Kirjoitan nyt kaikesta huolimatta tänne enkä tuonne Uskottomuus-puolelle... Se ei kuitenkaan ole ongelman koko ydin.
Taustaa. Puolisoni harrasti suuseksiä toisen naisen kanssa. Hän tunnusti asian itse ja sanoi, ettei tilanne kestänyt kuin ehkä 4 sekuntia, koska tajusi jo siinä, että oli tekemässä typeryyksiä ja näin ollen keskeytti. Mies ei kertomansa mukaan ollut ihastunut tähän naiseen mitenkään, lähinnä kyse oli yleisestä kiinnostuksesta, että "millaista se olisi jonkun muun kanssa". Tämä on sinänsä ollut tiedossa, koska meillä kummallakin on ollut tällaisia tunteita viime vuonna ja viime vuoden alussa sovimmekin ihan yhteisymmärryksessä sellaisesta hiukan "vapaammasta" suhteesta eli että oli sallittua suudella muita, kähmiäkin hiukan vaatteiden päältä ja nukkua toisen kanssa. Ei tarvitse kertoa erikseen, että moinen oli tyhmää, näin jälkikäteen asia tuli hyvin selväksi... Se suutelujuttu ei harmita minua vieläkään, mutta yhdessä nukkuminen saattaa helpohkostikin sitten eskaloitua ja niinhän tuossa oli käynyt. Mies oli ollut tukevasti humalassa.
En ole jättämässä miestä eikä mieskään halua erota. Kaiken sorttinen "semivapaus" on terminoitu ja pyysin miestä välttämään yhteydenpitoa mainittuun naiseen, missä hän ei nähnyt mitään ongelmaa. Luotan yhä hänen sanaansa, koska mitään merkkejä valehtelusta ei koko 7 vuoden suhteen aikana ollut ja kertoihan mies tästäkin suoraan itse.
Mutta muuten en sitten enää luotakaan. Itse asiassa alun perin ajattelin, että eihän tuo iso juttu ole. Monilla miehillä on sentään kokonainen sivusuhde ja kaikkea, mitä nyt joku muutaman sekunnin lipominen merkitsee. Ikävä kyllä olin itseni kohdalla väärässä ja ajauduin aika massiiviseen ahdistuskierteeseen. Kaikenlainen turvallisuuden tunne on mennyttä ja mustasukkaisuus nostanut rumaa päätään, vaikka normitilanteessa en ole juuri lainkaan mustis. Nyt saan jatkuvasti pelkokohtauksia mitä arkisimmista asioista; jos mies soittaa minulle, pelkään, että hän soittaa kertoakseen löytäneensä toisen naisen; jos mies on jossain pidempään, kuin olin olettanut, pelkään, että hän on mennyt jonkun naisen luo; jos kaivelen hänen työpöytänsä laatikoita (minulla on ihan lupa tähän ja siellä on minunkin tavaroitani), pelkään, että löydän jotain tosi raskauttavaa. Minulla on jatkuvasti esiin pulpahteleva halu tarkistaa miehen puhelin, sähköposti ja facebook - tätä ei ollut koskaan ennen, silloin ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Olen menestyksekkäästi vastustanut kiusausta, mutta olen väsynyt tähän jatkuvaan pelkäämiseen.
En tahdo tässä maala itsestäni uhrin kuvaa ja miehestä paholaista. Itse olin noin vuosi sitten harkitsemassa vakavasti eroa ja ihastunutkin toiseen samalla (mikä oli osasyy, muttei koko tarina), joten toisinaan mietin, onko tässä jokin kosminen oikeus toteutumassa... (En kuitenkaan usko, että mies olisi kostamassa - olen jutellut hänelle tilanteiden samankaltaisuudesta, mutta hän ei edes pitänyt niitä kovin verrattavissa olevina, ei ollut tullut ajatelleeksi.) Mieheni selvisi silloin epävarmuuksistaan sun muista aika hyvin. Minua raivostuttaa se, etten itse pärjää niin hyvin. Haluaisin taas olla itsevarma, mutta sen sijaan olen säikky, epävarma ja turvaton. En syytä tästä kokonaan miestäni, koska nuo piirteet ovat aina olleet olemassa ja olen tässä mielessä huomattavasti miestäni heikompi. Tämä kriisi on lähinnä vain vahvistanut niitä monin verroin.
Lähinnä nyt ehkä kaipaisin jotain kokemuksia, että miten ihmiset ovat päässeet yli epävarmuuksistaan. Miten sen itseluottamuksen ja -varmuuden saa raavittua jostain kasaan? On toki selvää, että miehen on osoitettava teoillaan taas olevansa luotettava ja suotava tukeaan, mutta yhtä selvää on, että varsinainen työ minun on tehtävä itse. Mutta miten se tehdään? En ole koskaan koko elämäni aikana tiennyt, miten voisin esimerkiksi pitää itseäni ITSE kauniina ja haluttavana, miten voisin itse pitää itsestäni. En ole koskaan pitänyt.
Miten voisin taas olla pelkäämättä? Tämä on kovin väsyttävää ja turhauttavaa.
P.S. Mies on toki pyytänyt anteeksi, on hiivatin pahoillaan, vannoo ettei toiste hölmöile jne. Näin varmistukseksi mainittakoon.
Taustaa. Puolisoni harrasti suuseksiä toisen naisen kanssa. Hän tunnusti asian itse ja sanoi, ettei tilanne kestänyt kuin ehkä 4 sekuntia, koska tajusi jo siinä, että oli tekemässä typeryyksiä ja näin ollen keskeytti. Mies ei kertomansa mukaan ollut ihastunut tähän naiseen mitenkään, lähinnä kyse oli yleisestä kiinnostuksesta, että "millaista se olisi jonkun muun kanssa". Tämä on sinänsä ollut tiedossa, koska meillä kummallakin on ollut tällaisia tunteita viime vuonna ja viime vuoden alussa sovimmekin ihan yhteisymmärryksessä sellaisesta hiukan "vapaammasta" suhteesta eli että oli sallittua suudella muita, kähmiäkin hiukan vaatteiden päältä ja nukkua toisen kanssa. Ei tarvitse kertoa erikseen, että moinen oli tyhmää, näin jälkikäteen asia tuli hyvin selväksi... Se suutelujuttu ei harmita minua vieläkään, mutta yhdessä nukkuminen saattaa helpohkostikin sitten eskaloitua ja niinhän tuossa oli käynyt. Mies oli ollut tukevasti humalassa.
En ole jättämässä miestä eikä mieskään halua erota. Kaiken sorttinen "semivapaus" on terminoitu ja pyysin miestä välttämään yhteydenpitoa mainittuun naiseen, missä hän ei nähnyt mitään ongelmaa. Luotan yhä hänen sanaansa, koska mitään merkkejä valehtelusta ei koko 7 vuoden suhteen aikana ollut ja kertoihan mies tästäkin suoraan itse.
Mutta muuten en sitten enää luotakaan. Itse asiassa alun perin ajattelin, että eihän tuo iso juttu ole. Monilla miehillä on sentään kokonainen sivusuhde ja kaikkea, mitä nyt joku muutaman sekunnin lipominen merkitsee. Ikävä kyllä olin itseni kohdalla väärässä ja ajauduin aika massiiviseen ahdistuskierteeseen. Kaikenlainen turvallisuuden tunne on mennyttä ja mustasukkaisuus nostanut rumaa päätään, vaikka normitilanteessa en ole juuri lainkaan mustis. Nyt saan jatkuvasti pelkokohtauksia mitä arkisimmista asioista; jos mies soittaa minulle, pelkään, että hän soittaa kertoakseen löytäneensä toisen naisen; jos mies on jossain pidempään, kuin olin olettanut, pelkään, että hän on mennyt jonkun naisen luo; jos kaivelen hänen työpöytänsä laatikoita (minulla on ihan lupa tähän ja siellä on minunkin tavaroitani), pelkään, että löydän jotain tosi raskauttavaa. Minulla on jatkuvasti esiin pulpahteleva halu tarkistaa miehen puhelin, sähköposti ja facebook - tätä ei ollut koskaan ennen, silloin ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Olen menestyksekkäästi vastustanut kiusausta, mutta olen väsynyt tähän jatkuvaan pelkäämiseen.
En tahdo tässä maala itsestäni uhrin kuvaa ja miehestä paholaista. Itse olin noin vuosi sitten harkitsemassa vakavasti eroa ja ihastunutkin toiseen samalla (mikä oli osasyy, muttei koko tarina), joten toisinaan mietin, onko tässä jokin kosminen oikeus toteutumassa... (En kuitenkaan usko, että mies olisi kostamassa - olen jutellut hänelle tilanteiden samankaltaisuudesta, mutta hän ei edes pitänyt niitä kovin verrattavissa olevina, ei ollut tullut ajatelleeksi.) Mieheni selvisi silloin epävarmuuksistaan sun muista aika hyvin. Minua raivostuttaa se, etten itse pärjää niin hyvin. Haluaisin taas olla itsevarma, mutta sen sijaan olen säikky, epävarma ja turvaton. En syytä tästä kokonaan miestäni, koska nuo piirteet ovat aina olleet olemassa ja olen tässä mielessä huomattavasti miestäni heikompi. Tämä kriisi on lähinnä vain vahvistanut niitä monin verroin.
Lähinnä nyt ehkä kaipaisin jotain kokemuksia, että miten ihmiset ovat päässeet yli epävarmuuksistaan. Miten sen itseluottamuksen ja -varmuuden saa raavittua jostain kasaan? On toki selvää, että miehen on osoitettava teoillaan taas olevansa luotettava ja suotava tukeaan, mutta yhtä selvää on, että varsinainen työ minun on tehtävä itse. Mutta miten se tehdään? En ole koskaan koko elämäni aikana tiennyt, miten voisin esimerkiksi pitää itseäni ITSE kauniina ja haluttavana, miten voisin itse pitää itsestäni. En ole koskaan pitänyt.
Miten voisin taas olla pelkäämättä? Tämä on kovin väsyttävää ja turhauttavaa.
P.S. Mies on toki pyytänyt anteeksi, on hiivatin pahoillaan, vannoo ettei toiste hölmöile jne. Näin varmistukseksi mainittakoon.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Perusfilosofia on, että kaikki hyvä loppuu aikanaan. Jos ei lopukaan, niin sitten voi siirtää koko ajan oletettua suhteen päättymispäivämäärää eteenpäin. Jos käsittelee menetyksen pelkonsa jo etukäteen, on paljon rennompi olotila.
Toinen perusperiaate on, että ihmisiä ei voi valvoa jatkuvasti, miksi siis miettisi mitä hän tekee? Ja tuossahan mies taisi tehdä luvalla tuon seikkailunsa, ainakin osittain.
No ensinnäkin, mun mielestä sä itse et ota nyt vastuuta asiasta ollenkaan. Ei sun mies mikään hirviö olekaan, itsepähän sovitte "semivapauksista". No mitä helvettiä se on että luullaan että voidaan suudella, lääppiä ja lähennellä jopa nukkua toisen vieressä; ja luullaan ettei siinä jo anneta pirulle pikkusormi?? Anteeksi voi antaa tosiaan, mutta tuossa te nyt itse olette oikein ajaneet sen tilanteen tuohon. Että höpsis köpsis kopsahtaa ja se pitää hyväksyä. Mutta se on elämää, ei mitään sen suurempaa :)
Mielestäni sä et vaan pysty nyt hyväksymään, että tilanne ei ollutkaan miehesi vikaa yksin, sinä ihan itse olit sitä päätöstä tekemässä ja samalla tavalla kääntymässä suhteestanne pois päin. Toisin sanoen, sulla ei ole ruikuttamista. Sä et olekaan mikään "uhri" eikä sua oikeastaan ole petettykään. Ehkä sä olet itse pettä nyt itsesi, kun suostuit tuollaiseen, mutta se on sitten oppina. Ei sovi sulle.
Ehkä se sun ihastuksesikin vaivaa, oikeasti sulla onkin siitä huono omatunto ja et luota itseesi, niin et toiseenkaan. Ainoa mahdollisuutenne on joko sitoutua tähän suhteeseen täysin, tai lopettaa se.
Olet ihan mukavan oloinen nainen, etkä mikään skitsoilija, ja varmasti miehesikin on ihan jees siis, mutta nyt te olette ensin itse meinanneet luopua ettekä vahvistaneet siis toisillenne että kummallekaan se ei sopinut, TÄSSÄ suhteessa olette nyt ja tässä ja tosissanne.
Sun epävarmuutesi johtuu sinusta, ei tekstiviesteistä, eikä miehestäsi eikä muusta. Tutki itseäsi, siellä se on.
Hieno juttu että tiedät mitä pitää työstää ja siitä nyt ensimmäiseksi voisit olla itsessäsi ylpeä.
Olet jo pitkällä.
Eli aluksi voisit antaa itsellesi anteeksi että olet epävarma. Nyt tiedät mitkä jutut ei olekkaan sinulle tai teille sopivia vaikka aluksi niin luulit. Et olisi oppimut tätä asiaa mikäli niitä ikäviä juttuja ei olisi tapahtunut.
Voit ajatella että näin kävi myös miehellesi. Jos pääsitte noin vähällä sähläämisellä ja nämä sähläykset valotti jotain teille niin sehän on pikkujuttu. Se on nyt nähty.
Nyt ainoa tie luottamukseen ja läheisyyteen on vain rehellisyys. Sinä voit päättää olla rehellinen ja olla rehellinen. Se helpottaa kovasti elämää. Puhu ja puhu ja kerro kaikki kumppanillesi.
Älä kuitenkaan aseta odotulsia muille kuin itsellesi.
Avoimuus ja omista tunteistaan avautuminen on tärkeätä ja sen tosiasian hyväksyminen että toisen voi menettää tavalla tai toisella ihan koska vaan. Se on yksinkertainen tosiasia. Voit luvata olla rehellinen mutta et voi luvata ettet rakastuisi toiseen tai heittäisi henkeäsi kesken kaiken.
Tuo turvattomuuden tunteesi ja säikkyilysi voi olla ihan tarpeellista jotta ymmärtäisit itsestäsi vielä enemmän. Nauti siitä ja kaikista tunteistasi kun niitä tulee ja anna niiden sitten mennä pois kun ne menee.
Itsensä ymmärtämiseen apuna voisi myös olla kirjallisuus. Parisuhteen kemia (Tony Dunderdoff) on yksi parhaista mutta tässä kohtaa suosittelen kirjaa nimeltä Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu (Harwille Henrix) tai jotain itsetuntoa kohottavia kirjoja. Niitä on paljon. Löydät varmasti itsellesi jotain.
Kun oivaltaa asioita ja ymmärtää omia tunteitaan oppii katsomaan kaikkia asioita vähän eri näkökulmista ja
antamaan anteeksi monia juttuja. Anteeksi antaminen onnistuu todellakin vasta kun tajuat sen asian mikä pitäisi antaa anteeksi. Itselle ja toisille. Että suurin osa oikeasti on ihan pikkujuuttuja vaikka ne mielessä
on tuntuneet isoilta. Mikään ei ole mitään ja se tärkein asia on jotain ihan muuta.
Parisuhteessa sinulla ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa toiseen jos haluat olla onnellinen.