Onko jollekin muulle käynyt niin, että on tullut ero äitiysloman aikana? Meidän tytär täytti just puoli vuotta ja nyt mies haluaa eron... Mun piti jäädä hoitovapaalle kunnes lapsi täyttää vuoden, mutta nyt on pakko mennä töihin tai ei tulla toimeen. Entiseen työhöni en haluaisi palata, se on epäsäännöllinen vuorotyö eikä mitenkään vastaa koulutustani (akateeminen). Nyt vaan ei voimat millään riitäisi asunnon hankintaan ja työnhakuun. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle... Ainoa positiivinen asia on, että lapsi ei näytä reagoivan mitenkään isän poissaoloon, kun tätä ei ole paljon näkynyt aikaisemminkaan...
Saman kokeneet, saa lähettää sähköpostia!
Saman kokeneet, saa lähettää sähköpostia!
Vastaukset 10
Vanhimmat
kokemus asiasta puttuu tyystin, mutta halusin vain toivottaa voimia sinulle!
Meillä mies lähti kun tyttö oli puolivuotias. En kuitenkaan mennyt töihin, ihan hyvin ollaan pärjätty. Ei se materia tee onnelliseksi. Tsemppiä ja iloista kevättä =)
...samanlaisesta tilanteesta kuin sinulla, mutta erosta kokemusta kuitenkin. Nyt elelen onnelisessa avoliitossa ja olen kuukauden ikäisen pikkuprinsessan äiti!! Edellinen liittoni oli kuitenkin helvetillinen, ja ero vaikea, joten jos haluat jonkun joka kuuntelee, ja jakaa kokemuksia, meilaa [email protected]
Meillä tuli ero jo enen lapsen syntymää, joten jäin yksin odottamaan. Ja olin silloin vain 17 vuotias. Silloin kyllä mietin, että miten ihmeessä me pärjätään. Mulla oli silloin minimi äitiyspäiväraha, aattelin et joudutaan elämään köyhyydessä. Mut ei se niin ollutkaan. Vaikka pienet oli tulot niin pienet oli menotkin. Hommasin meille oman asunnon. Ja pikkuhiljaa sinne huonekaluja, joita en saanut kotoa lähtiessäni mukaan. Niin ja jäin vielä sitten kodinhoidontuelle, koska halusin kasvattaa lapseni kotona niin kauan kuin se vain olisi mahdollista. Ja niin tein olin hoito vapaalla kunnes lapsi täytti kolmen ja sitten menin töihin 10 kk.
Mutta sen jälkeen mitä on tapahtunut ei liity mitenkään aiheeseen, joten en kirjoita siitä enempää.
Mutta sanoisin, että pärjäätte hienosti. Ajattele positiivisesti, se on uusi alku niin sinulle kuin lapsellesi :)
Stemppiä ja voimia.
Nyt helpottaa... Kaipa me tästä yhdessä selvitään, ja onhan se lapsellekin parempi kun äidillä on hyvä olla. Vauvani on kuitenkin tällä hetkellä maailman tärkein asia ja haluan olla kotona hänen kanssaan niin pitkään kuin mahdollista. Ensin vain kaikki tuntui kaatuvan päälle mutta alkujärkytyksestä selvittyäni olen alkanut nähdä tilanteen uutena mahdollisuutena ja jaksan taas olla iloinen ja odottaa tulevaa. Tänään kävin kyselemässä asuntoja ja eiköhän meille löydy oikein kiva koti! :)
Me yritimme toista lasta mieheni kanssa kaksi vuotta. Kun raskaustesti näytti positiivista, olimme tai luulin että olimme, onnemme kukkuloilla. Neuvolassa lääkäri järkytti kuitenkin, sairauteni vuoksi lapsi ei ehkä koskaan synnykään ja suositteli keskeytystä. Mieheni ei halunnut. Neljännellä kuulla ollessani mies ilmoitti haluavansa erota, syynä toinen nainen. Kuukausi tahkottiin ja taisteltiin, sain selkääni useampia kertoja, miehellä hermot niin piukassa. Ikinä ennen hän ei ollut minuun koskenut. Jouduin sairaalaan eräänä yönä viidennellä kuulla, synnytys käynnistyi. Lääkäri ilmoitti että nyt synnyttäisin kuolleen lapsen. Mies ei tullut paikalle, kehotti olemaan aamulla kotona hoitamassa esikoista että hän pääsee töihin. No, mummit ja kummit hätiin esikoista hoitamaan ja itse jäin sairaalaan. Kertaakaan mies ei viikon aikana edes ottanut yhteyttä kysyäkseen kuinka menee. Synnytys saatiin kuitenkin keskeytettyä ja jäin sairaslomalle töistä loppu raskaudeksi. Mies ei lähtenyt, repi vain hermojani riekaleiksi vehkaamalla toisen naisen kanssa. Ja hakkasi. Lopulta veitsen kanssa ajoin hänet pois yhteisestä kodistamme, en enää jaksanut. Mies lähti, synnytin ihanan vauvan ja yritin jaksaa olla esikoiselle niin isä kuin äitikin. Isää ei näkynyt, oikeuden kautta sain hänen kirjansa pois asunnosta, että sain vain omiin tuloihini suhteutettua avustusta. Elatusmaksuja hain oikeudesta ja siellä ne makaa edelleen ulosotossa. Vauvan ollessa kolme kuukautta mies tuli oven taakse ja totesi ettei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella ja halusi kotiin. Siinä vaiheessa minun kotini ei kyllä ollut enää hänen kotinsa. Kiitoksena siitä hän kertoi esikoisellemme äidin olevan paha ihminen kun ei anna hänen olla osa lapsen elämää. Tavata hän ei lapsia kuitenkaan halunnut jatkossakaan. Vauva on jo yli kolme, ikinä ei ole isiä edes nähnyt, esikoinen saa syntymäpäivälahjan kerran vuodessa, junnu ei tietenkään mitään. Ei tapaamisia, ei elatusmaksuja, ei mitään. Kaikesta huolimatta me pärjäämme, lasten suurin toive on saada uusi isi vielä joskus, vanhaa vanhempi ei edes halua tavata. Mutta, meillä ei taistella lastenkasvatuksesta, ei parisuhteen kiemuroista enkä minä jaa lasteni rakkautta kenenkään kanssa. Olen onnellinen siihen mitä minulla on ja se mies joka lapset siitti katuu vielä varmasti monesti sitä mitä menettää tuntematta näitä kahta maailman ihaninta lasta.
Voimia sinulle, harmaillakin pilvillä on kultareunat jossain piilossa=)
Sun kirjoituksesi pisti todella nieleskelemään... Omat ongelmat tuntuu niin minimaalisilta kun vertaa siihen, mitä kirjoitit. Olen ottanut selvää asioista ja aion jäädä hoitovapaalle kunnes lapsi on riittävän vanha että uskallan antaa hänet hoitoon. Ja uskon että jaksan olla myös parempi äiti, kun ei tarvitse pohtia parisuhdeasioita koko ajan eikä laittaa miehelle ruokaa yms. Asuntokin on jo tiedossa ja se on tosi kiva. Kuukauden kuluttua päästään muuttamaan ihan omaan kotiin! :)
Heippa!
Vihdoinkin löydän n.s kohtalotovereita. Minä ja mieheni ollaan oltu nyt kymmenen vuotta yhdessä. Tulin raskaaksi viime keväänä yllättäen, siitä tämä helvetti oikeastaan alkoi. Olisin voinnut tehdä abortinkin, mutta sitä mies ei halunnut.Alkuraskaus sujui hyvin paitsi, että miehestä tuli tosi ilkeä minua kohtaan. Hän suoranaisesti itketti minua päivittäin nälvimällä. yritin olla reipas ja iloinenkin ja ainakin yritin itse nauttia raskaudestani, mikä kävi kuitenkin mahdottomaksi. Huhtikuussa rv 18 aloin vuotamaan sitten verta, silloin ajattelin että nyt tuli keskenmeno. Menin töistä suoraan sairaalaan, jossa todettiin vuodon olevan istukkaperäistä ja lääkäri määräsi minut pariksi viikoksi vuodelepoon. Nyt mieheni tuli vähän vastaan ja ajattelinkin jospa se nyt vähän "heräisi". No kaksi viikkoa se jaksoi olla kiltisti ja taas alkoi samanlainen rumba, vanhemmilleen se esitti jo hyvää ja huolehtivaa isää. Todella ärsyttävää. Näin jälkeenpäin en tiedä miten olen hengissä selvinnyt. Viikolla 23 alkoi tulla sitten lapsivettä ja menin tosi huonoon kuntoon. Mies laittoi minut taksiin, kun oli itse taas maistellut vähän liikaan. Tuo yö oli elämäni pisin, en varmaankaan ole koskaan itekenyt yhtä paljoa. Lääkärit sanoivat jo ettei ole mitään tehtävissä. Lapsi oli kuitenkin hengissä vielä ja potki rivakasti. Se jos mikä lämmitti! Mieheni alkoi nyt vasta huolestumaan, se sanoi että ei selviäisi jos minulle kävisi jotain ja että se rakastaa minua. Voin sanoa ettei se paljoa lämmittänyt siinä vaiheessa. Aamulla tilanne oli jo rauhottunut, mutta minulle määrättiin kortisonihoitoja vauvan keuhkoille ja vuodelepoa sairaalassa. Olin kolmeviikkoa sairaalassa ja sitten pääsin kotiin lepäämään. Mieheni yritti nyt autella ja vähän aikaa menikin hyvin, kunnes huomasin ettei se tee muuta kuin vetää kaljaa naamaansa tai suunnittelee uusia kaljanhakureissuja. Rv 27 jouduin pahoinvoinnin takia uudestaan sairaalaan, josta minut kiidätettiin suoraan Naistenkilinikalle. Poika syntyi seuraavana aamuna. Niin pieni ja viaton vain 945 gramman painoisena 35 cm pituisena. Minusta oli tullut keskosvauvan äiti. Miestä en tietenkään yöllä tavoittanut, hän oli laittanut puhelin pois päältä, varmaan arvasi että synnytys käynnistyy. Parin tunnin ikäisenä pojallamme todettiin aivoverevuodot, verensiirtojakin hänelle jouduttiin tekemään kaksi. Paljon ei toivoa annettu tuolloin. Siellä hän oli pieni palleroiseni kaapissa, kytkettynä kaikenlaisiin laitteisiin lastenklinikan vauva-teholla. Mieheni tuli sairaalaan seuraavana päivänä totisena ja kalpeana, menimme yhdesssä katsomaan poikaamme. Nyt hän kysyi ensimmäisen kerran vointiani. Sanoin vain ihan hyvä, vaikka olin riekaleina niin henkisesti kuin fyysisestikin. Minun piti olla reipas, koska minun piti pitää huolta tästä pienestä nyytistä. Muutin pariksi kuukaudeksi Helsinkiin ja hoisin päivisin poikaa, joka osoittautui varsinaiseksi taistelijaksi! Mieheni kävi noin kolme kertaa viikossa katsomassa meitä. Silloin tunsin itseni aika yksinäiseksi, vaikka minulla vauva olikin. Noin parikuisena poika siirrettiin kotisairaalaan kasvamaan, näin minäkin pääsin takaisin kotiin. Täällä poikamme oli vielä noin puolitoista kuukautta. Kotiin hän pääsi jouluksi ja voi sitä riemua. Silloin luulin, että kaikki kääntyy meidän suhteessa hyväksi, mutta mieheni käy edelleenkin tuota kasvutaistelua, vaikka ikää on jo 33 vuotta. Ilkeily on vähentynyt, mutta juominen on lisääntynyt. Olen miettinyt avioeroa joka päivä, mutta jotenkin luulen vielä kaiken muuttuvan hyväksi meidän suhteessamme. Olen ikuinen optimisti se on virheeni. Menetin myös äitini viinan takia nuorena, ehkä sekin vaikuttaa tähän. Haluaisin vaan kunnon perheen pienelle pojalle! Erityisen raskaaksi tämän tekee se, että pojan tilanteen takia joudumme käymään kontrolleissa Lastenklinikalla kuukausittain. Ehkä aurinko paistaa meillekin joku päivä, on vaan niin haikea olo kun näkee noita iloisia äitejä, joilla on terveet lapset ja mies joka pysy rinnalla niin myötö kuin vastamäessäkin. Toivon, että saan joskus uuden mahdollisuuden, onnellisen perheen ja ehkä sisaruksia tälle kultatukalle! tai vahinko-Villelle, niin kuin mieheni asian näkee!Aurinkoista kevättä kaikille!
Melkeen itketti toi sun juttus!
En voi muuta toivottaa kun voimia ja jaksamista!!! Sun elämän tärkein ihminen on sun vauva, se antaa voimaa ja paljon!!!
Toki kannattaa miettiä onko järkeä katsella tollasta miestä?
teitä miehen hylkäämiä vauvan äitejä. minua ei mies ole hylännyt, yhtään kertaa. ei raskaana eikä muutenkaan.
olen ollut raskaana vain silloin, kun mies on asiaa pyytänyt/rukoillut vuosia minulta.
muuten melko näppärä tapa varmistaa, ettei lähde...ei mun ainakaan lähtenyt.
nyt ollaan jo kahden. lapset maailmalla täysi-ikäisinä.
vähempi kiire eikä ollenkaan painostusta. siinä työkalut.