielä alkaa käsittelemään itse eroa ja sen aiheuttamaa surua vaan yrittää melkein koko ajan keksiä mahdollisia syitä. Jos jotain pitäisi ottaa opiksi niin ainakin sen, että kärsii jatkossa nahoissaan normieron aiheuttaman draaman, mikäli nyt yleensä sellaiseen tilanteeseen joutuu. Toivon mukaan ei.

Lobotomia varmasti auttaisi.:) Vielä toistaiseksi Jekyll & Hyde tunnelmat, töissä varsinkin muistuu kaikki hyvät hetket haitaten koko päivän ja kotiin päätyessä kaikki vihan tunteet ryömivät esiin.:)

Hyvä, jos voi yhdessä todeta että suhde ei kanna ja se voidaan päättää. Tuollainen yhteisymmärrys, vaikka raskaskin, olisi mielenkiintoista kokea. Vaikken eroa toivokaan mahdolliselle seuraavalle suhteelleni.

Tästä kirjoittelusta on yksi merkittävä hyöty, vertaistuen lisäksi. Kun sätin toista tai kysyn miksi?, niin joka kerran pieni kello sisällä kilahtaa ja muistuttaa minua katsomaan kirjoittamaani tilannetta ulkopuolelta. Ja toisinaan huomaan, että se jokin kuvaamani asia on kuten sen kuvasin, mutta se on myös toisella tavalla. Eri silmät näkevät eri asioita eri aikaan.

Olisiko ero voitu välttää? En tiedä, on se mahdollista, mutta... Se olisi vaatinut rohkeutta ja halua kohdata ne vaikeudet, sekä uskoa yhteiseen asiaan. Toisella ei ollut ainakaan sitä rohkeutta katsoa petoa silmiin, se sanottiinkin suoraan. Halua... Mitä se oikeastaan edes on?

Jos jotain aion oppia tästä, niin olemaan objektiivisempi itseni havainnoimisessa ja entistäkin avoimempi kumppaniani kohtaan. Ja ehdottomasti aion ymmärtää ja hyväksyä itsestäni ne syyt, miksi tämä ero ottaa näin koville, auttanee sekin seuraavassa suhteessa. Jahka jotain sellaista uskaltaa taas ajatella, tuntuu riittävän haastavalta pelkkä uusiin ihmisiin tutustuminenkin. Ikäänkuin kuvittelisi otsassaan olevan "SÄRKYVÄÄ" -leiman. Ehkä siinä onkin :)

Taidanpa tietää tuon Jekyll&Hyde -meiningin, niin hyvä vertaus että alkaa jopa naurattamaan kun muistelee kesää ja syksyä. Toivottavasti pääset pian hiukan tasaisempaan olotilaan :)

Toljake kirjoitti:

Hyvä, jos voi yhdessä todeta että suhde ei kanna ja se voidaan päättää. Tuollainen yhteisymmärrys, vaikka raskaskin, olisi mielenkiintoista kokea. Vaikken eroa toivokaan mahdolliselle seuraavalle suhteelleni.

Tästä kirjoittelusta on yksi merkittävä hyöty, vertaistuen lisäksi. Kun sätin toista tai kysyn miksi?, niin joka kerran pieni kello sisällä kilahtaa ja muistuttaa minua katsomaan kirjoittamaani tilannetta ulkopuolelta. Ja toisinaan huomaan, että se jokin kuvaamani asia on kuten sen kuvasin, mutta se on myös toisella tavalla. Eri silmät näkevät eri asioita eri aikaan.

Olisiko ero voitu välttää? En tiedä, on se mahdollista, mutta... Se olisi vaatinut rohkeutta ja halua kohdata ne vaikeudet, sekä uskoa yhteiseen asiaan. Toisella ei ollut ainakaan sitä rohkeutta katsoa petoa silmiin, se sanottiinkin suoraan. Halua... Mitä se oikeastaan edes on?

Jos jotain aion oppia tästä, niin olemaan objektiivisempi itseni havainnoimisessa ja entistäkin avoimempi kumppaniani kohtaan. Ja ehdottomasti aion ymmärtää ja hyväksyä itsestäni ne syyt, miksi tämä ero ottaa näin koville, auttanee sekin seuraavassa suhteessa. Jahka jotain sellaista uskaltaa taas ajatella, tuntuu riittävän haastavalta pelkkä uusiin ihmisiin tutustuminenkin. Ikäänkuin kuvittelisi otsassaan olevan "SÄRKYVÄÄ" -leiman. Ehkä siinä onkin :)

Taidanpa tietää tuon Jekyll&Hyde -meiningin, niin hyvä vertaus että alkaa jopa naurattamaan kun muistelee kesää ja syksyä. Toivottavasti pääset pian hiukan tasaisempaan olotilaan :)

Harvoinhan sitä ollaan täysin yksimielisiä, mutta myöskään sen aloitteen tekevän osapuolen päättäväisyys asiasta ei jää epäselväksi. Tähänkin pitäisi osata nyt suhtautua niin ettei toisella ollut mitään halua jatkaa suhdetta. Yksin haluaminen ei riitä ja ne sydänsurut tulisivat jossain vaiheessa väistämättä.

Onneksi tunteita on saanut purkaa muuallekin, ymmärrys on silti vielä hukassa. Mikä ei ole yllättävää, kun on vain yhden ihmisen versio käytettävissä. Ehkä tässä kaksi ihmistä oli yhdessä liian erilaisista lähtökohdista. Minä kantapään kautta ja tuhoisin seurauksin olin jo oppinut avoimuuden tärkeyden, mutta toinen ei välttämättä uskaltanut tai osannut avautua. Siihen on aivan hyvin voinut vaikuttaa minunkin käytökseni, en vain näe sitä omista lähtökohdistani.

Aikaa varmasti ottaa ja säröjä tulee löytymään, joiden kestävyyttä ei kannata testata. Mutta kiusaallaankin tästä jo pitää nousta sitten joskus entistä ehommaksi.;) Kun tuon haluamisen yksipuolisuuden oppii täysin hyväksymään. olokin taatusti paranee.

oppimista... kirjoitti:

Harvoinhan sitä ollaan täysin yksimielisiä, mutta myöskään sen aloitteen tekevän osapuolen päättäväisyys asiasta ei jää epäselväksi. Tähänkin pitäisi osata nyt suhtautua niin ettei toisella ollut mitään halua jatkaa suhdetta. Yksin haluaminen ei riitä ja ne sydänsurut tulisivat jossain vaiheessa väistämättä.

Onneksi tunteita on saanut purkaa muuallekin, ymmärrys on silti vielä hukassa. Mikä ei ole yllättävää, kun on vain yhden ihmisen versio käytettävissä. Ehkä tässä kaksi ihmistä oli yhdessä liian erilaisista lähtökohdista. Minä kantapään kautta ja tuhoisin seurauksin olin jo oppinut avoimuuden tärkeyden, mutta toinen ei välttämättä uskaltanut tai osannut avautua. Siihen on aivan hyvin voinut vaikuttaa minunkin käytökseni, en vain näe sitä omista lähtökohdistani.

Aikaa varmasti ottaa ja säröjä tulee löytymään, joiden kestävyyttä ei kannata testata. Mutta kiusaallaankin tästä jo pitää nousta sitten joskus entistä ehommaksi.;) Kun tuon haluamisen yksipuolisuuden oppii täysin hyväksymään. olokin taatusti paranee.

Tuon haluamisen yksipuolisuuden ymmärrän. Ja voin mielestäni hyväksyä sen, että olin ainoa joka olisi suhdetta halunnut jatkaa. Tai... Ei se ollut aivan noinkaan, kuten minulle silloin sanottiinkin... Joka tapauksessa, se työ joka olisi pitänyt tehdä suhteen eteen, tuntui kuulemma liian isolta ja raskaalta, siksi tehtiin valinta suhteen päättämisestä ja siirryttiin "eteenpäin" ;) Haluaisin uskoa, miksiköhän muuten?, että rohkeus ei vain riittänyt kohdata noita jatkamisen rasitteita omasta rajallisuudesta johtuen, mutta... Hahhahah, alkaa naurattamaan tämä, ihan kuin koittaisin myydä itselleni toista todellisuutta :)

Jostain syystä, vaikkapa edellä mainitusta ja/tai itsemäärämisoikeuteni sivuuttamisesta johtuen, tuota haluamisen yksipuolisuutta on kuitenkin vaikeampi sulattaa. Tai ei niinkään, mennä saa kun ei kerran huvita, mutta jokin tässä ei ole nyt kohdillaan, jokin huutaa että teen väärin itselleni. En tiedä, voinko siis sanoa kykeneväni hyväksymään sitä sittenkään. Voin hyvin uskoa, että tämä voisi olla ehkä yleisemminkin miehinen ominaisuus ja nuo mielestäni hankaloittavat asiat ovatkin vain jotain verukkeita oman raadollisuuden häivyttämiseksi. En tiedä.

Olen melko varma, että tämän kokemuksen jälkeen, kun sen saan kunnialla käsiteltyä ja hyväksyttyä, tuo haluaminen, toisen vapaan tahdon rakkaudellinen kunnioittaminen, on paljon helpompi ymmärtää ja sisäistää osaksi itseä. Uskoisin ainakin niin, omien virheiden kautta on oppinut paljon suvaitsevaisemmaksi muita kohtaan monissa asioissa, miksei siis tämänkin kanssa.

Minullakin on tuosta avoimuudesta takanani raskas koulu, mutta nyt epäilen että se taisikin olla vasta ensimmäinen luokka. Menenpä sitten toiselle luokalle :)
Todellakin, tuo haittaa tapahtuneen ymmärtämistä kun on vain yksi versio totuudesta käytettävissä. Ei olisi kivoja asioita kuultavana toisen puolelta, mutta silti ottaisin mieluummin ne kuin tyhjyyden, mutta voin myös ymmärtää kumppanin kyvyttömyyden keskusteluun, vaikka sitä onkin vielä vaikea täysin hyväksyä.

Tänä aamuna, kiitos nimimerkin "ei niistä mitään saa" kirjoitukselle, vihdoin näin tähän eroon johtaneen pitkän tapahtumaketjun, sen miksi jotkin vuosia sitten tapahtuneet asiat johtivat melko varmasti nyt eroon. Tai luulisin niin, sehän on vain minun "visioni". Kumppanin lukkiutumiseen se ei tosin vaikuttanut, koska muuta kuin lukkiutunut tila ei ole ollutkaan. Kutsutaan sitä sitten vaikka loukkaukseksi, mutta minun on helppo nähdä eroa edeltävässä ajassa joitain yhtäläisyyksiä tuon menneen asian kanssa. Taidan ymmärtää kumppanini reagointia, vaikka olisinkin toivonut, että molemmat olisivat oppineet aiemmasta ja nyt ei olisi tarvinut erota.

Toljake kirjoitti:

Tuon haluamisen yksipuolisuuden ymmärrän. Ja voin mielestäni hyväksyä sen, että olin ainoa joka olisi suhdetta halunnut jatkaa. Tai... Ei se ollut aivan noinkaan, kuten minulle silloin sanottiinkin... Joka tapauksessa, se työ joka olisi pitänyt tehdä suhteen eteen, tuntui kuulemma liian isolta ja raskaalta, siksi tehtiin valinta suhteen päättämisestä ja siirryttiin "eteenpäin" ;) Haluaisin uskoa, miksiköhän muuten?, että rohkeus ei vain riittänyt kohdata noita jatkamisen rasitteita omasta rajallisuudesta johtuen, mutta... Hahhahah, alkaa naurattamaan tämä, ihan kuin koittaisin myydä itselleni toista todellisuutta :)

Jostain syystä, vaikkapa edellä mainitusta ja/tai itsemäärämisoikeuteni sivuuttamisesta johtuen, tuota haluamisen yksipuolisuutta on kuitenkin vaikeampi sulattaa. Tai ei niinkään, mennä saa kun ei kerran huvita, mutta jokin tässä ei ole nyt kohdillaan, jokin huutaa että teen väärin itselleni. En tiedä, voinko siis sanoa kykeneväni hyväksymään sitä sittenkään. Voin hyvin uskoa, että tämä voisi olla ehkä yleisemminkin miehinen ominaisuus ja nuo mielestäni hankaloittavat asiat ovatkin vain jotain verukkeita oman raadollisuuden häivyttämiseksi. En tiedä.

Olen melko varma, että tämän kokemuksen jälkeen, kun sen saan kunnialla käsiteltyä ja hyväksyttyä, tuo haluaminen, toisen vapaan tahdon rakkaudellinen kunnioittaminen, on paljon helpompi ymmärtää ja sisäistää osaksi itseä. Uskoisin ainakin niin, omien virheiden kautta on oppinut paljon suvaitsevaisemmaksi muita kohtaan monissa asioissa, miksei siis tämänkin kanssa.

Minullakin on tuosta avoimuudesta takanani raskas koulu, mutta nyt epäilen että se taisikin olla vasta ensimmäinen luokka. Menenpä sitten toiselle luokalle :)
Todellakin, tuo haittaa tapahtuneen ymmärtämistä kun on vain yksi versio totuudesta käytettävissä. Ei olisi kivoja asioita kuultavana toisen puolelta, mutta silti ottaisin mieluummin ne kuin tyhjyyden, mutta voin myös ymmärtää kumppanin kyvyttömyyden keskusteluun, vaikka sitä onkin vielä vaikea täysin hyväksyä.

Tänä aamuna, kiitos nimimerkin "ei niistä mitään saa" kirjoitukselle, vihdoin näin tähän eroon johtaneen pitkän tapahtumaketjun, sen miksi jotkin vuosia sitten tapahtuneet asiat johtivat melko varmasti nyt eroon. Tai luulisin niin, sehän on vain minun "visioni". Kumppanin lukkiutumiseen se ei tosin vaikuttanut, koska muuta kuin lukkiutunut tila ei ole ollutkaan. Kutsutaan sitä sitten vaikka loukkaukseksi, mutta minun on helppo nähdä eroa edeltävässä ajassa joitain yhtäläisyyksiä tuon menneen asian kanssa. Taidan ymmärtää kumppanini reagointia, vaikka olisinkin toivonut, että molemmat olisivat oppineet aiemmasta ja nyt ei olisi tarvinut erota.

Nämä ajatusleikit ainakin saivat nyt aikaiseksi oman ylpeyden ja loukattujen tunteiden nielemisen jälkeen tekemään sen minkä vannoin jäävän haaveeksi.:) Se, mitä kuulin oli varmasti kovasti kaunisteltu totuus ja aiheutti vain lisäkysymyksiä huomioon ottaen hänen versionsa menneisyydestä ja luultavasti pelkonsa aikaisemman historiikin johdosta. Oliko suhteen eteneminen normaalia kehitystään, se mikä laukaisi yhtäkkiä asiat? Houkutteleva ajatus ja liian helppo, siitä olisi niin mukava jatkaa että suhteemme oli alunperin tuhoon tuomittu ajatelmaan. Olisiko minun pitänyt nähdä tämä? Ehkä, toki kovin rajalliselta kyökkipsykologilta paljon vaadittu. Totuus on etten onneni kukkuloilla koskaan edes ajatellut tällaisia mahdollisuuksia, minähän rakastin ja aikaa oli kulunut reilusti, sehän parantaa. Mikä tärkeintä tietysti, sitten kun joskus pääsen tästä kunnolla yli (uskosta ei ainakaan ole luovuttu :)) palaavatko nämä kokemukset kummittelemaan minua ja tuhoan vaistomaisesti tulevan.

mahdollista.... kirjoitti:

Nämä ajatusleikit ainakin saivat nyt aikaiseksi oman ylpeyden ja loukattujen tunteiden nielemisen jälkeen tekemään sen minkä vannoin jäävän haaveeksi.:) Se, mitä kuulin oli varmasti kovasti kaunisteltu totuus ja aiheutti vain lisäkysymyksiä huomioon ottaen hänen versionsa menneisyydestä ja luultavasti pelkonsa aikaisemman historiikin johdosta. Oliko suhteen eteneminen normaalia kehitystään, se mikä laukaisi yhtäkkiä asiat? Houkutteleva ajatus ja liian helppo, siitä olisi niin mukava jatkaa että suhteemme oli alunperin tuhoon tuomittu ajatelmaan. Olisiko minun pitänyt nähdä tämä? Ehkä, toki kovin rajalliselta kyökkipsykologilta paljon vaadittu. Totuus on etten onneni kukkuloilla koskaan edes ajatellut tällaisia mahdollisuuksia, minähän rakastin ja aikaa oli kulunut reilusti, sehän parantaa. Mikä tärkeintä tietysti, sitten kun joskus pääsen tästä kunnolla yli (uskosta ei ainakaan ole luovuttu :)) palaavatko nämä kokemukset kummittelemaan minua ja tuhoan vaistomaisesti tulevan.

Minusta on ihanaa, kun haaveita toteutuu, kunhan niiden toteutumisella ei loukata ketään. :) En enää tiedä, kuinka suhtautuisin omalla kohdallani tuohon. Jo yksin se, ettei eroa saatu itsenäisesti tehtyä, saa minut epäilemään että minulle kerrottaisiin se minkä minun oletetaan haluavankin kuulla. En halua sitä, en tee sillä mitään.

Lisäkysymykset ovat yksi asia, jonka tähden tänään tulin tiettyihin päätelmiin, joista tuonnempana. En vain halua enempää kysymyksiä tähän asiaan liittyen, minulla on niitä liikaakin, haluan enää vain kysymyksiä jotka alkavat miksi minä tai mitä minä voisin. Kaikki muu tuntuu nyt turhalta. Kuluneet kolme vuorokautta ovat olleet todella raskaita, mutta ne ovat olleet myös todella rikkaita, olen vihdoin saanut jotain sisälläni järjestykseen. Mennyt saa jäädä sijoilleen, sillä ei ole minulle enempää annettavaa. Otan siitä kuitenkin kuvan, etten unohda. :)

Olen miettinyt tuota samaa, olisiko minun pitänyt nähdä mitä oli tulossa? Nyt tiedän, että se olisi ollut mahdollista, olisin voinut sinisilmäisyyden sijaan olla objektiivisempi ja tarkkailla koko suhdetta sen ulkopuolelta, itsenikin ulkopuolelta, kaikki rasitteet olisivat olleet alastomina näkyvillä, niihin liittyvät tunteet erotettavissa arkisesta sekamelskasta. Asiat olisivat olleet selkeämpiä, saaneet tunnistettavan hahmon. Ehkä ensi kerralla.

Mikä tärkeintä tietysti, tästä päästään kunnolla yli ja nämä kummitukset eivät tule tuhoamaan tulevaa. Uskosta en ole minäkään luopunut, minä menen tästä yli, tai vaikka ali, ja teen sen niin perusteellisesti, etteivät haamut ilmesty tulevaan. Mutta tällä hetkellä tuo asia pyörii minunkin mielessäni, se on pelottava, mahdollinen. On vaikeaa ajatella parisuhdetta ensinkään, se tuntuu kauhistuttavalta, uhkaavaltakin. Pelkän järjen varassa tuumittuna tuntuu mahdottomalta päästää ketään lähelle, luottaa. Se tuo ahdistavan surun pintaan, tapahtuneenko tähden en enää pysty luottamaan, senkö tämä teki, ymmärsikö toinen tekojensa seuraamukset...

On mielenkiintoista, kuinka minut on kielletty erossa ja kielletään edelleenkin, hienovaraisesti, väistämättömissä yhteyksissä sivaltaen, varmaan tiedostamatonta, mutta ikävää yhtäkaikki. Se on varsin hämmentävää. Voisin ymmärtää sen, jos olisin vaikka narsisti, väkivaltainen tai muuten alistava, jos olisin jättäjä. Mutta kun en ole, enkä ollut. Miksi siis? Helppo vastaus olisi jättäjän syyllisyydentunto, mutten usko pelkästään siihen. Voidaan toki kysyä, miksi suostun edelleen loukattavaksi näillä hienovaraisilla keinoilla, muutoin se ei olisi mahdollista. Hah. Enhän minä häiriintynyt ollut, liian kiltti vain, ehkä siis edelleenkin. En puolustaudu, en vain osaa odottaa mitään pahaa, ehkä juuri tuolta taholta, eikö tyrmäys jo riittänyt, pitääkö sitä jatkaakin vielä? Kovin hyväuskoista minulta, olkoon tämä sitten ensimmäinen päivä poisoppimisen tiellä.

Olen kaikesta huolimatta edelleen toivonut keskustelua entisen kanssa, toivonut että voisimme puhua siitä miten hän koki suhteemme ja minut siinä, mitä hän koki näissä vaikeaksi ja ongelmalliseksi. En ole muusta halunnut puhuakaan, nuo ovat ainoat asiat joilla on minulle merkitystä, minun kasvulleni merkitystä. Minun on turha kaivella toisen osapuolen vikoja enää, mitäpä minä niillä, ne ovat hänen. Asiansa. Tänään kuitenkin huomasin etten enää välitä. Tuo keskustelu on menettänyt merkityksensä, minä tiedän jo riittävästi, minä tiedän monia asioita joita voin itsessäni kehittää. Samaten se menetti merkityksensä osittain tämän kieltämisen kautta, ymmärsin että minua kohdellaan edelleen väärin, mutta vain siksi että annan sen tapahtua. Sekin loppuu tänään. Tiedostin myös sen, että vaikka minulle on sanottu sen keskustelun olevan toivottu, sitä ei tule tapahtumaan niin kauan kuin sillä on minulle merkitystä, niin kauan sillä keskustelulla on välinearvo minua kohtaan käytettäväksi. En usko, että sitä keskustelua ikinä tuleekaan, tuo välinearvo lienee se ratkaiseva tekijä. Huvittavaa, kauan tämänkin ymmärtämiseen meni. Olen surullinen sen kylmän kovuuden tähden, jota nyt sisälläni tunnen. Olisin halunnut pitää siitä hyväuskoisesta pikkuvekkulista kiinni, mutta tässä maailmassa ei ole sille sijaa. Ei ainakaan nyt.

Toljake kirjoitti:

Minusta on ihanaa, kun haaveita toteutuu, kunhan niiden toteutumisella ei loukata ketään. :) En enää tiedä, kuinka suhtautuisin omalla kohdallani tuohon. Jo yksin se, ettei eroa saatu itsenäisesti tehtyä, saa minut epäilemään että minulle kerrottaisiin se minkä minun oletetaan haluavankin kuulla. En halua sitä, en tee sillä mitään.

Lisäkysymykset ovat yksi asia, jonka tähden tänään tulin tiettyihin päätelmiin, joista tuonnempana. En vain halua enempää kysymyksiä tähän asiaan liittyen, minulla on niitä liikaakin, haluan enää vain kysymyksiä jotka alkavat miksi minä tai mitä minä voisin. Kaikki muu tuntuu nyt turhalta. Kuluneet kolme vuorokautta ovat olleet todella raskaita, mutta ne ovat olleet myös todella rikkaita, olen vihdoin saanut jotain sisälläni järjestykseen. Mennyt saa jäädä sijoilleen, sillä ei ole minulle enempää annettavaa. Otan siitä kuitenkin kuvan, etten unohda. :)

Olen miettinyt tuota samaa, olisiko minun pitänyt nähdä mitä oli tulossa? Nyt tiedän, että se olisi ollut mahdollista, olisin voinut sinisilmäisyyden sijaan olla objektiivisempi ja tarkkailla koko suhdetta sen ulkopuolelta, itsenikin ulkopuolelta, kaikki rasitteet olisivat olleet alastomina näkyvillä, niihin liittyvät tunteet erotettavissa arkisesta sekamelskasta. Asiat olisivat olleet selkeämpiä, saaneet tunnistettavan hahmon. Ehkä ensi kerralla.

Mikä tärkeintä tietysti, tästä päästään kunnolla yli ja nämä kummitukset eivät tule tuhoamaan tulevaa. Uskosta en ole minäkään luopunut, minä menen tästä yli, tai vaikka ali, ja teen sen niin perusteellisesti, etteivät haamut ilmesty tulevaan. Mutta tällä hetkellä tuo asia pyörii minunkin mielessäni, se on pelottava, mahdollinen. On vaikeaa ajatella parisuhdetta ensinkään, se tuntuu kauhistuttavalta, uhkaavaltakin. Pelkän järjen varassa tuumittuna tuntuu mahdottomalta päästää ketään lähelle, luottaa. Se tuo ahdistavan surun pintaan, tapahtuneenko tähden en enää pysty luottamaan, senkö tämä teki, ymmärsikö toinen tekojensa seuraamukset...

On mielenkiintoista, kuinka minut on kielletty erossa ja kielletään edelleenkin, hienovaraisesti, väistämättömissä yhteyksissä sivaltaen, varmaan tiedostamatonta, mutta ikävää yhtäkaikki. Se on varsin hämmentävää. Voisin ymmärtää sen, jos olisin vaikka narsisti, väkivaltainen tai muuten alistava, jos olisin jättäjä. Mutta kun en ole, enkä ollut. Miksi siis? Helppo vastaus olisi jättäjän syyllisyydentunto, mutten usko pelkästään siihen. Voidaan toki kysyä, miksi suostun edelleen loukattavaksi näillä hienovaraisilla keinoilla, muutoin se ei olisi mahdollista. Hah. Enhän minä häiriintynyt ollut, liian kiltti vain, ehkä siis edelleenkin. En puolustaudu, en vain osaa odottaa mitään pahaa, ehkä juuri tuolta taholta, eikö tyrmäys jo riittänyt, pitääkö sitä jatkaakin vielä? Kovin hyväuskoista minulta, olkoon tämä sitten ensimmäinen päivä poisoppimisen tiellä.

Olen kaikesta huolimatta edelleen toivonut keskustelua entisen kanssa, toivonut että voisimme puhua siitä miten hän koki suhteemme ja minut siinä, mitä hän koki näissä vaikeaksi ja ongelmalliseksi. En ole muusta halunnut puhuakaan, nuo ovat ainoat asiat joilla on minulle merkitystä, minun kasvulleni merkitystä. Minun on turha kaivella toisen osapuolen vikoja enää, mitäpä minä niillä, ne ovat hänen. Asiansa. Tänään kuitenkin huomasin etten enää välitä. Tuo keskustelu on menettänyt merkityksensä, minä tiedän jo riittävästi, minä tiedän monia asioita joita voin itsessäni kehittää. Samaten se menetti merkityksensä osittain tämän kieltämisen kautta, ymmärsin että minua kohdellaan edelleen väärin, mutta vain siksi että annan sen tapahtua. Sekin loppuu tänään. Tiedostin myös sen, että vaikka minulle on sanottu sen keskustelun olevan toivottu, sitä ei tule tapahtumaan niin kauan kuin sillä on minulle merkitystä, niin kauan sillä keskustelulla on välinearvo minua kohtaan käytettäväksi. En usko, että sitä keskustelua ikinä tuleekaan, tuo välinearvo lienee se ratkaiseva tekijä. Huvittavaa, kauan tämänkin ymmärtämiseen meni. Olen surullinen sen kylmän kovuuden tähden, jota nyt sisälläni tunnen. Olisin halunnut pitää siitä hyväuskoisesta pikkuvekkulista kiinni, mutta tässä maailmassa ei ole sille sijaa. Ei ainakaan nyt.

Ehkä en halunnut niinkään kuullakaan mitään selityksiä, se puoli taitaa olla omalla kohdalla pieneltä osalta roikkumista menneisyydessä. Yön myöhäisinä tunteina päätin vain, että päästäkseni edes yhden askeleen eteenpäin minun on sanottava kaikki mitä mielessäni edelleen liikkui. Shokin vuoksi tähän en kyennyt ennen kuin aikaa vierähti riittävästi. Varmasti koen voimakkaasti että miehisyyttäni on loukattu ja niitä teesejä, mihin parisuhteessa uskon rikottu niin, että tuloksena oli täydellinen lukittuminen kun käytännön järjestelyt hoidettiin loppuun. Epäilen auttaako tämä teko nyt, mutta koskaan tulevaisuudessa en tule ajattelemaan, että minun osaltani jäi jotain sanomatta. Oma selviäminen on nyt tärkein asia ja tiedän, että täydellisen luopumisen jälkeen ei myöskään toinen pysty enää missään tilanteessa houkuttelemaan täyttämään hänen tarpeitaan.

Positiivista ainakin on se, että ajattelen tulevaisuutta, en vain näe siinä mitään positiivista. Miettinyt myös kuluiko liikaa aikaa edellisestä järkytyksestä, etten enää muista kuinka kipeää se tekee vai tekikö tapa tästä "anteeksiantamattoman". Osittain varmasti molempia. Tapa varmasti vaikuttaa siihen etten pysty itkemään, mikä ei todellakaan ole ollut ongelma. Haluaisin sitä kovasti, koska tiedän että sen jälkeen parantuminen alkaa, mutta kovan yrityksen jälkeenkään kyyneleitä ei tule. Edessäoleva itsensä kokoaminen tuntuu ehkä siksikin murskaavalta tehtävältä ja aikaisemmat kaavat eivät tunnu tehoavan.

aika... kirjoitti:

Ehkä en halunnut niinkään kuullakaan mitään selityksiä, se puoli taitaa olla omalla kohdalla pieneltä osalta roikkumista menneisyydessä. Yön myöhäisinä tunteina päätin vain, että päästäkseni edes yhden askeleen eteenpäin minun on sanottava kaikki mitä mielessäni edelleen liikkui. Shokin vuoksi tähän en kyennyt ennen kuin aikaa vierähti riittävästi. Varmasti koen voimakkaasti että miehisyyttäni on loukattu ja niitä teesejä, mihin parisuhteessa uskon rikottu niin, että tuloksena oli täydellinen lukittuminen kun käytännön järjestelyt hoidettiin loppuun. Epäilen auttaako tämä teko nyt, mutta koskaan tulevaisuudessa en tule ajattelemaan, että minun osaltani jäi jotain sanomatta. Oma selviäminen on nyt tärkein asia ja tiedän, että täydellisen luopumisen jälkeen ei myöskään toinen pysty enää missään tilanteessa houkuttelemaan täyttämään hänen tarpeitaan.

Positiivista ainakin on se, että ajattelen tulevaisuutta, en vain näe siinä mitään positiivista. Miettinyt myös kuluiko liikaa aikaa edellisestä järkytyksestä, etten enää muista kuinka kipeää se tekee vai tekikö tapa tästä "anteeksiantamattoman". Osittain varmasti molempia. Tapa varmasti vaikuttaa siihen etten pysty itkemään, mikä ei todellakaan ole ollut ongelma. Haluaisin sitä kovasti, koska tiedän että sen jälkeen parantuminen alkaa, mutta kovan yrityksen jälkeenkään kyyneleitä ei tule. Edessäoleva itsensä kokoaminen tuntuu ehkä siksikin murskaavalta tehtävältä ja aikaisemmat kaavat eivät tunnu tehoavan.

Nämä ovat pari asiaa, joita olen viime päivät puntaroinut, hiljaisuudessani. Astuin enemmän ulkopuolelleni katsomaan itseäni ja toimintaani, silloin ennen. Muistot kuultoutuvat ja kultautuvat, en ole aina varma voinko luottaa omiin muistikuviini. Kuitenkin niiden varassa on koitettava tarkkailla itseään ulkopuolisen silmin. Katsottava silmäänsä räpäyttämättä kuvia ja kerrottava itselleen rehellisesti mitä näkee, mitä ajatuksia ja tunteita nuo kuvat herättävät, kun niitä katsoo ulkopuolisena.

Rehellisyys itselle sattuu. On asioita, joita en haluaisi nähdä, on omia puutteita ja sokeaa uskoa siihen, että asiat vain jotenkin järjestyvät vielä. On niin helppo nähdä hetkiä, jolloin jo tiesi liikkuvansa liukkailla, tiesi ettei ilman järistyksiä puoliso ikinä avaisi sydäntään sanoillaan. Mutta jotenkin siihen jäi, halusi uskoa ja laittoi lasit silmilleen, piti vaikeaakin parempana kuin tyhjää. Järistykset tulivatkin, mutta aivan eri tavoin kuin kuvittelin, toivoin. Samoin on surullista nähdä oma passivoituminen suhteen sisällä, se kuinka itse siirtyy sivummalle yrittämästä, jäämästä suhteeseen kunnolla. Ratkaisevaa. Tuomioni. Menikö syytekirjelmä oikein, keskustelun puutteessa tapahtumista ja tuntemuksista ei voi syntyä yhteisymmärrystä, ei pitäisi voida syyttää teosta jonka syntyä ei tiedä. Ei ehkä halunnutkaan tietää. Rehellisyys itsestä sattuu.

Rajat. Puolustaminen. Onko jossain vihollinenkin? En näe sellaista, mutta tunnen hyökkäykset. Miksi... Minun on pakko puolustautua, mutta kovin erikoista hyökkäystä vastaan. En edes kykene ymmärtämään hyökkäyksen syytä, sille ei ole syytä, ei minun mielessäni, minut on jo valloitettu ja hylätty, jätetty tyhjänä sivuun. Minun on puolustauduttava. Niin minä teen, minä opettelen. Väistämättömät kohtaamiset tulevat muuttamaan olemustaan. Toivottavasti ymmärrän olla hyökkäämättä vastaan, toivottavasti pelkä kilpeni riittää, en halua vastata hyökkäykseen hyökkäyksellä. Haluan vain olla rauhassa, jättää rajani avoimeksi, niille jotka tulevat rauhassa.

Minäkin haluaisin sanoa sanottavani. Harkita sanojani. Sanoa ne hitaasti. Katsoa kuinka sanomani uppoavat jonnekin. Sitä en silti saa nähdä. Mietin, voisin ehkä kirjoittaa kirjeen. Pitkän kirjeen. Tehdä siten parhaani, tietää antaneeni kaikkeni, kirjoittaa itseni ulos, pois. En saisi ehkä ikinä tietää, onko riviäkään luettu. En usko, että sillä lopulta olisi merkitystäkään, sanojen lähettäminen, itsestä ulos kirjoittaminen, on merkittävämpää. Minä sanon. Minä menen. Minä menen pois vaaravyöhykkeeltä. Menen pois tunneloukusta. Menen pois riippumisesta. Menen pois kieltämisestä. Menen vain pois. Niin kauas, ettei enää voi. Koska muuta ei ole.

Minäkin ajattelen tulevaisuutta. Se on todellakin positiivista. Minun tulevaisuudessani ei ole näkyvissä negatiivisia asioita. Siellä näkyy isoja haasteita. Henkisiä. Aineellisia. Haasteita vain. En näe siellä myöskään positiivisia asioita. Vai onko silmilläni vieläkin jotkut lasit? Niin, onhan siellä asioita jotka voivat olla positiivisia. Todellakin. Niistä ei vain vielä tiedä. Ne voi nähdä kuinka haluaa. Taidanpa vaihtaa laseihin linssit, nämä vanhat ovat ehkä aikansa eläneet. Tulevaisuudessani on myös paljon tyhjiä koloja. Ne ovat hämmentäviä. Pitäisikö niille tehdä jotain? Ehkä täyttää jollain? Millä ne täyttäisin? Uskallanko, mitä uskaltaisin? Ehkä tyydyn nyt vain lähestymään niitä varovaisesti. Niin, en voi muutakaan. Taakse ei pääse. Siellä ei ole mitään minne mennä.

Toljake kirjoitti:

Nämä ovat pari asiaa, joita olen viime päivät puntaroinut, hiljaisuudessani. Astuin enemmän ulkopuolelleni katsomaan itseäni ja toimintaani, silloin ennen. Muistot kuultoutuvat ja kultautuvat, en ole aina varma voinko luottaa omiin muistikuviini. Kuitenkin niiden varassa on koitettava tarkkailla itseään ulkopuolisen silmin. Katsottava silmäänsä räpäyttämättä kuvia ja kerrottava itselleen rehellisesti mitä näkee, mitä ajatuksia ja tunteita nuo kuvat herättävät, kun niitä katsoo ulkopuolisena.

Rehellisyys itselle sattuu. On asioita, joita en haluaisi nähdä, on omia puutteita ja sokeaa uskoa siihen, että asiat vain jotenkin järjestyvät vielä. On niin helppo nähdä hetkiä, jolloin jo tiesi liikkuvansa liukkailla, tiesi ettei ilman järistyksiä puoliso ikinä avaisi sydäntään sanoillaan. Mutta jotenkin siihen jäi, halusi uskoa ja laittoi lasit silmilleen, piti vaikeaakin parempana kuin tyhjää. Järistykset tulivatkin, mutta aivan eri tavoin kuin kuvittelin, toivoin. Samoin on surullista nähdä oma passivoituminen suhteen sisällä, se kuinka itse siirtyy sivummalle yrittämästä, jäämästä suhteeseen kunnolla. Ratkaisevaa. Tuomioni. Menikö syytekirjelmä oikein, keskustelun puutteessa tapahtumista ja tuntemuksista ei voi syntyä yhteisymmärrystä, ei pitäisi voida syyttää teosta jonka syntyä ei tiedä. Ei ehkä halunnutkaan tietää. Rehellisyys itsestä sattuu.

Rajat. Puolustaminen. Onko jossain vihollinenkin? En näe sellaista, mutta tunnen hyökkäykset. Miksi... Minun on pakko puolustautua, mutta kovin erikoista hyökkäystä vastaan. En edes kykene ymmärtämään hyökkäyksen syytä, sille ei ole syytä, ei minun mielessäni, minut on jo valloitettu ja hylätty, jätetty tyhjänä sivuun. Minun on puolustauduttava. Niin minä teen, minä opettelen. Väistämättömät kohtaamiset tulevat muuttamaan olemustaan. Toivottavasti ymmärrän olla hyökkäämättä vastaan, toivottavasti pelkä kilpeni riittää, en halua vastata hyökkäykseen hyökkäyksellä. Haluan vain olla rauhassa, jättää rajani avoimeksi, niille jotka tulevat rauhassa.

Minäkin haluaisin sanoa sanottavani. Harkita sanojani. Sanoa ne hitaasti. Katsoa kuinka sanomani uppoavat jonnekin. Sitä en silti saa nähdä. Mietin, voisin ehkä kirjoittaa kirjeen. Pitkän kirjeen. Tehdä siten parhaani, tietää antaneeni kaikkeni, kirjoittaa itseni ulos, pois. En saisi ehkä ikinä tietää, onko riviäkään luettu. En usko, että sillä lopulta olisi merkitystäkään, sanojen lähettäminen, itsestä ulos kirjoittaminen, on merkittävämpää. Minä sanon. Minä menen. Minä menen pois vaaravyöhykkeeltä. Menen pois tunneloukusta. Menen pois riippumisesta. Menen pois kieltämisestä. Menen vain pois. Niin kauas, ettei enää voi. Koska muuta ei ole.

Minäkin ajattelen tulevaisuutta. Se on todellakin positiivista. Minun tulevaisuudessani ei ole näkyvissä negatiivisia asioita. Siellä näkyy isoja haasteita. Henkisiä. Aineellisia. Haasteita vain. En näe siellä myöskään positiivisia asioita. Vai onko silmilläni vieläkin jotkut lasit? Niin, onhan siellä asioita jotka voivat olla positiivisia. Todellakin. Niistä ei vain vielä tiedä. Ne voi nähdä kuinka haluaa. Taidanpa vaihtaa laseihin linssit, nämä vanhat ovat ehkä aikansa eläneet. Tulevaisuudessani on myös paljon tyhjiä koloja. Ne ovat hämmentäviä. Pitäisikö niille tehdä jotain? Ehkä täyttää jollain? Millä ne täyttäisin? Uskallanko, mitä uskaltaisin? Ehkä tyydyn nyt vain lähestymään niitä varovaisesti. Niin, en voi muutakaan. Taakse ei pääse. Siellä ei ole mitään minne mennä.

Mutta maanantaina minut päästettiin viikkoja kestäneestä oman mieleni kahlehtimisesta ja siitä täytyy olla kiitollinen. Ehkä oli välttämätöntä osoittaa ensin hänelle, että voi luottaa minuun edelleen. Joka tapauksessa tähän tarinan versioon pienet palikat osuvat paljon paremmin ja viimeistään nyt kaikki on anteeksiannettu, vaikka samalla murrun täysin palasiksi. Ehkä tunnistan itse olleeni aiemmin samalla tiellä ja toista en kertaa en valitsisi sitä.

Nyt viimeistään se särkyvää merkintä olisi paikallaan. Kuten kaikki, tämäkin jättää jälkensä, mutta ainakin voin nyt paremmin keskittyä itseeni ja löytää joskus uskon ettei salama iske samaan paikkaan kahta kertaa.:)

Toljake kirjoitti:

Matto lähti yllättäen alta, mutta tottahan tiesin että suhteessa oli ongelmansa. Olin vain jotenkin hassusti kuvitellut, että vaikeammat ajat yritetään keskustellen selvitä, vaikken minäkään mikään unelmien keskustelija ole. Parisuhdeterapia oli minulle hyvin todennäköinen vaihtoehto, etenkin kun oli selvää että jokin kriisi oli meneillään vaikkei minulle siitä mitään sanottu, eikä ollut omista kyvyistä sillä saralla turhan suuria kuvitelmia. No ei ole kyllä vieläkään :)

Ittensä kokoaa kyllä, mutta hiukan saa varmaan enempi hommia paiskoa. Kai. Jää paljon kysymyksiä vastausta vaille, vaikka toisaalta vastaukset synnyttävät aina uusia kysymyksiä. Ja luulenpa, että mitä omien tunteittensa kanssa sinuiksi pääsemiseen ja oppimiseen tulee, niin tämä tie saattaa ollakin se rikkaampi tie, ainakin alkumetreillä vihan tunteiden kirjo oli todella hämmentävää. Tosin juuri nyt se ei naurata. No ehkä pikkasen virnistän :)

Naisille esittäisin sellaisen kysymyksen joutessani, että mikä ihme saa naisen niin lukkoon, ettei nainen pysty puhumaan asioistaan ja tunteistaan ollenkaan? Jos siis parisuhde on muuten jotakuinkin kunnossa, eikä alkoholismia tai väkivaltaa ole ollut, ja mieskin onnistuu avautumaan jotain itsestään. Minen ymmärrä, todellakin oletin, että ennemmin minä olen se joka joutuu otsa hiessä tapailemaan sanoja keskustelussa ja ihmettelemään että mistä ihmeen tunteista se nyt puhuu. Olisi ihan kiva kuulla kommentteja, ties vaikka oppisi taas hiukan lisää, ehkäpä paremmin huomioimaan toista.

***Hakee lastan kaapista. Hakee rikkalapionkin kaapista. Kaapii riekaleet rikkalapioon. Laahustaa kellariin. Kellarissa on tohtori. Tohtori sanoo "kyllä näistä vielä mies tehdään". Sanan "mies" kohdalla tohtori kohottelee kulmiaan ja hymyilee vinosti. Kellarin ovessa lukee Tohtori Frankenstein.***

Jep, hyvä tästä vielä tulee :)

En ole vielä edes lukenut mahdollisia vastauksia, mutta koska olen nainen ja mietin tätä juuri itsekin vastaan tähän kysymykseesi

"Naisille esittäisin sellaisen kysymyksen joutessani, että mikä ihme saa naisen niin lukkoon, ettei nainen pysty puhumaan asioistaan ja tunteistaan ollenkaan? Jos siis parisuhde on muuten jotakuinkin kunnossa, eikä alkoholismia tai väkivaltaa ole ollut, ja mieskin onnistuu avautumaan jotain itsestään. Minen ymmärrä, todellakin oletin, että ennemmin minä olen se joka joutuu otsa hiessä tapailemaan sanoja keskustelussa ja ihmettelemään että mistä ihmeen tunteista se nyt puhuu. Olisi ihan kiva kuulla kommentteja, ties vaikka oppisi taas hiukan lisää, ehkäpä paremmin huomioimaan toista."

Meidän suhde on tosi huonossa jamassa, siksi kai luen näitä erokeskustelujakin.. niin puhuminen ei ole helppoa naisellekaan, koska itse olen pelännyt sitä, että jos alan puhumaan syvimmistä tunnoistani, toiveista, yhtesen elämän haaveista, lapsista, halusta mennä naimisiin, halusta hoivata ja olla vaimo, niille nauretaan ja niitä väheksytään.. olen yrittänyt, mutta kun ei ole saanut vastakaikua, eikä mitään varmistusta siitä, että toinen haluaisi samaa koskaan minun kanssani.. kun mies ei ei puhu mitään ja kun on ensin yrittänyt puhua, ei mitenkään painostaen edes, vaan iloisesti ja onnellisena halnunnut jakaa ajatuksiaan, mutta kun siihen ei itenkään vastata, jää niin pirun yksin ja tuntee itsensä niin tyhmäksi idiootiksi, että miksi meninkään sanomaan, että haluan sun kanssani joskus lapsia ja että niistä tulisi varmasti ihania.. sitten lopulta en ole halunnut enkä edes voinut puhua mistään.. nyt en enää mieheni kanssa niitä lapsia edes halua.. rakkaus kuolee.