katselin tuossa juuri treffien puolelta ihmisten ilmoituksia. yritin sieltä etsiä sellaista ihmistä, joka voisi ehkä olla tutustumisen arvoinen. en ole pitkiin aikoihin edes yrittänyt tutustua kehenkään, koska pelottaa liikaa. en osaa edes kuvitella enää millaista olisi jakaa elämänsä jonkun kanssa. oman perheen haluaisin niin kovasti, mutta mitä jos toive muuttuukin painajaiseksi. mitä jos se ihminen johon luotan muuttuu hirviöksi ja pilaakin kaiken.
30 vuoden aikana olen seurustellut noin puoli vuotta ja sekin oli tuskaa. en vain osaa olla kenenkään kanssa niin läheisesti, vaikka kuinka haluaisin. taustaltani löytyy lapsena koettua seksuaalista hyväksikäyttöä... se sitten vissiin on sekoittanut pääni niin, että en tiedä kuka olen ja mitä haluan.
miten uskaltaisin ottaa sen askeleen, että luottaisin toiseen ihmiseen ja ottaisin tämän osaksi elämääni. voisin saada kaiken mitä olen ikinä halunnut. onhan tuolla paljon muitakin, ei niin täydellisiä ihmisiä, ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat löytäneet oman puolison ja perustaneet perheen.
miksi minusta ei ole tähän??? olenko tuomittu elämään elämäni yksin? lapsenhan voin saada yksinkin, mutta sekin on alkanut tuntua väärältä vaihtoehdolta. onko se edes mikään vaihtoehto?
onko muita kaltaisiani naisia tai miehiä, jotka eivät vaan osaa olla kaksin?
30 vuoden aikana olen seurustellut noin puoli vuotta ja sekin oli tuskaa. en vain osaa olla kenenkään kanssa niin läheisesti, vaikka kuinka haluaisin. taustaltani löytyy lapsena koettua seksuaalista hyväksikäyttöä... se sitten vissiin on sekoittanut pääni niin, että en tiedä kuka olen ja mitä haluan.
miten uskaltaisin ottaa sen askeleen, että luottaisin toiseen ihmiseen ja ottaisin tämän osaksi elämääni. voisin saada kaiken mitä olen ikinä halunnut. onhan tuolla paljon muitakin, ei niin täydellisiä ihmisiä, ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat löytäneet oman puolison ja perustaneet perheen.
miksi minusta ei ole tähän??? olenko tuomittu elämään elämäni yksin? lapsenhan voin saada yksinkin, mutta sekin on alkanut tuntua väärältä vaihtoehdolta. onko se edes mikään vaihtoehto?
onko muita kaltaisiani naisia tai miehiä, jotka eivät vaan osaa olla kaksin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
on oikeus valita, miten haluaa elämänsä elää. Ei parisuhde ja perhe ole mikään pakko. Ei mihinkää pidä ryhtyä väkisin, ilman omaa halua. Tuo seksuaalinen hyväksikäyttö vaikuttaa ajatuksiisi ja tuntoihisi. Oletko puhunut siitä ammattiauttajan kanssa?
Luottamus toiseen ihmiseen ei tule heti vaan ajan kuluessa. Kukaan ei tiedä, miten elämä ketäkin viskoo. Rohkeutta tarvitaan ja sisua kestää kaikki mitä annetaan.
Itselläni on lapsia ja erosin joitakin vuosia sitten parinkymmenen vuoden jälkeen lasteni isästä. Lapsistani olen onnellinen, mutta parisuhdetta kiemuroineen en kaipaa. Minusta ei yksinkertaisesti ole siihen. Ehkäpä olen joittenkin mielestä hyvin itsekäs, kun en istu kaavaan, että heti eron jälkeen uusi mies ja parisuhde. Olen ymmärtänyt vihjailujen perusteella, ettei nainen ole mikään oikea nainen, jos ei ole koko ajan miestä rinnalla kulkemassa. Mutta kun en halua. Jos se oikea mies joskus tulee vastaan, niin se vaan tulee. Ei etsimällä eikä ajattelemalla että pitäähän minunkin kun kaikki muutkin. Ei pidä.
olen ollut noin 3 vuotta vakavasti masentunut ja itsetuhoinenkin tuon menneisyyteni takia. on oltu laitoksessa potilaana ja sitten avopotilaana. terapiassa yli 2 vuotta ja saman verran syöty lääkkeitä. nyt oonkin ollut ilman lääkkeitä jo 2 vuotta. aina kun tulee vastoinkäymisiä osaan tsempata itseäni ja ajatella sitä, mitä minulla jo on. se auttaa paljon. silti sitä kaipaa "normaalia" elämää, jotain sellaista mitä muillakin. mietin vuosi sitten psykoterapiaan menemistä, mutta se on niin kallista puuhaa ja niin niin rankkaa itsetutkiskelua, että siitä saattaisi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.
olen todellakin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että pahin masennukseni on taakse jäänyttä ja sain todella paljon apua ja sitä otin myös vastaan, vaikkakin laitoksessa ekat neljä viikkoa olin sillä asenteella, että näytänpä lääkärille, kuinka leikitään tervettä. samaan aikaan kokeiltiin myös eri lääkehoitoja, jotka ehkä auttoivatkin ja yhtäkkiä halusinkin ihan oikeasti "parantua" ja päästä pois kotiin. tuon jälkeen yritin kyllä vielä kerran päättää päiväni, jonka jälkeen terapiaa ja lääkitystä lisättiin, ja pääsin päiväsairaalaan taas "oppiin".
nyt 30 vuotiaana tunnen ensimmäistä kertaa olevani jotenkin itsenäinen ja hitusen onnellinenkin. tällaiselta minusta olisi pitänyt tuntua jo 10 vuotta sitten. no ehkä saan elää 10 vuotta pidempään :D kuten huomaat, osaan olla täynnä positiivisuutta kaikesta huolimatta.
tuosta selviytymistarinastasi, todellakin!
Itsekin masennuksen kanssa painineena tiedän asiasta jotain. Tuli tuosta tarinastasi mieleen, että vaikka sinut on saatu terapiassa ylös tuosta menneisyyden ongelmasta, niin se ei tarkoita sitä, että olisit kokonaan ehyt ihminen. Juuri tuo miten kuvailet pelkoa toisen muuttumisesta joksikin ja läheisyyden ongelmaa kertoo mielestäni ehkä siitä, että mahdollisesti menneisyytesi on tuottanut sinulle luottamusongelman. Eli voisi ehkä sanoa, että aiempi hoitosi on oli sitä varten, että sinut saatiin raiteillesi, nyt olisi sitten mahdollista kehittää niitä itseä häiritseviä ominaisuuksia, kun elämä ei ole enää pelkkää epätoivoa ja itsetuhoisia ajatuksia. Ehkä?
Onhan se terapia aina rankkaa, mutta on niissäkin eronsa, eri "koulukuntien" ja etenkin terapeuttien välillä. Tuohon ihmissuhdepohdintaasi voisi aivan mainiosti riittää jokin lyhytterapia, täsmäisku, ilman että käydään koko historiaa lävitse. Olisi hiukan lyhyempi setti ja siten ehkä myös kevyempi, lompakollekin.
On meitä muitakin, joille tuo läheisyys tuottaa toisinaan päänvaivaa. Ehkä eri syistä, mutta kuitenkin :)
Tsemppiä!
Tiedätkö, niin muakin, mutta eri syystä. - Sitä sanotaan elämäksi. Tulee vain luottaa ja uskaltaa ja toimia ja tehdä. Ja sitten ottaa vastaan pettymykset, tappiot, 'putoamiset pohjavesiin', 'syviin syövereihin' ... Ei täällä kuule auta muu kuin ottaa vastaan se mitä 'ylhäältä' annetaan ja koettaa parhaansa mukaan viedä itseään ja omaa elämäänsä eteenpäin, ohjata 'purttansa' elämän aallokossa - tai edes yrittää.
Juttu on kyllä niin, että jos sinä et 'antaudu' elämälle niin se jää elämättä. Jää parisuhteet ja paljon muutakin ja sinä käperryt pelkoinesi omaan nahkaasi. Sulla on hyvä pohja; olet kokenut kovia ja selvinnyt joten selviät jatkossakin mistä vaan. Suhteita tulee ja menee ja sinä opit jokaisesta jotakin ja oppiessasi se oikea tulee lähemmäksi joka kerta.
Unohda entiset, aloita jotain uutta; opiskelu, harrastus, työ ... Käy siihen 'sata lasissa', omistaudu, tule hyväksi. Se kasvattaa itseluottamustasi ja kun sitä saat, alat loistaa myös parisuhdemarkkinoilla. Usko vaan, ma olen tehnyt niin, että selviän tästä kolmekymmenvuotisesta sodasta ehjänä. Jospa joku vielä tykkäisikin joskus, minusta huolimatta.