Lady Moon
Madonnan Jätkäsaaren konsertin jälkeen käväisimme kolmistaan ravintolassa nollaamassa päivän tapahtumat. Koska rouva Ciccione on ollut idolimme jo vuosia, niin olimme ottaneet illan teemaksi pukeutua ja meikata kuin illan ainoa ja kiistämätön tähti. Tuttu kampaaja teki kaikkensa, meikkaaja kaikkensa. Asut hankimme salaisen televisioyhtiön puvustosta. Kengät ja käsilaukut haimme viisikymmenluvulta aikakoneella, ullakon häkkivarastosta hakemallani metallisella pölynimurilla, sillä olin lapsena aivan varma, että sillä voi matkustaa ajassa.
Tulokset eivät olleet ollenkaan hullumpia. Meistä otettiin kymmeniä valokuvia ventovieraiden ihmisten toimesta, sillä kaikilla tuntui jäävän kuin lause kesken, kun kävelimme rinnatusten käsikynkkää festareille ja tulimme vastaan. Ihmisille syntyi luonnollinen halu kuvata meitä, luvalla tai sitä kysymättä. Emme niin välittäneet. Kuvatkoot. Lähes kaikissa meissä eli pienen pieni paparazzi, kuitenkin suurin razzi eli meissä itsessämme, naurussamme ja yön viileydessä. Ei puuttunut enää kuin limusiini. Ajatus hiersi selvästi snobistista chillailuamme. Aina on kaikessa jokin vika. Ärsyttävää.
Myöhemmin ravintolassa tuntematon mies tuli lähes maanisessa tilassa vierelleni ja esitteli lompakostaan kaivamaansa valokuvaa jossa Marilyn Monroe istuu aloillaan ja on purevinaan pikkurillinsä kynttä kuin Rodinin Ajattelija olisi saanut hampaansa väliin sesaminsiemenen - ja hieman tylsistyneen näköisenä ehkä mietiskeli syntyjä syviä, ehkä ollen jossain toisaalla, ei täällä, ehkä hän oli omassa mielikuvituksessaan, ehkä joella melomassa - jossain. Vesi virtasi hiljaa, kalan selkä erottui selvästi kristallinkirkkaan veden alla oranssia hiekkaa vasten. Hänen kuvansa heijastui vedestä. Ehkä hän oli onnellinen.
Mies oli lähes tolaltaan. Hän piteli kuvaa edessäni ja hikoili. Oma arvioni hänestä oli melko negatiivinen. Tunneälyni toimii suhteellisen nopeasti, mutta liika skumppa saa yleensä pääni venymään jotenkin vittumaiseksi, siksi harvoin suustani saapuu hikisille miehille minkäänlaisia kohteliaisuuksia, osoittivat he sitten minulle minkälaisia kohteliaisuuksia tahansa. Olen myös aivan tolkuton vedättäjä, ohjailija ja dominaattori. Ymmärsin sekä miehen että hänen puheensa olevan minulle täysin samantekeviä. Olen kuin kala joen pohjaa vasten. Vesi on kristallinkirkasta. Vaikka se liikkuu, niin se on hiljaa, vaiti.
Olin lapsi. Muistin takapihalla naapurimme kissan, joka oli taasen löytänyt kivimuurin viereltä hiiren. Seurasin hyvin pitkään miten se leikki uhrillaan, satutti tätä ja vapautti tätä, otti kiinni ja läpsi, kunnes hiiri uupui ja jäi aloilleen makaamaan. Kissa tarkkaili muutaman askeleen päästä läähättävää hiirtä, sitten se loikkasi sen kimppuun ja puri sen kuoliaaksi. Aluksi tunsin sääliä hiirtä kohtaan, tunnetta, että minun olisi autettava sitä, mentävä väliin ja lopetettava kärsimys.
Lopulta kuitenkin luontoni voitti.
Madonnan Jätkäsaaren konsertin jälkeen käväisimme kolmistaan ravintolassa nollaamassa päivän tapahtumat. Koska rouva Ciccione on ollut idolimme jo vuosia, niin olimme ottaneet illan teemaksi pukeutua ja meikata kuin illan ainoa ja kiistämätön tähti. Tuttu kampaaja teki kaikkensa, meikkaaja kaikkensa. Asut hankimme salaisen televisioyhtiön puvustosta. Kengät ja käsilaukut haimme viisikymmenluvulta aikakoneella, ullakon häkkivarastosta hakemallani metallisella pölynimurilla, sillä olin lapsena aivan varma, että sillä voi matkustaa ajassa.
Tulokset eivät olleet ollenkaan hullumpia. Meistä otettiin kymmeniä valokuvia ventovieraiden ihmisten toimesta, sillä kaikilla tuntui jäävän kuin lause kesken, kun kävelimme rinnatusten käsikynkkää festareille ja tulimme vastaan. Ihmisille syntyi luonnollinen halu kuvata meitä, luvalla tai sitä kysymättä. Emme niin välittäneet. Kuvatkoot. Lähes kaikissa meissä eli pienen pieni paparazzi, kuitenkin suurin razzi eli meissä itsessämme, naurussamme ja yön viileydessä. Ei puuttunut enää kuin limusiini. Ajatus hiersi selvästi snobistista chillailuamme. Aina on kaikessa jokin vika. Ärsyttävää.
Myöhemmin ravintolassa tuntematon mies tuli lähes maanisessa tilassa vierelleni ja esitteli lompakostaan kaivamaansa valokuvaa jossa Marilyn Monroe istuu aloillaan ja on purevinaan pikkurillinsä kynttä kuin Rodinin Ajattelija olisi saanut hampaansa väliin sesaminsiemenen - ja hieman tylsistyneen näköisenä ehkä mietiskeli syntyjä syviä, ehkä ollen jossain toisaalla, ei täällä, ehkä hän oli omassa mielikuvituksessaan, ehkä joella melomassa - jossain. Vesi virtasi hiljaa, kalan selkä erottui selvästi kristallinkirkkaan veden alla oranssia hiekkaa vasten. Hänen kuvansa heijastui vedestä. Ehkä hän oli onnellinen.
Mies oli lähes tolaltaan. Hän piteli kuvaa edessäni ja hikoili. Oma arvioni hänestä oli melko negatiivinen. Tunneälyni toimii suhteellisen nopeasti, mutta liika skumppa saa yleensä pääni venymään jotenkin vittumaiseksi, siksi harvoin suustani saapuu hikisille miehille minkäänlaisia kohteliaisuuksia, osoittivat he sitten minulle minkälaisia kohteliaisuuksia tahansa. Olen myös aivan tolkuton vedättäjä, ohjailija ja dominaattori. Ymmärsin sekä miehen että hänen puheensa olevan minulle täysin samantekeviä. Olen kuin kala joen pohjaa vasten. Vesi on kristallinkirkasta. Vaikka se liikkuu, niin se on hiljaa, vaiti.
Olin lapsi. Muistin takapihalla naapurimme kissan, joka oli taasen löytänyt kivimuurin viereltä hiiren. Seurasin hyvin pitkään miten se leikki uhrillaan, satutti tätä ja vapautti tätä, otti kiinni ja läpsi, kunnes hiiri uupui ja jäi aloilleen makaamaan. Kissa tarkkaili muutaman askeleen päästä läähättävää hiirtä, sitten se loikkasi sen kimppuun ja puri sen kuoliaaksi. Aluksi tunsin sääliä hiirtä kohtaan, tunnetta, että minun olisi autettava sitä, mentävä väliin ja lopetettava kärsimys.
Lopulta kuitenkin luontoni voitti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
..
Mä en ole tänään vielä sanonut sanaakaan. Ainoa ääni taisi olla haukotus. Sä kuulet omias.
(pressohymiö)