Mielestäni nykyisin erotaan aivan turhan herkästi. Heti kun toisen naamataulu alkaa kyllästyttämään, eikä rakkaus roihua samalla tavalla kuin silloin ennen, niin ollaan heittämässä hanskoja tiskiin. Mielestäni jokaisen eroa suunnittelevan tulisi katsoa itseään peiliin ja miettiä hivenen ennen niiden shakkinappuloiden siirtoa. Miksi sitä alunperin mentiin naimisiin/avoliittoon? Mitkä ne ominaisuudet olivat, joihin siinä puolisossa rakastui? Ne tuskin ovat kadonneet sieltä minnekään, mutta silmät näkevät vain ne negatiiviset seikat. Mitä voisi tehdä, että suhde palautuisi taas hyväksi? Ja ennenkaikkea: Miksei parisuhteessa saisi myös olla vaikeita aikoja? Miksei välillä voisi saadakin kyllästyä toisen naamatauluun ja hänen ärsyttäviin tapoihinsa? Vaikeiden aikojen yli pääseminen yhdessä vain kasvattaa ja lujittaa suhdetta. Ei aina voi olla vaaleanpunaista hattaraa tämä elämä. Minun mielestäni varsinkin niiden pariskuntien, joilla on yhteisiä lapsia, tulisi käydä pakollisessa pariterapiassa ennen lopullista eropäätöstään. Lapsi tuskin kärsii siitä, että vanhemmat välillä riitelevät. Kun vielä vanhemmat opettelevat sopimaan riitansa ja tsemppaamaan liittonsa hyväksi, niin lapsikin oppii, oikean avioliiton mallin. Pysytään yhdessä myötäkäymisten jälkeen myös niissä vastoinkäymisissä ja opitaan niiden kautta mikä tässä elämässä on arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Tutkimusten mukaan avioerolapsien omat liitot päättyvät myös helpommin eroon.
Minä puhun kokemuksesta: Olen ollut kymmenen vuotta aviossa ja suunnittelin eroa tosissani noin kaksi vuotta sitten, minulla on kaksi ihanaa lasta ja tänä päivänä olen onnellinen, etten kuitenkaan sitä eroa tehnyt, vaan sinnittelin ja tsemppasin. Ajattelin lapsiani, niitä hyviä hetkiä mieheni kanssa ja sitä, mihin hänessä alunperin rakastuin. Opettelimme keskustelemaan ja huomioimaan toisiamme. Nyt on elämä ihanampaa kuin koskaan!
Minä puhun kokemuksesta: Olen ollut kymmenen vuotta aviossa ja suunnittelin eroa tosissani noin kaksi vuotta sitten, minulla on kaksi ihanaa lasta ja tänä päivänä olen onnellinen, etten kuitenkaan sitä eroa tehnyt, vaan sinnittelin ja tsemppasin. Ajattelin lapsiani, niitä hyviä hetkiä mieheni kanssa ja sitä, mihin hänessä alunperin rakastuin. Opettelimme keskustelemaan ja huomioimaan toisiamme. Nyt on elämä ihanampaa kuin koskaan!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kirjoituksessasi on paljon järkeä. Juuri noilla asioilla olen itse jaksanut tähän päivään. Mutta kun yritän miettiä, mihin rakastuin miehessäni..noh, olin 13v hän 16v, en todella tiedä mihin rakastuin, varman siihen moottoripyörään, ja pitkään tukkaan. Olen vuosikaudet kävellyt näkymättömässä narussa mieheni perässä, kaikki on tehty niin kuin hän halusi. En syytä häntä siitä, itse olen ollut heikko, halunnut miellyttää. Nyt yli 10vuoden jälkeen alan löytää jotain elämänhalua itsestäni, olen käynyt vuoden verran terapiassa. Tämä on niin vaikea asia, eikä ratkaisua ole..En tiedä mitä teen. Mutta mikäli päätän erota, en myönnä, että olisin luovuttanut helposti!!
Oletteko käyneet miehen kanssa yhdessä terapiassa, vaiko vain sinä? Oletko ilmaissut hänelle, ettet enää halua kulkea hänen lie'assaan? Itselläni nimittäin oli vähän sama tilanne. En halunnut suututtaa miestä ja olin sellainen harmaa varpunen. Mutta sitten kolmenkympin kriisi toi mukanaan sen, että tajusin oman arvoni ja mieskin oppi arvostamaan minua, kun minulta löytyikin yhtäkkiä sitä omaa tahtoa ja poweria. Vaikka helppoa se ei hänellekään ollut. Muutuin todella hurjasti. Entisestä meikittömästä nössökotiäidistä nykyiseksi ulkonäöstäni huolehtivaksi uraäidiksi.
hän tietää ajatukseni. Meillä oli viimeksi kunnon sota lokakuussa, kun sain tietää, että oli huorissa häämatkallamme. Sen jälkeen petin kostoksi, ja saatiin keskusteluyhteys auki. Mies itki ja sanoi, että nyt vasta ymmärtää, mille tuntuu tulla petetyksi, ja vannoi, ettei koskaan koskaan enää petä. Nyt ei ole tehnyt mitään väärää, yrittää antaa minulle tilaa, mutta mietin, että onko jo liian myöhäistä. On todella vaikea selittää, mun ajatukset ovat todella sekavat. Kun lapsemme oli vauva, oli miehelläni pidempi suhde, josta sain hänet kiinni.. kaikki nämä asiat vaivaavat edelleen..
Minä olen sitä mieltä, että teillä ollaan oikeilla jäljillä. Uskottomuus on kamala asia ja sen varmasti jättää myös omat jälkensä. Mutta se myös on paljon yleisempää kuin mitä luullaan, ja siitä on, usko tai älä, mahdollista päästä ylitse. Olen sitä mieltä, että sinulla on onnen avaimet käsissäsi. Miehesi katuu ja on yrittänyt parantaa tapansa, suo hänelle se mahdollisuus ja yritä sinä vuorostasi antaa anteeksi. Kukaan ihminen ei ole läpeensä paha, mutta kaikki me teemme virheitä. Virheistä oppii. Mutta jos niitä virheitä jää vatvomaan, niin ne varmasti mädättävät koko suhteen.
lisää sinuntapaisia? Olen iloinen, että vielä edes joku haluaa asennemuutosta. Olen luullut olevani muumio, kun haluaisin arjenkin yli päästävän. Musta on tuntunut, että kaikki haluaa actionia, Hertta-sarjan rakkautta, menoa ja meininkiä, rahaa ja sellaista onnellisuutta, jota on vain tv:ssä. Jos löydän edes yhden ihmisen, joka ajattelee, että asennemuutosta kaivattaisiin, se on pelastanut päivän. Mihin on kadonnut onnellisuus lapsen hymystä, lumen sulamisesta ja ihmisestä, joka on läsnä?
Sitä itsekin välillä ihmettelen, kun seuraan ympärillä olevien perheiden eroja... Ja sitten kun näkee sellaisen vanhan pariskunnan, oivaltaa tämän idean: mummo ja paappa olleet yhdessä vuosikymmeniä, kestäen sodat, ja köyhyydet ja mahdollisesti myös uskottomuuden ja muut parisuhteiden alamäet. Silti he ovat pysyneet yhdessä. Vastoinkäymiset ovat varmasti olleet ihan kamalia, mutta niistä on yhdessä selvitty. Ja se mikä tämmöisten vanhojen pariskuntien liitoista oikein huokuu läpi on: toisen kunnioitus.
Toki varmasti on liittoja, joiden kuuluukin päättyä eroon, esimerkiksi jos mies hakkaa vaimoaan. Mutta niin moni liitto päättyy ihan TURHAAN eroon. Ja sitten löydetään taas uusi puoliso ja tehdään lisää lapsia ja kenties jälleen erotaan.. Sekään ei ole enää nykyisin harvinaista. Valitettavasti.
On täällä muitakin. Olen tosin eronnut. En silloin ymmärtänyt ja arvostanut toista. Enkä myöskään jaksanut. Ei asiat aina ole helpompia jonkun uuden kanssa. Painolastia edellisestä suhteesta voi olla enemmänkin. Satsaa nykyiseen suhteeseen.
Juttusi on täyttä puppua. Toistelet oppimaasi kuin papukaija. Ihmiset eivät todellakaan eroa heppoisin perustein. Itse sinnittelin yli kaksikymmentä vuotta ja tuttavapiirini eronneet ovat kaikki miettineet ratkaisuaan vuosikausia. Eropäätös on ollut kipeä ja ero vaikea. Sitten joku kolmekymppinen lukee lehdestä, miten ihmiset eroavat heti, kun alkaa kyllästyttää, ja toistelee lukemaansa suurena totuutena. Muut hymistelevät perässä. Juttusi on täyttä roskaa.
En ole väittämässä, että KAIKKI erot ovat turhia. Varmasti jos eroa on miettinyt 20 vuotta, niin se ei ole ollut turha. Omat vanhempanikin erosivat yli kahdenkymmenen avioliiton jälkeen, josta viimeiset kymmenen vuotta yrittivät sitä pelastaa - turhaan. Heille ero oli helpotus, samoin minulle. Pikkusisarelleni ei. Hän kärsi siitä.
Mutta jos avioliittoa on kestänyt vasta muutaman vuoden ja lapset ovat pieniä, niin silloin täytyisi kyllä yrittää tsempata, eikä luovuttaa ihan heti. Varsinkin kun se elämänvaihe on ehkä pahin koko avioliittoaikana. Ei ole aikaa toiselle, kun koti, työ, ja lapset imevät kaikki mehut.
Ja sen alkuperäisen kirjoitukseni pointti oli se, että nykyisin ihmiset eroavat turhan helposti. Näin se vaan on. Rakastutaan, mennään naimisiin, saadaan lapsia, erotaan, tavataan uusi ihminen, saadaan taas lapsia, pian taas erotaan, ja kierre jatkuu. Syntyy uusperheitä ja uus-uusperheitä.
kirjoitettu ja täyttä totta. Kukaan ei eroa liitostaan noin vain ja kenellekään ero ei ole helppo. On vain asioita, joiden vuoksi pakko erota, vaikka ei lasten vuoksi haluaisikaan esim. puolison petetyksi tuleminen, väkivalta ym. joiden vuoksi vaikea jatkaa yhteiseloa.
Ystäväpiirissäsi siis erotaan liian helposti. Ikävää. Olet varmaankin laskenut, kuinka monta harkitsematonta eroa he ovat tehneet. Kerro luvut.
Väitän (tutkimukset tukevat väitettäni), että nopeat ja helpot erot ovat pelkkää urbaanilegendaa. Todellisuudessa sellaisia ei ole olemassakaan. Itsensä turvattomiksi tuttevat ihmiset vain haluavat kuvitella, että muiden erot johtuvat vähäisestä yrittämisestä, joten omalle kohdalle ero ei voi osua, koska itse kuitenkin tekisi kaikkensa välttääkseen eron.
Kokemuksesta voin kertoa, että kaksi vuotta eroni jälkeen olen kokenut, että ero olisi voitu välttää TÄLLÄ kokemuksella ja itsetuntemuksella mikä minulla on nyt! Mutta kaksi vuotta sitten... sillä hetkellä, niinä ihmisinä, en minä eikä ex osattu muuta kuin erota! Ihminen kypsyy (toivottavasti) vuosien myötä, ajatukset muuttuvat ja kokemusta karttuu. Jälkeen päin voi aina jossitella... Mutta meillä eron piti tapahtua ja tänä päivänä molemmat olemme onnellisessa suhteessa tahoillamme.
...näin olisin toivonut tulevan X-vaimonikin ajatelleen.
Muistan varmasti ikuisesti päivän 9.2.2004 kun mitättömän riidan päätteeksi X:ni ilmoitti, ettei tästä mitään tule ! 14 vuoden yhdessä olo ja lähes 10 vuoden avioliitto oli niillä sanoilla loppuunkäsitelty. Olin toki itsekin aavistellut, ettei kaikki enää ollut kuin elokuvissa mutta odotin myös, että kohta asia otetaan esille, puhutaan ja yritetään päästä yli. Askelkaan taaksepäin ei enää tullut kysymykseenkään, oli kuulemma harkinnut eroa jo vuosikausia.
Itselle vaikea paikka, mikä suhteessamme oli ollut totta ja todellista viimeaikoina, mikä vain minun kuvitelmaani. Ainakin kaksi tyttöä, 5v ja 8v olivat ovat totta. Oliko minun "kauheuteni" niin suurta, että lasten turvallinen ja ehjä lapsuus jai kuitenkin pienempään arvoon. Väkivalta ei suhteeseemme kuulunut ja pettäminen vain X:n puolelta vasta liiton viime metreillä.
Nyt tytöt ja X asuneet toisaalla kolme viikkoa. X ei edelleenkään tyytyväinen elämäänsä, tytöt kaipaavat takaisin vanhaan kotiinsa. Jos pidän tyttöjä liian hyvänä omina viikonloppuinani saan syytöksiä kosiskelusta "hyvä sinun on heitä viedä kivoihin paikkoihin kun sulla on rahaa..." tyyliin.
Omalta kannaltani ainoa hyvä asia on, että silmäni ovat auenneet näkemään miten lapselliseen ja itsekkääseen ihmiseen olin rakastunut - valitettavasti vieläkin hieman olen...
Miten on mahdollista, että vaimo harkitsee eroa vuosikaudet, mutta mies ei huomaa (välitä) mitään? Sano nyt sinä, onko se tyhmyyttä vai välinpitämättömyyttä.
Se on nimittäin ihan totta, että monet naiset suunnittelevat "salaa" mieheltään eroa, useamman vuodenkin ajan. Välttämättä he eivät miestensä kanssa edes keskustele koko aiheesta, olettavat vain, että "mies lukee heidän ajatuksensa". Sitten kun he vihdoin ovat tehneet päätöksensä, sitä päätä ei enää käännä mikään. He odottavat sopivaa, "oikeutettua" tilaisuutta pamauttaa eropäätöksensä miehelleen, ja äskeisen miehen kirjoittaman kaltainen pieni riitatilanne voi olla juuri tuollainen "viimeinen pisara". Tosi raukkamaista. Siinä ei jätetä miehellä mitään mahdollisuutta korjata tilanne, ja mies kokee itsensä todella petetyksi. Ihan oikeasti, sisaret: Ne miehet ei todellakaan osaa lukea meidän naisten ajatuksia! Puhukaa ja ajoissa!
...että sinisilmäisyyttä. Meillä minä taisin olla aina se, joka olisi halunnut puhua mutta X ei halunnut keskustella asioista - no minkäs teet - odotat, että keskusteluyhteys jollain ihmeen tavalla aukeaisi.
Kysyin useasti mikä mättää; "ei mikään", ei vastausta tai "älä jankuta".
Eli 100%:en objektiivisesti voisin sanoa, että kyllä välitin ja jollain tasolla huomasinkin mutta sinisilmäisyyttäni luulin, että jotain olisi tehtävissä kunhan siihen saisi mahdollisuuden. Jos pitää valita tyhmyydestä ja välinpitämättömyydestä niin taitaapi mennä lähemmäs tyhmyyttä.
Onkohan kukaan tällä palstalla samaa mieltä sinun kanssasi? Otat kantaa, mikä on hyvä asia, mutta olet aina vastahankaan. En sano tätä pahalla, mutta meillä, joilla on elämänkokemusta 20 v enemmän, niin tiedämme, ettei mikään asia ole niin yksinkertaista, miltä se näyttää.
Jokainen tietää miten parisuhdetta on hoidettava. On puhuttava ja tehtävä ja tunnettava, mutta kun on kaksi ihmistä, niin toisen puolesta ei voi elää. Itse tekee parhaansa, mutta ei se aina riitä. Rautalangasta on paha vääntää.
Ihanaa kuitenkin, että vastailet ja otat kantaa.
Paras keskustelu syntyy aina siitä, kun ollaan kahta mieltä. Ei siitä että ollaan aina samaa mieltä. Kiitos itsestäsi, olet ihana.