Tämä kai sopisi monellekin palstalle, menköön tänne...
Takana kohtuupitkä parisuhde, josta tosin yhdessä asumista vain nelisen vuotta. Suhde loppui kuin seinään, kun mies tokaisi haluavansa erota ja seuraavassa lauseessa totesi olevansa sietämättömän rakastunut toiseen naiseen. Sitä ennen olin pitkään kaivannut enemmän yhteistä tekemistä ja läheisyyttä, mies taas oli vetäytyneenä omiin oloihinsa, istui vapaa-aikansa tietokoneella tai katseli töllöä. Oikeasti kuvittelin, että ukko oli ihan tyytyväinen oloihinsa ja minä se vaan jotakin enemmän halusin, kenties ukko vielä jossain kohden tulisi pois sieltä tietsikan äärestä. En nalkuttanut enkä vaatinut, koitin olla tyytyväinen siihen mitä oli.
Suhteen loppumisesta on nyt viitisen kuukautta. Ei kovin kauan. On ihan perkeleen paha olo melkein koko ajan vieläkin. Töissä olen pystynyt käymään, mutta eläminen tuntuu lähinnä hengissä pysymiseltä. Haluaisin harrastaa omia juttujani, mutta puuttuu into ja innostus ja mielekkyys. Ex:n kanssa ei ole mitään yhteyttä, eikä kai ole tarviskaan (ei ole yhteisiä lapsia). Mutta kaikki luottamus on hukassa - ei ole itseluottamusta eikä ole luottamusta muihin ihmisiinkään. Kun vähän pintaa raaputtaa, niin "pieleen tääkin menee" -ajatukset lähtevät liikkeelle.
Tuossa vanhassa suhteessa oli aika paljon ongelmia. Yksikään niistä ongelmista ei suhteen aikana häipynyt mihinkään, minä vaan opin paremmin tai huonommin sietämään niitä. Tavallaan olen helpottunut erosta, mutta se tapa jolla ero tuli, oli aivan h*tin paska. Mies teki omassa päässään päätöksen minunkin puolestani ja petasi itselleen sylin, johon pudota. Jotenkin olen jäänyt kiinni miksi-kysymyksiin ja siihen, tajuaako mies ollenkaan, miten hirvittävästi mua loukkasi.
Viime kuussa ihastuin sentään ja koin hetken aikaa, että olen pääsemässä irti vanhasta suhteesta. Mutta sitten tuossa ihastumisessa paljastui yksi ongelma - miehellä on jonkinmoinen erektiohäiriö, joko tilapäinen tai hoitoa vaativa. Minun luottamukseni siihen, että ihastuksesta seuraisi mitään hyvää, häipyi (ks. aikaisempi - siinä edellisessäkin suhteessa oli ongelmia, ei tosin seksissä, ja mikään niistä ongelmista ei ratkennut suhteen aikana, mitä takeita tässä olisi yhtään sen paremmasta?).
Tuntuu, että oma viehätysvoima on ihan hukassa - jos ensin tulee jätetyksi toisen naisen tähden ja seuraavaksi pääsee tutustumaan seisokkiongelmiin, niin eipä tässä kovin säkenöiväksi naiseksi itseään tunne. Kysymys kuuluukin, miten saada luottamus itseensä ja elämään ja muihin ihmisiin takaisin? Miten yleensäkin uskoa parempaan huomiseen tai ensi vuoteen? Noin ulkoisesti kaikki on ns. kunnossa, mutta tämä korvien väli ei ole... Älkää ihan ensimmäiseksi suositelko ammattiapuun turvautumista, sillä olen sen jo tehnyt, ja kyllä se psykotätin kanssa jutteleminen aina itsekseen kelaamisen voittaa. Ei se terapeutti silti voi minua koko ajan vierihoitaa, kai tässä pitäisi itse saada päänsä kuntoon, jotenkin?!
Takana kohtuupitkä parisuhde, josta tosin yhdessä asumista vain nelisen vuotta. Suhde loppui kuin seinään, kun mies tokaisi haluavansa erota ja seuraavassa lauseessa totesi olevansa sietämättömän rakastunut toiseen naiseen. Sitä ennen olin pitkään kaivannut enemmän yhteistä tekemistä ja läheisyyttä, mies taas oli vetäytyneenä omiin oloihinsa, istui vapaa-aikansa tietokoneella tai katseli töllöä. Oikeasti kuvittelin, että ukko oli ihan tyytyväinen oloihinsa ja minä se vaan jotakin enemmän halusin, kenties ukko vielä jossain kohden tulisi pois sieltä tietsikan äärestä. En nalkuttanut enkä vaatinut, koitin olla tyytyväinen siihen mitä oli.
Suhteen loppumisesta on nyt viitisen kuukautta. Ei kovin kauan. On ihan perkeleen paha olo melkein koko ajan vieläkin. Töissä olen pystynyt käymään, mutta eläminen tuntuu lähinnä hengissä pysymiseltä. Haluaisin harrastaa omia juttujani, mutta puuttuu into ja innostus ja mielekkyys. Ex:n kanssa ei ole mitään yhteyttä, eikä kai ole tarviskaan (ei ole yhteisiä lapsia). Mutta kaikki luottamus on hukassa - ei ole itseluottamusta eikä ole luottamusta muihin ihmisiinkään. Kun vähän pintaa raaputtaa, niin "pieleen tääkin menee" -ajatukset lähtevät liikkeelle.
Tuossa vanhassa suhteessa oli aika paljon ongelmia. Yksikään niistä ongelmista ei suhteen aikana häipynyt mihinkään, minä vaan opin paremmin tai huonommin sietämään niitä. Tavallaan olen helpottunut erosta, mutta se tapa jolla ero tuli, oli aivan h*tin paska. Mies teki omassa päässään päätöksen minunkin puolestani ja petasi itselleen sylin, johon pudota. Jotenkin olen jäänyt kiinni miksi-kysymyksiin ja siihen, tajuaako mies ollenkaan, miten hirvittävästi mua loukkasi.
Viime kuussa ihastuin sentään ja koin hetken aikaa, että olen pääsemässä irti vanhasta suhteesta. Mutta sitten tuossa ihastumisessa paljastui yksi ongelma - miehellä on jonkinmoinen erektiohäiriö, joko tilapäinen tai hoitoa vaativa. Minun luottamukseni siihen, että ihastuksesta seuraisi mitään hyvää, häipyi (ks. aikaisempi - siinä edellisessäkin suhteessa oli ongelmia, ei tosin seksissä, ja mikään niistä ongelmista ei ratkennut suhteen aikana, mitä takeita tässä olisi yhtään sen paremmasta?).
Tuntuu, että oma viehätysvoima on ihan hukassa - jos ensin tulee jätetyksi toisen naisen tähden ja seuraavaksi pääsee tutustumaan seisokkiongelmiin, niin eipä tässä kovin säkenöiväksi naiseksi itseään tunne. Kysymys kuuluukin, miten saada luottamus itseensä ja elämään ja muihin ihmisiin takaisin? Miten yleensäkin uskoa parempaan huomiseen tai ensi vuoteen? Noin ulkoisesti kaikki on ns. kunnossa, mutta tämä korvien väli ei ole... Älkää ihan ensimmäiseksi suositelko ammattiapuun turvautumista, sillä olen sen jo tehnyt, ja kyllä se psykotätin kanssa jutteleminen aina itsekseen kelaamisen voittaa. Ei se terapeutti silti voi minua koko ajan vierihoitaa, kai tässä pitäisi itse saada päänsä kuntoon, jotenkin?!
Vastaukset 12
Vanhimmat
"Mutta sitten tuossa ihastumisessa paljastui yksi ongelma - miehellä on jonkinmoinen erektiohäiriö, joko tilapäinen tai hoitoa vaativa."
Minkä ikäinen mies on kyseessä? Jos suht nuori niin voi mennä jännityksen piikkiin. Jos jo elämää nähnyt niin sitten todennäköisesti fyysinen vaiva.
Mies on nelikymppinen (minä myös). Enempi sporttinen kuin plösö. On itse sanonut, että hänellä taitaa olla nyt jotain tilapäisiä suorituspaineita. En tiedä, miten niitä paineita saisi pois... ymmärtäisi jotenkin helpommin, jos oltaisiin pelkkää seksiä etsimässä molemmat (silloin se suoritus merkkaa eniten).
Ristiriitaista, kun toinen on ilmiselvästi halukas, mutta sitten se halukkuus ei ulotu alapäähän. En noin muuten ole jännittämistä huomannut käytöksestä. Sellaisen käsityksen olen saanut, ettei miehellä ole pitempiä suhteita takana (ollut kuulemma arka nuorempana).
..pidempään toipumisaikaan.
Ei suhteen loppumisesta, ainakaan tuollaisesta petollisesta, toivu viidessä kuukaudessa. Anna itsellesi aikaa .
Varaudu myös siihen, että syvät arvet jää. Ja joka kerta, kun joku alkaa kiinnostaa, niin arvet repeytyvät auki ja pelokkuus astuu esiin. En tiedä, miten siitä selviää. Pitääkö opetella elämään sen epävarmuuden kanssa..? Uskon kuitenkin, että oikean ihmisen kanssa olemisen tuntee ja epävarmuuden tilalle kasvaa luottamus.
Toiseksi..
Itse olen kokenut valtavasti häpeää omasta seurustelusuhteesta. Toivon, etten olisi ikinä aloittanut suhdetta. Miehellä oli seisokkiongelma ja muutenkin pinna kireällä. Jatkuvasti sain kuunnella raivoamista millon mistäkin (mutta ei ollut väkivaltainen) ..yritin ymmärtää.. ..miehenä tunsi olevansa riittämätön ja sitä tietysti olikin.. ..yritin uskoa, että läheisyys on tärkeämpää kuin seksi, mutta..
Suhde rikkoi minut sisäisesti, olen ystävien mielestä kaunis ja ihana nainen, mutta en oikein osaa enää uskoa siihen.
mä olen ihmissuhteissani aikaisemminkin ollut enempi pelokas kuin huippurohkea. Jos tässä vielä enemmän vetäydyn, niin olen lähinnä erakko. Mulla oli vuosien mittainen yksin elämisen kausi ennen tätä karille mennyttä suhdetta, joten sinkkuus ei tarjoa mitään suuria ahaa-elämyksiä tai järisyttävää vapautta.
Tuntuu että tähän asti olen jaksanut ääritunteilla, raivolla ja surulla. Nyt nuo alkavat tasaantua niin, että kaikki on vaan harmaata kökköä. Kamala ajatella, että tämä tällainen mieliala jatkuu ja jatkuu. Välillä tulee ihan epätoivoisia ajatuksia, joiden selättämiseen menee voimia. Ystävien kanssa puin eroa alun shokin jälkeen ja nyt ei oikeastaan ole mitään "uutta", eläminen vaan tuntuu surkealta pinnistelyltä.
Tuohon erektio-ongelmaiseen ihastussuhteeseen ei toistaiseksi ole miehen puolelta raivoamista tms. liittynyt. Ei tässä ole ehditty hirveän monesti vielä tavatakaan, tasan sen verran, ettei hommaa enää voi laittaa ihan sattuman piikkiin. Surku, kun muuten tuntuisi olevan suht sopivat arvomaailmat ja yhteisiä harrastuksia, plus sitten vielä aitoa ihastumista, joka jollain lailla on antanut uskoa siihen, ettei tarvitsisi hautaan asti olla kiinni ex-miehessä. Läheisyyskin tuntuu helpolta ja hyvältä. Silti olen alkanut pelätä, että tämä uuden suhteen ongelma voi hajottaa vielä lisää.
..ymmärrän tunteesi. Itse uskon siihen, että kun suhde on Oikea, sitä uskoo siihen eikä pelkää. Itselleni on käynyt juuri niin; ne suhteet, joihin kykenin astumaan avoimin ja luottavaisin mielin, olivat hyvin onnellisia. Tästä olen hyvin kiitollinen. Ja taas ne suhteet, joissa jokin kuudes vaisto on varoittanut jo oikeastaan alussa, osottautuivat traagisiksi, vaikka usein yritin viimeiseen asti parantaa tilannetta ja uskoa. En enää lähde suhteeseen, jos jokin varoituskello soi. Enemmän kuin yleisiä kriteerejä, kuuntelen sydämeni ääntä tutustuessani ihmisiin.
Mukavat ex:sät on säilyneet onnekseni ystävinäni, mutta nuo ikävät (jotka paljastuivat tunteettomiksi/itsekkäiksi/juopoiksi) olen siirtänyt mappi Ö:hön, enkä ajattele heitä enää. Miksi uhraisin ajatuksiani ihmiselle, joka ei myöskään välitä minusta. Häpeä on jäänyt ja tulvahtelee silloin tällöin, se on omalaatuinen tunne. Siitä varmasti jäänyt tietynlainen varovaisuus.
Tunnistan tuon harmauden, josta puhuit. Ja tyhjyyden tunteen siitä, ettei ole mitään "uutta". Nämä ovat vaikeita asioita, mutta itse saan iloa siitä, että tunnen rakkautta ihania sisarusteni lapsia kohtaan, hoidan ja leikin niiden kanssa, hellin ihanaa kissaani ja koiraani ja auttelen lähipiirini vanhuksia pikku askareissa. Olen mukana parin urheiluseuran vapaaehtoistyössä ja harrastan itsekin liikuntaa eri tavoin. Eheytän itseäni ja tunnen, että elämäni on arvokasta. Uskon, että rakkaus tulee luokseni.
Mitä sitä ihminen voi muutakaan tehdä, kun elää päivän kerrallaan ja olla kiitollinen siitä, mitä hyvää on saanut. Jos on terve, niin iloitsee siitä. Jos löytää rakkauden, iloitsee siitä. Kun oppii olemaan armollinen itselleen, elämä on lempeämpää. Huonon päivän yllättäessä tärkeintä on rämpiä seuraavan päivän puolelle. Se on varmasti taas parempi. Ihminen on monimutkainen kokonaisuus, eikä läheskään niin suoraviivainen kuin haluaisimme uskoa.
Rakenna sydämesi rikkoutuneet kulmat kuntoon niillä paloilla, jotka ovat sinun vahvuuksiasi ja sitä hienointa sinussa. Se on jokatapauksessa mahdollista, sillä itse vastaamme itsestämme. Epävarmuus on sallittua, se on osa elämää. Aika on suhteellista, rakkauden löydyttyä, ajalla ei enää ole merkitystä, vaikka olisi joutunut kulkemaan kuinka pitkän matkan hyvänsä.
Kirjoitin pitemmän vastauksen, mutta sitten kissa käveli näppäimistöllä ja sanat katosivat bittiavaruuteen...
Tänään on helpompi päivä, eilen oli suorastaan kevyt päivä. Onneksi tämä harmaus välillä repeilee. Eroon liittyy monta sellaista asiaa, joita en tietoisesti paljon edes ajatellut liiton aikana. Nyt kun liittoa ei enää ole, ne piilossa olleet asiat nousevat pintaan. Olen karvaa vaille neljäkymmentä, olin viimeisten parin vuoden aikana alkanut kuvitella, että lapsen hankkiminen olisi mahdollista. Omat vanhempani ovat yli kahdeksankymppisiä, heidän lähestyvä kuolemansa on pelottanut minua - ja jollain lailla kuvittelin puolison olevan paikalla tukemassa minua sitten kun se aika tulee. Minulla ei ole sisaruksia, ja puoliso oli se "suku" minulle. Ystäviä on, mutta heillä on omat perheensä ja sukunsa, moni elää juuri nyt aika kiireistä elämää. Minulla on omanlaiseni itsekseen selviämisen rooli ja vaikka olenkin erosta puhunut, on se perussävy ollut "minähän pärjään". Omassa tajunnassa on ollut aivan todellisena myös kysymys "entä jos en pärjää? Ei-pärjääminen tarkoittaa minulla tässä kohden sitä, että jäisin kiertämään vihan ja katkeruuden kehään enkä osaisi rakentaa mitään uutta.
Toisaalta nostattaa itsetuntoa se, että olen kyennyt toimimaan erosta huolimatta - hankkimaan asunnon, pakkaamaan, muuttamaan, asettumaan uuteen paikkaan. Maisema tämän kaksion ikkunasta ulos on kaunis, kissat ovat kotiutuneet. Eläimet antavat käsittämättömän paljon voimaa.
Voi miten lohduttavaa tekstiä, vaikka olikin toiselle. Ensimmäinen lause: "Itse uskon siihen, että kun suhde on Oikea, sitä uskoo siihen eikä pelkää" iskee suoraan sydämeen! Miten usein tulee pettäneeksi itseään jo suhteen alusta, laatii idealistisia kuvia ihanasta ja romanttisesta suhteesta, vaikka todellisuus on ihan toista. Myöhemmin tajuaa, että se romantiikka oli minun korvieni välissä koska toivoin niin kovasti hyvää rakkaussuhdetta. Tosiasiassa minua ei rakastettu, ei edes haluttu. Olet kyllä tavattoman - toivottomankin? - oikeassa.
Mitä sitä tosiaan voi ihminen muutakaan kuin elää päivän kerrallaan. Onnekkaimmat saa kiinni rakkaudesta, sen lisäksi.
Kylläpä kirjoitat hyvin ja osuvasti!
Ja joku antoi sinulle jo hyvän neuvon (jota ei ole kylläkään helppo noudattaa): anna itsellesi aikaa. Ymmärrän tasan tarkkaan tunteitasi, kun itsellä on käynyt samalla tavalla. Olen samaa mieltä siitä, että suhteen ongelmat eivät parane ajan kanssa, joten alussa on opittava olemaan tarkempi. Et sinä terapeuttia tarvitse vielä ainakaan, vähän henkistä tukea vaan. Hemmottele itseäsi, yritä tavata enemmän ystäviä, jos niitä on, tee sellaisia juttuja, mitä et ole vuosikausiin tehnyt. Jotain uutta. Aloita jotain muuta uutta kuin suhde mieheen. Näin saat ajatuksiasi ja tunteitasi irti menneestä suhteesta samalla kun toivut sen jättämästä surusta.
Miehen seisokkivaikeudet heti alussa ovat kyllä varoitusmerkki. Kannattaa pysyä kaukana, jos ei edes alkukiihkeys saa telttakeppiä nousemaan. Kokemus osoittaa, että jatkossa se vain lannistuu entisestään. Olet minusta toiminut hyvin ja viisaasti päätellen lopettanut suhteen alkuunsa.
Pahaa oloasi ei voi toinen ottaa pois, aika helpottaa ainakin osan.
terveisin täti moonika, myös yksin :)
Niin, ajan kuluminen auttaa siinä mielessä, etteivät eroon liittyvät tunteet enää noin vain itsestään nouse mieleen yhtä usein kuin alussa. Muulla lailla aika itsessään ei korjaa. Esimerkiksi varovaisuus on kai eron jälkeen ymmärrettävä suojareaktio, ettei joutuisi enää enempää satutetuksi. Mutta jos se varovaisuus pahenee luottamuspulaksi ihmissuhteissa, niin suoja kääntyy itseä vastaan. Menettää mahdollisuuden siihen, että jotakin muuta, uutta tulisi tilalle.
Taisin oivaltaa, miksi tämän uuden ihastuksen erektio-ongelma sai minut ahdistumaan. Olin jo mielessäni loikannut kovin pitkälle, kuviteltuun pitkään suhteeseen, jossa sama ongelma jatkuisi ja jatkuisi - se tuntui sietämättömältä vaihtoehdolta. Käsillä on kumminkin vain tämä hetki, olemme tunteneet tasan kuukauden. Yllätyksekseni mies on kyennyt puhumaan asiasta enemmän kuin parilla lauseella. Samaan aikaan fyysinen läheisyys on ollut käsittämättömän hyvää ja vaivatonta - minulla ei ole koskaan ennen ollut tällaista kokemusta. Päättyneessä suhteessa ei edes alkuihastumisen vaihe vetänyt samalla tavalla yhteen, sillä ex-mies piti likeisyyttä jotenkin lällynä ja se oli hänen mielestään takertumista. Toistaiseksi nautin siis siitä, mitä ei ole ennen ollut. Samaan aikaan suren sitä, mikä on jäänyt taakse. Ristiriitaista.
"Aloita jotain muuta uutta kuin suhde mieheen." Pysähdyin tähän lauseeseen. Ei minun kai tarvitsisi perustella tekemisiäni tässä... Lähinnä yritän jäsentää asioita itselleni. Minulla on toistaiseksi ollut elämässäni yksi ainoa suhde, se joka loppui kuin ensimmäisessä viestissä kuvataan. Elelin kolmekymppiseksi asti yksin ja kuvittelin, etten koskaan seurustelisi tai asuisi kenenkään kanssa. Koin mahdottomaksi sen, että ihastuisin kehenkään. Muutuin. Vaikka se suhde, johon päädyin, oli monella tapaa ongelmallinen ja haavoittavakin, niin koen oppineeni siitä enemmän kuin yksin elämieni vuosien aikana. Kaikesta järkeilemisestä ja analysoinnista huolimatta teen päätökseni tunteella. Ja siispä, ihastuneena tunteiden laittaminen jäihin ja vetäytyminen merkitsisi itserankaisua ja/tai sitä, että antaisi pelon ohjailla elämää. Mitään isoja käytännön ratkaisuja en ole tekemässä - ihastus ja minä elämme eri kaupungeissa, meillä on omat työmme ja osin vastakkaisetkin harrastukset. Ajan kanssa selviää, miten paljon koko ihastus on vain pyrkimystä saada etäisyyttä aikaisempaan suhteeseen. Selvinnee myös, miten tilapäinen/pysyvä se erektio-ongelma on.
Kirjoituksestasi ei käy selville, mikä on ihastumisesi tausta? Onko hänen erektiohäiriönsä mahdollisesti jäänteitä menneistä epäonnistuneista ihmissuhteista tai huonosti käsitellystä erosta? Useimmiten ongelma lienee korvien välissä ja hoituu luottamuksellisessa suhteessa.
Suosittelen sinulle eroseminaaria, kokemukseni mukaan se auttaa käsittelemään menneen suhteen riittävän perusteellisesti, että sen voi jättää taakseen ja jatkaa elämää. Seminaarista sain oppia valtavasti toimivampien ihmissuhteiden rakentamisesta ja jälleenrakentamaan oman kadotetun itsetuntoni terveelle tasolle. Ítse olen seminaarin jälkeen ollut jo vuosia toimivassa parisuhteessa, se on hyvää kumppanuutta ja läheisyyttä. Mietin, miten tärkeä osa seksi siinä on ja totesin että sillä on loppujen lopuksi vain vähän merkitystä. Tärkeämpää on lähellä olo, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ajatusten ja kokemusten jakaminen. Uskon, että jos meille tulisi erektio-ongelma, saattaisimme hankkia viagraa tai sitten tyytyä muuhun läheisyyteen, mutta ei se ainakaan kaataisi hyvää suhdettamme! Sehän olisi kuin *heittäisi lapsen pesuveden mukana*
Aikaisempaa eroa ei ole taustalla, kylläkin semmoinen luulo, että miehen pitäisi aina pystyä ja jos ei pysty, niin nainen laittaa miehen kiertoon. Miehen hyvä ystävä erosi aika hiljattain ja tunnusti joskus humalapäissään eron johtuvan siitä, ettei hän ollut tarpeeksi mies. Siitä mun ihastus on tehnyt tämän tulkinnan. Koitin siinä kohden selittää, etteivät asiat noin mustavalkosia ole. Vaikken minäkään täysin seksittömässä suhteessa olisi valmis elämään, niin harvemmin esim. eropäätös pelkistä seksiongelmista johtuu.
Eroseminaaria ei tänä vuonna näy tällä paikkakunnalla olevan, eikä mulla ole mahdollisuutta reissuta muualle. Aikaisemmin on työväenopisto järjestänyt, nyt ei. Fisherin kirjan ostin ja olen sitä lukenut, kun aina välillä noista itseapukirjoista on oikeaakin apua. Tosin kaikki luettu tuppaa jäämään vain järjellä ymmärretyksi, tunnetason oivallukset ovat toinen juttu...
Panosta Einiin: y
Yes Sir alkaa polttaa, Kuumat kesähuulet, Kesä ja Yö, Vetonaula ja ennen kaikkea
RAJANA TAIVAS.