Tulemme mieheni kanssa hyvin toimeen, emme riitele peljon ja meillä on jopa hauskaa keskenämme. Mutta mutta.. kun mieheni koskee minuun, halaa minua, minusta ei tunnu miltään. ei yhtään miltään. En voi puhua asiasta mieheni kanssa, hän loukkaantuisi todella paljon.
En voi puhua asiasta kenenkään kanssa, jos jollekin ystävälleni asiasta kertoisin, juttu kääntyisi niin päin että minä joutuisin lohduttelemaan heitä, että ei tässä mitään isompia hätiä ole...
En halua tehdä mitään hätiköityä, asia ei ole niin yksioikoinen koska meillä on yhteinen lapsi.
En tiedä rakastanko häntä. Ehkä vielä joskus. jos tämä on vain jotain ohimenevää.
Haluaisin kovasti jakaa tuntojani jonkun samasta asiasta kärsivän kanssa.
En voi puhua asiasta kenenkään kanssa, jos jollekin ystävälleni asiasta kertoisin, juttu kääntyisi niin päin että minä joutuisin lohduttelemaan heitä, että ei tässä mitään isompia hätiä ole...
En halua tehdä mitään hätiköityä, asia ei ole niin yksioikoinen koska meillä on yhteinen lapsi.
En tiedä rakastanko häntä. Ehkä vielä joskus. jos tämä on vain jotain ohimenevää.
Haluaisin kovasti jakaa tuntojani jonkun samasta asiasta kärsivän kanssa.
Vastaukset 17
Vanhimmat
tilanne mutttuu. ikäväksesi voin kuitenkin kertoa yhden tarinan. olen itse erityisen toivottu lapsi, koska olen ottolapsi, eli vanhempani käytännössä odottivat minua useita vuosia sen normaalin 9kk:n sijaan. vanhempani ovat nyt jo 55 ikävuoden "paremmalla" puolen ja äitini erään juttutuokiomme yhteydessä totesi, että olisi ihanaa olla rakastunut edes yhden kerran elämässään ja kokea miltä se tuntuu.hänen suurin unelmansa on rakastua isääni. järkytyin siitä, että vanhempani olivat tavallaan uhranneet oman onnensa meidän (minun ja sisareni) vuoksi. he kokivat, että ottovanhemman vastuu on vielä tavallista suurempi (kuten se kai jossain määrin onkin, kun ottaa huomioon, etä adoptoitu lapsi tulee aina huonoista oloista) ja että he eivät olisi enää olleet meidän saamisemme jälken oikeutettuja hakemaan myös omaa onneaan eri tahoilla. tiedän ja ymmärrän nyt, että äiti olisi voinut löytää elämänsä rakkauden jostain ja isä itsensä onnelliseksi tekevän naisen, mutta he pysyivät yhdessä meidän vuoksemme.
haluan silti rohkaista. vaikka oma esimerkkini oli kurja, niin toivoa ei sinun osaltasi le menetetty. intohimon liekin voi sytyttää uudelleen ja toisilta se on onnistunutkin lasten kasvettua hieman. jos lapsenne on vielä kovin nuori, lypsää tämän hoito vanhemmistaan kaiken ylimääräisen energian. kun lapsi varttuu ja tulee itsenäisemmäksi, on vanhemmilla enemmän aikaa parisuhteen hoitamiseen, kunhan on myös halua.
silti oma näkökulmani asiaan on se, että lapsi ei ole syy pitää parisuhde koossa väkisin.
jos teillä ei kuitenkaan ole suurempia ongelmia, voitte aina pitää elämän tasapainossa yhdessä ja hakea ne elämän kohokohdat muualta. en tarkoita missään nimessä syrjähyppyjä, vaan esinerkiksi työn, harrastusten ja ystävien parissa vietettyjä ikimuistoisia kokemuksia ja kaikkia niitä elämyksiä, mitä me kukin saamme juuri meitä innostavista asioista (taide, musiikki, kirjallisus, matkustelu jne,...).
omat vanhempani ovat niin oiva esimerki tästä. isä repii elämänsä suolan kaljasta ja vitseistä. äiti nauttii omalla tahollaan kiertäen maailmaa ja tavaten ihmisiä, harrastaen kultturia ja tehdessään työtä, josta todella nauttii. heidän elämänsä perus on kuitenkin toisissaan. yhteinen koti, vakaa talous, aikuiset (melkein :) ) lapset ja tieynlainen turva toisistaan.
elämän onni koostuu kuitenkin arjesta, rutineist, turvallisuudentunteesta ja niistä pienistä asioista, joista me kukin ammennamme voimaa. nuo elokuvien ja kirjojen rakkaustarinat ovat kuitenkin vain satua ja tavallinen arki on niidenkin taustalla. vaikka löytäisi elämässään sielunkumppaninsa, joka todella herättää voimakkaita tunteita, ei se tavallinen arki välttämättä sitten sujukaan juuri hänen kanssaan.
on toki mahdollista (erittäin), että olen täysin väärässä. oma elämänkokemukseni rajoittuu vasta 23 vuoteen.
voi kuinka tuttua.
minulla kolme vuotias tytär. intohimoisesta viidestä vuodesta.
kaikki se katosi kun tytär syntyi.
ja nimen`omaan minun puolelta.
ennen olin minä se joka rakasti ja jakoi huomiota
nyt minä rakastan vain ja ainostaan lapsiani ja käytän siihen kaiken voimani.
miksi.????
puutuuko meiltä jotain.???
kysyn sitä monesti itseltäni.
joskus tai oikeastaan useinkin epäilen järkevyyttäni.
minulla on maailman paras ja ihana mies.
antaisi kuunkin taivaalta.
missä on vika että se tunne on kadonnut....
voisin analysoida sitä pitkin yötä,
ja naisten aineenvaihduntaa etenkin aivoissa=)=)=)
välillä mietin miksi ihmeessä minä elän näin? miksi mä en vaan tee tästä kaikesta loppua ja elä niinkuin haluan, kahdestaan poikani kanssa.
Mä teen just niinkuin ympäristö multa odottaa.
Mä en vaan voi...
Mä tuottaisin niin valtavan pettymyksen mun vanhemmille, miehelleni, hänen vanhemmilleen ja etenkin pojalleni. Mä odotan vaan että jotain alkais tapahtua.
Tunteeko mua oikeastaan kukaan? kaikki mun läheiset luulee mun olevan jotain ihan muuta kun mä olen.
Olen mä myös onnellinen, onhan mulla koti, perhe ja olen terve. Multa vaan puuttuu jotain mitä mä en vielä ole keksinyt mitä se on. Mä haluan antaa pojalleni parhaan mahdollisen lapsuuden, ja elämän. Miten se on mahdollista jos mä en voi olla todella rehellinen muille kuin itselleni, enkä aina itsellenikään?
Jaksan kuitenkin uskoa siihen että elämä vielä järjestyy parhain päin.
Jonkun viisaan sanoin: "Aurinkoteiltä kivisille poluille. Edestakaisin"
Kuullostipa tutulta tekstiltä. Meilläkin meni jokunen aika sitten noin. Ihan vaan yhtenä päivänä huomasin, että minulla ei ole mitään asiaa miehelleni ja kun se halaa niin ei mitään..... Tuntui kuin se ei olisi halannutkaan. Mutta sitten taas kun tässä oli mennyt aikaa sellaiset vajaa puoli vuotta, niin johan se tunnekin löytyi sieltä.
Vanhempi lapsi 8 vuotta ja nuorin reilun vuoden.
Mutta se tunne oli ihan totaallisen kadoksissa, mietin minäkin sitä että lähtisin lapsieni kanssa pois. Mutta en sitten kuitenkaan, juttelin yhden hyvän ystävän kanssa asiasta ja hänkin neuvoi minua oottamaan jonkun aikaa jos se tunne ei tule takaisin niin sitten sille asialle on tehtävä jotain.
Mutta toisaalta minä sain sitä tunne puolta sit kyll jostain muualta........
Käyn tanssi kurssilla yhen miehen kanssa ja meillä käy jutut hyvin yhteen ja meillä on aina hauskaa siellä. Mieheni tietää asiasta. Enkä voisi ikinä kuvitella tilannetta, jossa menisin pettämään miestäni. Koska hän on kuitenkin minulle se tärkein ihminen lapsien jälkeen.
Nyt meillä siis kaikki on paremmin kuin hyvin, kyllä ne tunteet sieltä takaisin tulee. Mutta täytyy siinä vähän töitäkin tehä.
Voisitte vaikka kokeilla seuraavaa. Jutelkaa ajasta jolloin tapasitte, silloin kun rakastuitte. Meillä se ainakin auttoi, silloin huomaa miten ihana se toinen ihminen onkaan. Ja sitä että tuoko on todella minun oma kulta.
Toivottavasti saatte asiat selvitettyä.
Meillä ko. vaihe on kestänyt nyt 4 vuotta. Hermo menee ja elämä valuu hukkaan... mutta meillä on kaksi lasta, enkä jaksa ruveta sotimaan mieheni kanssa lasten kustannuksella. Olen nimittäin ehdottanut miehelleni asumuseroa, mutta hän saa joka kerta raivarin ja haukkuu minut lyttyyn.
Lasten takia hän sanoo kestävänsä mitä vain. Myös sen, etten minä rakasta häntä tai pysty kunnioittamaan häntä. Vanhempi lapsi kyllä jo vaistoaa jotain. En ole mitään ratkaisua tähän hommaan löytänyt. Mieheni ei edes tee työtä, johon pakenisi.
Hyvät neuvot kultaakin kalliimpia.
emme ole vielä noin pitkällä. ensiksi toivon voimia sulle. olen onnekseni huomannut etten ole ainoa, ja saan myös siitä jaksamista.
Mä olen jo monta vuotta ajatellut että mä¨en ikinä ala samaan kun mun äiti. Hän heitti monta vuotta elämästään hukkaan isäni kanssa. Onneksi tajusivat erota ja ovat nyt tahoillaan onnellisia. He eivät viimeiseen kahteen vuoteen montaa sanaa keskenään puhuneet, ja se oli kamalaa se. olisivat edes riidelleet.
Nyt olen itse ajautumassa ihan samaan.
Tiedä nyt sitten mikä tässä olisi parasta ja kenelle.
Voi meitä.
Sinä olet vielä nuori ja sitä on myös suhteesi. Siitä on vain hetki aikaa, kun näin oli minullakin. Olen jonkin verran elämää kokenut. Viettänyt perhe-elämää ja saanut kaksi lasta. Eronnut, seurustellut ja pettynyt ja jättänyt.En ole katunut yhtäkään päätöstä. Kaikki on ollut opetukseksi ja olen ymmärtänyt elämästäni enemmän. Me ihmiset olemme niin itsekkäitä ja emme muista huomioida sitä puolisoa. Miehet syyllistyy ehkä enemmänkin siihen...Tietysti lasten elämää kannattaa suojella ja sitten sitä omaansa. Tuliko tehtyä liian hätäisiä päätöksiä aikoinaan? Tulee varmaan mieleen. Kun elämä alkaa olla pelkkä puuta ja riidat lisääntyy, niin siinä vaiheessa on viisainta miettiä ja keskustella ja pohtia itse ratkaisua. Tietysti kauhein asia on ero, mutta jos sinullakin mies on kaiket päivät kotona, niin ehkä sekin vaikuttaa negatiiviseen suuntaan. Molempien pitäisi osata tukea toisiaan ja yrittää tsempata suhteessa. Mielestäni olen nyt itse löytänyt sopivan miehen ja haluan tehdä kaikkeni tämän suhteen eteen.
meillä tämä vaihe alkoi siitä kun minä aloitin työt.
mieheni kulkee viikot poissa ja se on minulle helpotus.
toisaalta tuntuu pahalle, ärsyynnyn kun hän tulee viikolopuksi kotiin.
olen kuitenkin päättänyt sinnitellä.
luulen että se tunne löytyy kunhan saan itselleni hieman aikaa.
emme varmaan olisi enää yhdessä jos mieheni olisi kotona.
nyt ajattelen että jaksan kyllä aina ne viikonloput esittää hyvää vaimoa.
minulla ainakaan ei käy edes mielessä piristää itseäni toisella miehellä.
kasvun paikka tämä minulle on.
tämä nimittäin on toinen liittoni ja jo se että nykyinen mieheni on niin kunnollinen kuin mies vain voi anoppinsa silmissä olla, pistää nöyrtymään.
tuntisin itseni epäonnistujaksi ja tunnevammaseksi ja luovuttaisin taas.
epäonnistuja ja tunnevammainen, niin tuttuja sanoja...
Mäkin tarvitsisin just sitä omaa tilaa.
Tilaa etsiä itseäni ja miettiä mitä haluan.tilaa itselleni ja omalle yksityiselle elämälleni..
(Korostan vielä, että poikani on samaa pakettia itseni kanssa, hänestä en tarvitse etäisyyttä.)
Musta tuntuu että mä en varmaan koskaan löydä sellaista ihmistä kenen kanssa mä voisin elää koko loppu elämäni. toisaalta tarvitseeko sellaista?
Olen viime aikoina alkanut olla myös huonotuulinen ja ärtyisä mieheni seurassa, odotan koko ajan että menis tuo nyt johonkin tosta.. Onneks saan olla päivät rauhassa, ellen itse ole töissä.
Kun mietin, koska tämä tunteen hiipuminen alkoi, tajusin mistä tämä johtuu. Koko kuvio alkoi yhdestä lauseesta: Just nyt mä toivoisin että olisin töissä, ettei tarvii tästä puhua.
Se lause tuli mieheni suusta kun yritin kertoa jostain mieltäni vaivaavasta asiasta ja kysyin että mitä sä tästä ajattelet.
Hän siis katkaisi keskusteluyhteyden väliltämme kokonaan. minulle ei muutenkaan ole helppoa kertoa jos joku asia vaivaa, en uskalla enää edes yrittää. Hirveä tilanne.
Silti mä jaksan vetää sitä monelle tuttua -kiltti pikkuvaimo- roolia. Mä mieluummin kärsin hiljaa yksin kuin satutan montaa ihmistä.
Mä katson sen häpeän ja toisten pettämisen olevan suurempi risti kantaa.
oma töihin menoni olisi ratkaisu. Ajattelin, että kun harrastan ja olen työssä, ei jää aikaa miettiä kurjaa parisuhdetta. Kuvittelin sen jopa parantuvan kun on muutakin ajateltavaa kuin neljä seinää ja hammastahnatuubi.
Kuvittelin löytäväni elämään sisällön opiskelusta yms. kodin ulkopuolisesta elämästä (en kuitenkaan tarkoita alkoholia, ravintolailtoja, vieraita miehiä tms..)
Mutta erehdyin. Olen osa-aikatyössä ja opiskelen, hoidan lapset mallikkaasti jne. Mutta mieheni kanssa en jaa mitään muuta kuin lapset. En minä kaipaa mitään vauhkoa makuukammarielämää, yllätyksiä tms. lässytystä. Kaipaan vierelleni aikuista ihmistä jakamaan ilot ja surut. Mieheni ei muutu, enkä minä. Yritetty on. Miksi elää ihmisen kanssa, joka ei kunnioita minua ja jota itse en pysty kunnioittamaan...
En haluaisi masentaa mutta...
Ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen meillä oli samoja "oireita" riippumatta siitä, että vaimoni ei ole yhtä sitoutunut lapsiinsa kuin minä - ainakaan se ei päälle päin näy. Tai ainakin tunsin vaimoni tuntevan niin.
Toinen lapsi vahvisti tilanteen. Nyt emme puhu, emme kosketa, meillä ei kohta ole enää mitään yhteistä. Lapsetkin tuntuvat enemmän minun lapsiltani...
Enkä tunnusta, että minä olisin ollut hylkivä osapuoli. Halusin ja haluaisin edelleen vaimoltani hellyyttä ja huomiota, mutta sen määrä putosi rajusti kummankin lapsen syntymän yhteydessä.
Vai olisiko niin, että lapset ovat hänelle se suurin "rasite" eikä hän osaa nauttia vanhemmuudestaan?
Vai olenko ominut lapset liian helposti itselleni? Onko hän mustasukkainen minusta lapsillemme tai lapsistamme minulle?
Kumpikin lapsi on yhdessä tuumin hankittu. Silti hän on suosiolla ja aktiivisesti ollut antamaan minulle enemmän vastuuta lasten hoidosta ja kasvatuksesta kuin mitä hän itse on valmis ottamaan. Toisaalta olen siitä ylpeä, toisaalta hämmästynyt.
mies jäi työttömäksi ja jäi kotiin. Ei edes aio töihin ... hoitaa lapsia, laittaa ruoat jne. Mutta mitä minulle jää? Minä olin se, jonka piti hoitaa lapsia kotona pari vuotta.
Nyt teen osa-aikatyötä umpiväsyneenä ja katson kun lapset saavat isältään kaiken periksi ja minun laittamieni rajojen yli hypitään kuin ei niitä olisikaan. On kertakaikkiaan pakko rahan takia olla töissä, mutta myönnän että myös pakenen tuota kotona asuvaa hirmua jonka mielestä minä olen kaiken lisäksi itsekäs ihminen kun lähdin lasten ja perheen luota omille asioilleni (tienaamaan perheelle elantoa).
Ja mies huutaa katkerana että mene sinne töihisi siitä kun et kerran kotona viihdy. Olen monta monta kertaa sanonut että erotaan, mutta mies alkaa heti sanoa että vie lapset mennessään koska hänhän niitä koko ajan hoitaakin...
Minä en harrasta mitään muuta kun työssä käyntiä. Kaiken muun aikani käytän lasteni luona. En polta, juo tms. Vien vanhempaa lasta harrastukseen, kutsun vieraita, kyläilen lasten kanssa, askartelen heidän kanssaan, juttelen ja pidän huolen päivärytmistä jne. Mutta miehelle on yksi hailee mitä minä teen. Hän sanoo hoitavansa lapset juuri niinkuin itse haluaa. Hänen mielestään ei mitään tarvitse päättää yhdessä...
Tarkennuksena omaan tilanteeseeni...käymme molemmat töissä...
Miehelläsi on ongelma, sen tiedämme. Ja paha sellainen...työttömyys ja itsetunto.
Hän haluaisi olla hyvä jossain, mutta ei jaksa eikä pysty - ainakin niin hän ajattelee. Olenko oikeassa?
Hän varmaankin oikeasti haluaisi ottaa vastuun jostain tärkeästä ja päteä edes siinä, kun ei töissä voi käydä. Yhä edelleenkin meidän suomalaisten luterilaisessa kulttuurissa MIEHEN tulee ansaita perheelleen elanto. Jos hän ei siihen pysty, ei hän ole mies...? Se saattaa lisäksi vielä kirpaista enemmän, kun vaimo on päässyt kiinni työelämään ja huolehtii miehestään ja perheestään.
Jos vielä olette eri mieltä lasten kasvatuksesta, tilanne pahenee, koska hän ei voi tuntea olevansa hyvä edes lastensa isänä.
Kuinka sitoutunut itse olet lapsiisi? Uskon, että olet hyvin velvollisuudentuntoinen ihminen. Etkä ole paha käydessäsi töissä. Mutta älä vain sorru mustasukkaisuuteen lasten vuoksi.
Miehestäsi vielä: jaksatko tukea häntä kaiken sen lisäksi, mitä nyt teet... Jos et jaksa, lienee kaikille parasta, että keksitte jonkin muun ratkaisun...sellaisen, joka kestää myös pitemmän päälle ja antaa ainakin toiselle teistä mahdollisuuden selvitä ehjänä vanhempana. Itsekkäästi sinun kannaltasi on tilanteessa on toivoa, koska en saata uskoa, että miehesi voisi saada yksinhuoltajuutta lapsiinne - oletuksena on käytännössä edelleen, että lapset jäävät äidille ja tilanteenne huomioon ottaen näin varmasti kvisi teidänkin tapauksessanne.
Jos sinulla vielä riittäisi voimia, sinun pitäisi saada houkuteltua miehesi johonkin sellaiseen toimintaan, joka saa hänet tuntemaan itsensä hyväksi ja/tai tarpeelliseksi. Jos hän esim. on hyvä futiksessa, lätkässä, sählyssä tms. suo hänelle kerran viikossa jokin harrastus.
Ja sinun täytyy irrottaa osa ajasta myös itsellesi. Itsekin sorruin eräässä vaiheessa uhrautumaan 150% perheelleni, mutta se iski takaisin. Oli pakko alkaa irrottamaan muutama tunti viikossa itselle ja lähteä vaikkapa lenkille tai kavereiden kanssa parille tuopille. Jos en sitä tekisi, hajoaisin.
Miehesi pitäisi saada myös ymmärtämään, että hän ei voi jatkaa näin. Hänen oman hyvinvointinsakin takia voisi olla hyvä käydä lääkärissä. Luulen, että hänen itsetuntonsa ja mielialansa on painunut pohjaan, mistä seuraa masennus - ehkä krooniseksikn muuttunut. Kaikki on kuitenkin korjattavissa, jos halua ja uskallusta riittää.
Kaiken perusta on, että miehesi itsetunto ja mieliala on saatava nousemaan. Kun tuntee itsensä hyväksi ja tarpeelliseksi, voi olla mahdollisuus päästä taas kiinni työelämäänkin. Sitä kautta hänenkin elämäänsä tulisi uutta potkua: jaksamista ja jämäkkyyttä.
En sinua syyllistä, jos et jaksa. Enkä mene takuuseen siitä, että tilanne muuttuisi paremmaksi vaikka kuinka yrittäisit.
Oma perhe on tietenkin tärkeintä mitä on. Mutta se ei ole kaikki. Se ei saa olla kaikki! Oman mielenrauhan vuoksi, hankkikaa elämää kodin ulkopuolellekin. Sinulla on jo alku. Miehesi tarvitsee tukea ja potkuja persuuksiin sen hankkimiseen.
mutta takki alkaa olla tyhjä. Mieheni sairastaa paljon eikä voi enää harrastaa entisiä lajeja.
Olen yrittänyt houkutella häntä kaikkeen mahdolliseen, mutta vaikea isoa miestä on pakottaa. Hän ei ole sanallakaan sanonut mitä voisi elämällään tehdä. Ainut asia, mistä hän keskustelee kanssani on hänen omat vaivansa ja veikkaukset.Kaikesta muusta tulee riitaa.
Ymmärrän kyllä että hän on masentunut ja ärtynyt ja haluaisi ehkä itsekin olla jotain muuta.
Mutta en jaksa enää holhota. Haluaisin rinnalleni ihmisen jolla on kiinnostusta elämään, niin omaan kuin yhteiseenkin. Olen itse paljon nuorempi miestäni mutta tunnen itseni varmaan 75 vuotiaaksi! Yksinkin olisi varmasti helpompaa, ainakin vapaampaa. Tuntuu kuin kaikki omakin energiani menisi tämän tilanteen märehtimiseen.Mieheni tietää tämän, olen puhunut ja puhunut...mutta hänen mielestään nalkutan.
Anteeksi valitus, mutta haluaisin tietää kuinka kauan tällaista pitää kestää? Millä ilveellä saan mieheni tajuamaan että hänen lojumisensa haperoittaa koko meidän perheen...ja minä en jaksa enää.
Pitääkö minun nuorena ihmisenä vain alistua elämään miehen kanssa jota ei yhteinen hyvinvointimme kiinnosta? Eikö minun toiveeni ja haaveeni ole lainkaan tärkeitä? Olenko itsekäs kun suunnittelen elämää erossa miehestäni?
Onko kellään ollut samanlaista? Onko mistään perheneuvolasta tms. ollut apua?
muuten noinkin pitkästä kannanotosta :)
Näistä asioista riittäisi pyöriteltävää vaikka kuinka paljon ja on kiva että joku vielä jaksaa kommentoida (ystäväni ovat jo kaiketi saaneet tarpeekseen aiheesta, tilanne kun on jatkunut jo pitkään samalla linjalla)
Teen itse hoitotyötä ja lisäksi opiskelen ja tuntuu, etten enää kotona jaksaisi loputtomiin ymmärtää..
Lasten takia haluaisin tehdä parisuhteemme eteen kaiken mahdollisen. Mutta missä siis kulkee raja? Minulla on mielestäni pitkä pinna, mutta onko liika ymmärtäminenkään järkevää...
sanotaan. Vaikuttaa vähän että rakkaus olisi haalistumassa ja arkielämä pitää teitä yhdessä. Sekä lapsi. Toivottavasti en teilaa sun yritystäsi kommentillani. Suhdettahan pitää tunnetusti yrittää hoitaa, jos siitä huolimatta tökkii, se on kyllä ikävä juttu.
Omalla kohdallani se myöhemmin johti eroon. Miehen kosketuskin alkoi vähitellen tympiä ja sänkyhommatkin oli epämiellyttäviä. Olimme pitkään yhdessä pelkästä tottumuksesta ja ero oli silti raskas, vaikken enää rakastanutkaan häntä. Lapsistamme toinen oli 8 ja toinen 5 vuotias, kun erosimme.
Tosin syynä oli muutakin. Mies hoiteli enemmän työasioitaan, kuin muisti perhettään ja oli pitkiä aikoja ulkomailla. Kyllästyminen tuli omalle kohdalleni sitä kautta. Nyt elän itseäni 8 vuotta nuoremman miehen kanssa ja olen onnellinen kun saan antaa huomiota ja myös saan sitä.
Moi.
Itse käyn vastapuolena läpi samaa. Puoliso on
ollut alkuvuoden "tavoittamaton" ja suhteen voisi sanoa olevan kriisissä.
Tahdotko vielä rakastaa, ja pystytkö rakastamaan puolisoasi? Näihin perustavaa laatua oleviin kysymyksiin ei saa vastausta ainakaan tässä parisuhteessa. Pelkään että asiaan on turha hakea apua "ulkoa" koska avoimia kysymyksiä on aivan liikaa ja toisaalta vastauksia ei pysty saamaan.
Itse koen tulleeni vähän kuin huijatuksi, kysyin aikaa sitten suoraan missä homma mättää, kun puolison käytös oli tavallisesti poikkeavaa, mutta vastauksina oli ympäripyöreää "liikaa boolia, se aika kuusta, työstressi jne". Ja nyt asiat ovatkin sitten siinä pisteessä että ero on yksi pääpuheenaiheista. Ja syyt aivan muissa asioissa. Pelkkä ajatus saa voimaan fyysisesti pahoin, itse olisin valmis liki mihin tahansa pitääkseni puolison ja lapset.
Kai rakkaus voi vain loppua. Ymmärrän omat vajavaisuuteni ja tiedostan virheeni jotka pitää parantaa, mutta omasta mielestäni olisin ansainnut mahdollisuuden yrittää.