Mua ärsyttää kun sitä on itsekin niin naiivi. "Jos todella rakastaa jotakin, ei pysty pettämään, jos todella rakastaa ei voi rakastua kehenkään toiseen ym paskaa". Avioliitto on tahdon asia. Sellaista OIKEAA ei ole olemassakaan, on vain ihmisiä, joilla on halu/kyky sitoutua. Aina tulee joku, joka on parempi kuin oma puolisko. Juu tiedän se on paljon monimutkaisempaa kuin pelkkä halu sitoutua, kun ollaan niin saatanan rikkinäisiä ihmisiä ja kun joku hemaiseva toista sukupuolta edustava henkilö tulee ja oikein kehaisee, niin se on mannaa, me kun niin janoamme kehuja, hellyyttä, arvostusta. Ja kun joku hemaiseva on meistä kiinnostunut sehän nostaa meidät jalustalle (minusta ollaan kiinnostuneita) ja näin ollen olen siis niin loistava ihminen, että anstaitsen parempaa kuin sen vanhan, vähän väljähtyneen suhteeni.
Oliko tarpeeksi katkeraa sepitystä? ;)
Ihanaa kun täällä saa purkaa ajatuksia.
Oliko tarpeeksi katkeraa sepitystä? ;)
Ihanaa kun täällä saa purkaa ajatuksia.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Olen samaan mieltä, että uskollisuuden takaa paljon paremmin omat arvot ja asenteet kuin tunteet. Tunteet ovat nimittäin häilyväisiä. Vaikka rakastaisi omaa kumppania, niin silti uusi ihastus voi viedä mennessään uutuudenviehätyksellään. Ihmistähän kiehtoo aina kaikki uusi ja erilainen, mutta valitettavasti se uusikin jossain vaiheessa muuttuu arkiseksi ja tavalliseksi ja sitten ollaan taas lähtöpisteessä. Juuri siksihän meillä on tiettyjä moraalinormeja ja sääntöjä, jotka suojelevat meitä, jotta emme sokeana juoksisi häilyvien tunteiden perässä. Valitettavasti nykyään vaan tuntuu olevan muotia "tehdä kuten sydän sanoo" vaikka se olisi täysin järjen vastaista ja tuhoaisi monen elämän.
tuntee loppupeleissä itsensä kuitenkin todella huonoksi, ahdistuneeksi ja arvottomaksi, ellei hän yhtään kuuntele sydämensä ääntä. Miksi myöskään pitäisi väkisin jatkaa epätyydyttävää liittoa? Eikä se uusi suhdekaan välttämättä tule arkiseksi ja tavalliseksi, ainakaan niin ikävällä tavalla kuin vanha. Tietysti joskus voi käydä myös toisinpäin, mutta mitä sitten? Elämän tarkoitus varmaankin on eläminen eikä vain pelkkä oleminen.
tai parisuhteeseen ei mielestäni riitä pelkkä tahto ja halu/kyky sitoutua. Tuon logiikan mukaan on se ja sama millainen kumppani on ihmisenä, persoonana, kunhan hänellä vain on tahto ja halu sitoutua.
Jokaisen pitäisi muistaa, ettei parisuhde ole "saavutettu etu", jota ei voi menettää, ihan minkä syyn vuoksi tahansa. Parisuhteessa tehdään eniten hallaa kumppanille pitämällä häntä itsestäänselvyytenä. Jos on kerran sattunut saamaan kumppanin, niin hänestä pitäisi pitää hyvää huolta. Sekään ei ole aina mahdollista, jos parilla menee sukset jostain syystä ristiin.
NIin eli oletko sitä mieltä, että pitää koko ajan olla varpaillaan ja miettiä olenko nyt tarpeeksi hyvä puolisolleni, koska kyseessähän on kilpailutilanne minä vastaan muut naiset.
Mitä sillä avioliittolupauksella sitten sinusta tarkoitetaan "Tahdotko rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, lupaatko osoittaa uskollisuutta kunnes kuolema teidät erottaa"?
Varmasti on joskus tilanteita, että avioero ja liiton päättyminen voi olla parempi ratkaisu kuin epäonnistuneen avioliiton jatkaminen. Kaikki tapaukset on toki yksilöllisiä. Eikä tässä käsittääkseni ollutkaan kysymys siitä, onko avioero hyvä tai paha, vaan tässä kritisoitiin kevytmielistä puolison vaihtamista uuteen tunnehurmion seurauksena. Eli kyseenalaistettiin tätä hyvin yleistä myyttiä, ettei kukaan petä tai rakastu uuteen ihmiseen, jos rakastaa kumppaniaan ja oma parisuhde on hyvä. Se ei nimittäin ole totta. Hyvässäkin parisuhteessa oleva voi rakastua toiseen, koska uudessa ihastuksessa juuri se uutuus kiehtoo. Harva kuitenkaan tiedostaa tätä itsekään, vaan uskoo vilpittömästi löytäneensä tosi rakkauden. Monet sitten vuosien päästä huomaavat, ettei se arki ole kummempaa sen uudenkaan kanssa, ja jotkut sitten vaihtavat taas tai sitten sopeutuvat tilanteeseen. Sydäntä on tietysti hyvä joskus kuunnella, mutta valitettavan usein se sydämen ääni sotketaan hormoonien ääneen.
Toki parisuhdetta tulee hoitaa ja kumppania tulee kohdella hyvin eikä pitää itsestäänselvänä. Totuus kuitenkin on se, että nykyään törmäämme jatkuvasti vastakkaisen sukupuolen edustajiin niin työelämässä, harrastuksissa ja matkoilla, ja vaikka oma parisuhde olisi hyvä, voi silti tulla sellainen tunne, että ehkä tuon kanssa minulla voisi mennä vielä paremmin. Juuri tällaisilta meitä voi suojella se vankka sitoutuminen siihen omaan parisuhteeseen ja halu työskennellä sen eteen ja asettaa se ykköseksi. Ja jos kertakaikkiaan on niin ettei se oma parisuhde toimi, on reilumpaa peliä ottaa ero ja sitten vasta hakeutua uuteen suhteeseen. Syrjähyppy lopettaa aina pitkän avioliiiton niin ikävällä ja loukkaavalla tavalla, että kyllä se avioero pitäisi hoitaa vähän kypsemmällä tavalla, jos ero kerran tuntuu välttämättömältä.
itsekin. Kunhan heitin vähän provon lauseen tuolla aikasemmin, kun ärsytti ettei kirjoitukseni tarkoitusta huomattu. Hienosti puettu sanoiksi. Olen NIIN SAMAA MIELTÄ!
Haluaisin vielä sen verran lisätä, että jos parisuhteessa on ollut ongelmia ja jompikumpi ajautuu sen vuoksi uuteen suhteeseen, niin ymmärrettävästi se vie tältä uskottomalta osapuolelta motiivin taistella avioliittonsa puolesta, koska hänellä on jo uusi katsottuna. Vaikka vanha parisuhde olisi vielä pelastettavissa ja korjattavissa, ei tällä uskottomalla ole halua enää edes yrittää, koska uusi rakkaus vie kaiken huomion. Rakastuminen tekee ihmisestä jotenkin niin sokean, että vanha suhde nähdään pelkästään huonossa valossa ja uusi suhde pelkästään positiivisessa valossa. Siksi parisuhdetta on monesti vaikea korjata siinä vaiheessa, kun kolmas osapuoli on kuvioissa, koska silloin todella ajatellaan enemmän tunteilla kuin järjellä.
Kun pitkä parisuhde päättyy, niin vaikka suhde olisi ollut epätyydyttävä, niin se pitäisi käydä rauhassa läpi ja antaa surutyölle tilaa. Jos hyppää vanhasta suhteesta suoraan uuteen suhteeseen, niin missä vaiheessa jää tilaa surutyölle ja tilin tekemiseen menneisyyden kanssa ? Muistan erään miehen, joka oli lähes kaksikymmentä vuotta aiemmin eronnut vaimostaan, koska oli rakastunut uuteen naiseen ja hän muutti suoraan vaimonsá luota tämän uuden naisen luokse. Avioeron jälkeen hän ei ollut vaimonsa kanssa missään tekemisissä. Kun mies sitten lähes kaksikymmentä vuotta eron jälkeen sai kuulla ex-vaimonsa kuolleen, hän itki paljon ja vaipui pitkäksi aikaa syvään masennukseen. Tämä hämmensi tietysti niin nykyistä vaimoa kuin muitakin läheisiä, että miksi mies niin tavattomasti suri ex-vaimoaan, jota ei edes tavannut eron jälkeen. Harva tajusi, että mies itseasiassa teki jälkijättöistä surutyötä avioerostaan, koska surutyö oli aikoinaan jäänyt keskeneräiseksi miehen hypättyä heti uuteen suhteeseen. Tämän miehen masentuneisuus ja suru johti lopulta siihen, että hänen nykyinenkin liittonsa ajautui eroon.
ei tietenkään kyseessä ole mikään kilpailutilanne vaan parisuhde, jossa pitäisi osoittaa rakkautta toiselle, puolin JA toisin.
Avioliittolupausta ei ole olemassa. Vihkikaavassa kysytään vaihtoehtoisesti ".. tahdotko ottaa NN:n (koko nimi) aviomieheksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?" Ei mitään satuja "kunnes kuolema teidät erottaa". Elämäkin voi erottaa, ei pelkästään kuolema.
Mutta miten päin vaan kysymys on tahdosta rakastaa ja osoittaa uskollisuutta. Mutta tuo tahto rakastaa ja olla uskollinen voi päättyä, joko tilapäisesti tai vakituisesti. Yleensä niin, että ensin se päättyy tilapäisesti, sitten selitellään itselle ja toisille jotain, yritetään tasapainottaa ja korjata, kunnes huomataan, että tahto rakastaa on lopullisesti kadonnut.
Kun tahto katoaa vaikkapa vain toiselta, on liiton tunneside jo kuollut. Vaikka toisaalta kaikissa liitoissa ei tunnesidettä (ainakaan vahvaa) ole koskaan ollutkaan. Ja siinä onkin vaarana, että tunneside muodostuu joskus johonkuhun toiseen - ja se on sen parisuhteen loppu.
hyvässä parisuhteessa voi rakastua toiseen, joskus, ja päästä sen yli. Mutta useinmiten ihminen vain uskottelee olevansa hyvässä parisuhteessa, ja rakastuu toiseen. Taistelee. Rakastuu myöhemmin kolmanteen ja miettii mitä helv... miksi nyt taas, vaikka rakastan oikeasti kumppaniani.
Toiseen rakastuminen, etenkin toisen/kolmannen kerran, on oire siitä, ettei oikeasti rakasta kumppaniaan. Jo ensimmäisellä kerralla ei saisi ohittaa asiaa väittämällä olevansa hyvässä parisuhteessa ja rakastamalla vain kumppaniaan. Jos tosissaan rakastaa, asettaa kumppaninsa AINA ykköseksi.
Mikäli miettii usein, että tuon kanssa voisi mennä paremmin, se on mitä ilmeisin merkki nykyisen suhteen toimimattomuudesta ja siitä, ettei enää aseta kumppaniaan ykköseksi. Yleensä ihminen tajuaa parisuhteensa tilan vasta uskottomuuden kautta, senkin todella pitkän aikajanan jälkeen. Ihan satua on odottaa jokaisen parisuhteen päättyvän ennen toisen suhteen alkamista, koska usein ero tuntuu välttämättömältä vasta lukuisten syrjähyppyjen tai/ja rinnakkaissuhteen jälkeen. Eikä ainoastaan uskottoman, vaan myös hänen kumppaninsa näkökulmasta.
Olet varmasti oikeassa, että toiseen ihastuminen voi olla oire parisuhteen toimimattomuudesta. Silti on hyvä muistaa, ettei uskottomuus ole rakentava tapa reagoida parisuhteen ongelmiin. On myös parempia tapoja, kuten kissan nostaminen pöydälle, joka tietysti ei ole helppoa sekään. Pitkällä tähtäimellä se on kuitenkin parempi tapa kuin ulkopuolinen suhde.
Parisuhteen ongelmanahan on tietysti aina se, että me ihmiset määrittelemme hyvän parisuhteen eri tavalla. Se, joka on toisen mielestä ihan hyvää ja tyydyttävää, ei olekaan sitä toisen mielestä. Odotukset voivat olla hyvinkin erilaisia. Siksi pitäisi muistaa puhua, puhua, puhua. Toinen ei voi lukea ajatuksiasi, jos et niistä hänelle kerro. Ja aina tietysti löytyy niitäkin ihmisiä, joilla odotukset ja vaatimustaso parisuhdetta kohtaan ovat niin korkeat, etteivät he koskaan löydä tyydyttävää parisuhdetta. Aina löytyy jotain vikaa.
On myös hyvä muistaa, ettei täydellistä parisuhdetta ole olemassakaan. Jokaisessa suhteessa on vaikeita aikoja ja ongelmia, eikä siinä välttämättä kumppanin vaihto auta, koska luultavimmin uudessakin suhteessa tulee olemaan omat kriisinsä ajan kanssa. Joskus voi tietysti käydä niin, että uusi suhde voi kokonaisuutena toimia paremmin kuin vanha suhde, mutta toisaalta voi käydä myös päinvastoin. Riskit on aina hyvä ottaa huomioon. Vain aika näyttää, kannattiko riski.
Yleisesti ottaen olisi parempi, ettei ihminen aloittaisi uutta suhdetta, ennen kuin on eronnut vanhasta puolisostaan ja tehnyt hänen kanssaan tilit selviksi. Se olisi reilumpaa kaikkien osapuolten kannalta ja olisihan sille uudellekin suhteelle parempi aloittaa puhtaalta pöydältä ilman kolmiodraamoja. Eikös tämä ole ihan maalaisjärjellä tajuttava juttu ?
Oletko joku parisuhdeterapeutti? Niin hyvää teksitä tulee. Kiitos sinulle. Olen saanut niistä paljon.
Minunkin mielestä se oli ihan yksinkertainen juttu ja meille molemmille selvää; erota saa muttei pettää, mutta niin vain mies meni ja petti.
Siinähän avioliiton toinen osapuoli tekee valinnan ja päätöksen yksin molempien puolesta, petetyltä ei kysytä: mitäs tästä olet mieltä? Ja vielä viedään petetyltä elettyä elämää, kun kaksoiselämä sujuu.
Arvasit osittain oikein, A-Liisa. En paljasta ammattiani tässä, mutta sanotaanko näin, että se liittyy ihmissuhdepuoleen ja osittain perheisiin ja parisuhteisiin, lähinnä kuitenkin lapsiin ja nuoriin.
Mielestäni uskottomuudessa on kysymys nimenomaisesti siitä, että oma parisuhde on kroonisesti epätyydyttävä monilta osin. Ollut ehkä jo vuosia. Siinä on myös jo yritetty tehdä yhtäsun toista korjaava liikettä, onnistumatta. Parisuhdetta jatketaan, koska se on molemmista siedettävä ehkä juuri ja juuri. Ei siksi, että se on molempia tyydyttävä. Ei ole mitään hyötyä puhua, puhua ja puhua, jos kumppani taholtaan puhuu juuri päinvastoin, haluaa täysin eri asioita, tuntee kaiken toisin. Usko tai älä, mutta suurin osa parisuhteista on juuri tällaisia, epätyydyttäviä, juuri ja juuri siedettäviä, MUTTA pari on hyväksynyt tämän vallitsevan tosiseikan. He tietävät, että on turhaa väkertää suhdetta väkisin paremmaksi, koska se ei siitä miksikään muutu, paitsi ehkä vielä huonommaksi. Ihan satua, että jokaista suhdetta voi muotoilla onnelliseen ja kaikinpuolin tyydyttävään muotoon.
Kun parisuhde on usein enemmän olosuhde kuin ihmissuhde, niin uskottomuudelle on tilausta. Itseasiassa uskottomuutta on kuitenkin hirmu vähän, sillä olosuhde-parisuhde masentaa ja lannistaa ihmisen. Häntä ei jaksa kiinnostaa mikään. Mikäli taas innostuu uskottomuudesta, syrjähypyistä, rinnakkaissuhteista, niin käytännössä ei ole kovin suuri riski heittäytyä suhteisiin. Olosuhde- parisuhteen menettämisessä suurin riski on menettää ne olosuhteet, joihin liitto perustuu. Ihan maalaisjärjellä ajatellen olosuhde-parisuhteesta ei erota koskaan ilman, että jompikumpi tai molemmat löytävät itselleen oikean ihmissuhteen, tunteisiin perustuvan suhteen. Pelkkää satua on kuvitella, että aviosta erotaan vain sen takia,että siinä on jommallakummalla hieman haitallinen olo tai suhde tuntuu epätyydyttävältä. Ero konkretisoituu aina vasta siinä vaiheessa, kun jommallakummalla on täysin sietämätön olo, riippumatta siitä onko toisella tai molemmilla rinnakkaissuhteita tai syrjähyppyjä.
Kylläpä nujersit minut täysin. Totta se varmaankin on. Minä vain luulin, että olimme onnellisia ja niin sanoi mieskin, ei kai sitten uskaltanut kertoa, että oli kurjaa. Ehkä minä en vain juuri sitä näe ja tai millään halua uskoa...
Nyt Anja puhut ilmeisesti itsestäsi ja omasta elämäntilanteestasi ja olet varmasti vilpitön oman elämäsi kuvailussa ja kerrot rehellisesti, miten olet asiat kokenut. Mitenkään vähättelemättä sinun henkilökohtaista kokemustasi sanon kuitenkin, ettei tuo kuvaa läheskään kaikkien ihmisten kokemusta. Joidenkin varmasti kyllä, mutta ei läheskään kaikkien. Ihmiset ovat nimittäin hurjan erilaisia siinä, miten kokevat parisuhteen. Tuo mitä kutsut olosuhteeksi, voi joillakin toimia ihan hyvin. Ihmisten odotukset parisuhteesta voivat poiketa hyvinkin paljon. Toisille riittää se "olosuhde" ja toiset taas voivat olla niin vaativia parisuhteen suhteen, että eivät ole koskaan tyytväisiä missään parisuhteessa eli ääripäitä löytyy kumpaankin suuntaan.
Mutta se mitä parisuhde on, niin se on melkoinen kasvun paikka. Parisuhteessa ei pääse koskaan helpolla, jos siinä tosissaan haluaa elää. Jos ajatellaan parisuhdetta pitkänä koko elämän kestävänä projektina, kuten perinteisesti ajatellaan, niin jos parisuhde kestää vaikka 40 vuotta, niin sen 40 vuoden sisään sisältyy niin paljon eri elämänvaiheita (lasten syntymä, pikkulapsivaihe, omat ikäkriisit, pesän tyhjeneminen, vanhuus) että ei voi edes ajatella, että keskinäinen suhde pysyisi koko ajan samanlaisena ja ettei tunteet siinä matkan varrella muuttuisi. Totta kai ne muuttuvat, koska muuttuuhan ihminenkin vanhetessaan. Kukaan meistä tuskin (toivottavasti) on enää samanlainen 50-vuotiaana kun oli 20-vuotiaana, joten muutokset ja kasvu kuuluvat elämään. Siksi sen kestävän parisuhteen jalka on juuri se sitoutuminen. Sitoudutaan suhteeseen, vaikka tiedetään että kumppanini muuttuu ja itsekin muuttuu ja että suhde ei säily aina samanlaisena, vaan sekin muuttuu ja kasvaa ja voi välillä tuntua "olosuhteelta". Sekin kuuluu elämään, ettei niitä suuria tunteita aina ole, mutta sitten tietyt elämänvaiheet voivat taas lähentää puolisoita.
Yksikään niistä tuntemistani pariskunnista, jotka ovat eläneet 40-50 vuotta yhdessä, eivät ole katuneet että ovat tehneet niin. He ovat valtavan ylpeitä, etä heillä pitkä yhteinen historia ja he ovat läpäisseet monet vaikeudet ja vastoinkäymiset yhdessä. Varmasti näillä pareilla on ollut aikoja, jolloin he ovat olleet väsyneitä toisiinsa ja liitto on tuntunut valjulta ja hedelmättömältä, mutta he ovat silti pysyneet yhdessä, koska sitoutuminen on ollut niin vahva. Eivätkä he kadu.
Mutta toki joskus on tilanteita, että avioero on ihan järkevä ratkaisu, jos se on tarkkaan ja pitkään harkittu eikä sitä käytetä pakokeinona arjen harmaudesta. Mutta surullinen tosiasia on sekin, että monet ihmiset jälkeenpäin katuvat eroaan.
tottakai parisuhteessa on vikaa, jos pettää, mutta pitää myös muistaa, että pettäjällä on myös oma elämä, yksityinen, niinkuin petetylläkin, jokaisen elämässä tapahtuu myöskin omia henkiökohtaisia kriisejä, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä parisuhteen laadun kanssa. Jos olisi, niin miksi sitten onnellisessa avioliitossa olevat pettävät? Kyllä joskus on myöskin kyseessä ihan oma henkilkohtainen kriisi, joka voi laukaista pettämisen. Pettämiseen on niin paljon syitä, että ihan oman terapeuttinikin mukaan jopa lapsuuskuviot saattavat alkaa toistumaan aikuisiällä, joten ei se pettäminen ole aina selitettävissä sillä, että kun liitto voi huonosti.
osittain itsekokemastani, mutta suurelta osin siitä mitä olen muilta kuullut.
Ihmisillä on sadun- ellei taianomainen käsitys parisuhteesta nimenomaan tunnesuhteena mitä se harvoin on. Enkä näe siinä mitään pahaa! Ihmiset elävät tosiaan olosuhde-parisuhteissakin valtaosin onnellisena ja ainakin tarpeeksi tyytyväisenä elämänsä loppuun asti. Puhuinkin edellisessä kirjoituksessani juuri siitä mitä tapahtuu, jos jompikumpi alkaa pyristellä irti olosuhde-parisuhteesta. Kun toinen alkaa kokea olosuhde-parisuhteensa riittämättömäksi. Syy siihen voi tosiaan olla mikä tahansa eikä hän aluksi ymmärrä sitä itsekään.
Parin keskinäinen suhde pitää nimenomaan muuttua vuosien varrella. Kaikki muuttuu johonkin suuntaan. Mutta suhde ei läheskään aina kasva, vaan kutistuu kutistumistaan, kunnes katoaa kokonaan. Tämä ei ole satua, vaan pelkkää realismia. On hienoa, kun tuntee saaneensa paljon 40-vuotiselta parisuhteeltaan. Jos taas tuntee menettäneensä paljon samassa ajassa kaiken sinnittelyn ja tuskailun jälkeen, niin se ei taas välttämättä ole hieno asia. Ei ole satua, että joillekin koko avioliitto on ollut tuskaa.
"niin miksi sitten onnellisessa avioliitossa olevat pettävät?"
Ihminen on aikamoinen velmu uskottelemaan itselleen elävänsä onnellisessa liitossa. Kun hän alkaa uskottomuuden myötä pohtimaan mikä liitossa onkaan onnellista, hänen näkökulmansa rapistuu. Kaikista hurjinta onkin, kun huomaa pettäneensä itseään - ja sen myötä myös kumppaninsa. Monet ovat oikein henkeä haukkoen ihmetelleet "miten saatoinkaan ajatella NIIN, olenpa hölmö".
Kuten myös moni voi elää onnellisessa suhteessa tiedostaen, ettei kaipaa mitään toisenlaista. Siitä huolimatta ajatus esim. syrjähyppyjen lopettamisesta on mahdoton.
Tämä on ollut ihan mielenkiintoinen keskustelu ja hyviä kommentteja tullut. Yksi aika mielenkiiintoinen termi joka täällä on noussut monta kertaa on onnellisuus. Niin, mitä se loppujen lopuksi on ? Onko parisuhteen ensimmäinen tehtävä tehdä mies ja vaimo onnelliseksi ? No, monet varmasti vastaisivat, että tietenkin. Juuri siksi parisuhde on, että se tekee miehen ja naisen onnelliseksi. Mutta onko parisuhde sitä varten ? Omana näkemyksenäni vastaisin, että ei ole. Parisuhteen ensisijainen tehtävä on yhdessä hankittujen jälkeläisten kasvattaminen ja hoitaminen. Toisin sanoen seuraavan sukupolven sosiaalisaatio. Tämän vuoksi mies ja nainen perimmältään solmivat parisuhteen. Toki on olemassa monia lapsettomia pariskuntia, toiset tietoisesti ja toiset vastoin tahtoaan, mutta voivatko hekään rakentaa parisuhdettaan ensisijaisesti henkilökohtaisen onnen tavoitteluun ? Niin, se on mielenkiintoinen kysymys.
Mutta jos palaan vielä näihin pareihin, joilla on yhteisiä lapsia, niin silloin vanhempien ensisijainen tehtävä on turvata jälkeläisilleen turvallinen kasvuympäristö. Vanhempienkin parisuhteen hoito pitäisi lähteä siltä pohjalta, että hoidamme parisuhdettamme, jotta lapsillamme jatkossakin säilyisi ehjä koti. Emme tee mitään sellaista, joka vaarantaisi suhteemme, jotta lapsemme voisivat kasvaa ehjässä perheessä. Jos vanhemmuus otetaan vakavasti ja ymmärretään, että kun perheessä on lapsia, niin silloin vanhemmuus ja parisuhde kytkeytyvät vahvasti yhteen. Eli silloin tuleekin vakava paikka miettiä, että mikä on perheen ja parisuhteen keskeinen funktio. Onko se vanhempien tekeminen onnelliseksi vai lasten kasvun turvaaminen ? Jos lähdemme jälkimmäisestä, niin silloin avioero ja syrjähyppy ovat asioita, joita pyritään kaikin voimin välttämään. Jos taas lähdemme ensimmäisestä olettamuksesta, niin silloin avioero ja syrjähyppy ovat suorastaan todennäköisiä jossain vaiheessa. Miksi ? Siksi, että aviopuoliso ei voi olla väline sinun onnellistumiseesi. Onni on löydyttävä sinun omasta sisimmästäsi. Et voi odottaa, että toinen tulee ja tekee sinut onnelliseksi, koska silloin lataat häneen kohtuuttomia odotuksia. Olenkin miettinyt, onko yksi syy avioerojen lisääntymiseen juuri tämä, että puolisolta odotetaan niin kohtuuttomasti ja se kuormittaa suhdetta. Ja kun puoliso "ei tee sinua onnelliseksi" niin ajaudutaan syrjähyppyyn. Ajatellaan, että ehkä uusi rakkaus tekee onnelliseksi. Toki varmasti tekeekin ainakin vähäksi aikaa, mutta uusikaan rakkaus ei ole koskaan tae sinun onnellisuudellesi, koska onni ei löydy toisen ihmisen kautta. Voit toki kokea onnen hänen rinnallaan ja jakaa sen, mutta onni on pohjimmiltaan se oma sydämen asenne itseen ja muihin.
Moni kokee sen yksinkertaisen ja arkisen onnen juuri siinä, että kasvattaa yhteisiä lapsia ja jakaa tavallisen arjen iloinen ja suruineen puolison kanssa. Mitään hyperonnellisuuttahan siinä ei välttämättä koeta, mutta tällaisessa suhteessa sitä ei tavoitellakaan, vaan onni on pientä ja arkista, mutta vahvalla pohjalla.
Nykyään on muotia sanoa: Minulla on oíkeus onneen. Sitä tuskin kukaan kieltää, ettei tavallaan olekin. Mutta onko oikeus hankkia itselleen onnea muiden kustannuksella ? Ja mitä loppujen lopuksi on se suuri tunne, jota haetaan ? Jos tuntee tyytymättömyyttä, niin ehkä silloin kannattaisi miettiä, olenko oikeasti tyytymätön elämääni vai omiin mielikuviini siitä, millainen elämän pitäisi olla ? Ja mistä nämä mielikuvani ovat syntyneet ? Siitä voikin tulla jännittävä matka omaan itseen ja siihen, mistä onnesta loppujen lopuksi on kysymys.
Tietenkään parisuhteeseen ei pidä jäädä, jos siinä on äärettömän paha olla. Ei esimerkiksi alkoholismia tai väkivaltaa tule kenenkään sietää. Monissa tapauksissa avioero voi olla hyväkin ratkaisú, mikäli avioeroa tarkkaan harkitaan ja pohditaan monilta eri näkökohdilta, ennen kaikkea lapsia ajatellen. Ja näin tehdäänkin, jos lähdetään siitä, että parisuhteen keskeinen funktio on, sillloin jos on lapsia, nimenomaan heidän elämänsä turvaaminen, eikä vanhempien onnellistaminen. Vanhempien onnellisuus on tavallaan sivutuote, joka syntyy yhteisen arjen jakamisesta ja lasten kasvun seuraamisesta.
Järkevää ja kaikille mietittäväksi sopivaa tekstiä ammatti-ihmiseltä (näin olen edellisistä kommenteista ymmärtänyt).
Nyt taas yksi hyvä syy nousta täältä itsesäälin ja tuskan suosta.
Kyllä tämä tästä, yritän tänään ajatella koko päivän ja laitan hyvää ruokaa ja kauniin kattauksen, kun väki tulee koulusta ja töistä.
ainoa asia mikä turvaa lasten kasvuympäristön, on vanhempien onnellisuus. Vanhempien pitäisi olla onnellisia yhdessä sekä erikseen. Jos yhteiselo alkaa tarpeeksi paljon rasittaa, on ilmiselvää, ettei voi olla onnellinen. Miksi tämä on monillle niin vaikea sisäistää? Kerrotaan vain satuja siitä, että kaikki on hyvin, sinun pitäisi tyytyä siihen. Mielestäni tämä on pahin syy avioeroihin: ei uskota kumppania, kun hän kertoo asioista, joihin ei ole suhteessa tyytyväinen. Kun itse on tyytyväinen ja toinen ei, sanotaan paremmin kuin helposti "hei, minä olen tyytyväinen, sinunkin kuuluu olla".
Olenpa myös miettinyt, että lapsiperheet ovat erittäin usein olosuhde-parisuhteita. Hyvin usein vanhemmat löytävät kunnolla itsensä vasta, kun lapset ovat hieman varttuneempia (35-45v). Vasta silloin he tietävät, millaisessa liitossa haluavat viettää loppuelämänsä - tai ainakin sen millaisessa liitossa eivät ainakaan halua viettää loppuelämäänsä. Etenkin naiset alkavat arvostaa vapauttaan (miehillähän on usein liitossakin vapautta ihan miten haluavat sitä ottaa) ja kokevat miehensä lähinnä riesana ja vaivana. Monet eroavatkin heti, kun lapset ovat rippikouluikäisiä tai täysikäisiä.
Eikö sinun mielestäsi vanhemmilla voi olla muuta onnea kuin lapset, jo aikuistuneetkin? Minun mielestä vanhempien ensisijainen tehtävä on näyttää esimerkkiä lapselle miten eletään, mitä kaikkea erilaista elämään kuuluu, mitä asioita vanhemmat tekevät yhdessä ja erikseen ja ennenkaikkea; mistä he nauttivat, mistä kokevat onnea. Etenkin tytöt vaistoavat herkästi vanhempiensa välit, ettei äiti ole liitossaan onnellinen. Heille ero on silloin itsestäänselvyys.
Jos olosuhdeliiton aikana kohtaa tunnesuhteen, niin aivan varmasti eroaa jossain vaiheessa. Hyvin usein ihmisen 2. liitto on 1. tunnesuhdeliitto. Kuten sanoin, olosuhdeliitto on usein lapsia varten, ja varsinainen parisuhde on tunnesuhdeliitto.
Älä lähe tältä sivuvtolta.
olet kokenut jotain tuollaista. Ja joskus tosiaan erokin on hyvä ratkaisu, mutta mielestäni puhut hyvin MINÄ-keskeisesti ja teksteissäsi on hyvin hedonistisia piirteitä. Minusta meidän tulisi enemmän ajatella miten saamme ympäristömme voimaan hyvin, eikä koko ajan miettiä itseämme.
paremmin sinä voit, sitä paremmin voivat myös ihmiset ympärilläsi. Onnettomat ihmiset eivät voi jakaa onnea ympärilleen. Siinä ei ole mitään hedonistista.
Niin, tuo on tosiaan mielenkiintoinen kysymyksenasettelu. Kumpi siis tosiaan on parisuhteen lähtökohta: Seuraavan sukupolven kasvattaminen ja maailmalle saattaminen mahdollisimman hyvin eväin vai se, että isä ja äiti tekevät toisensa onnelliseksi. Esitän edelleen, että jos lähtökohta on jälkimmäinen, ollaan aika hataralla pohjalla. Itse asiassa niin hataralla, että avioeron ja syrjähypyn mahdollisuus on erittäin suuri, koska jo lähtöasetelma on liki mahdoton. Ensinnäkin toinen ihminen ei voi tehdä sinua onnellikseksi paitsi hetkellisesti, koska ihmisen on löydettävä onni nimenomaan omasta sisimmästään. Jos edellytät ja vaadit, että toisen tulee tehdä sinut onnelliseksi, sälytät hänen päälleen sellaisen kuorman, joka voi nujertaa hänet täysin. Ääritapauksessa voi käydä jopa niin, että puoliso alkaa kohdella toista huonosti ja oikeuttaa sen sillä, että "et tehnyt minua onnelliseksi". Mutta viime kädessä ihminen on itse vastuussa omasta onnestaan.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että kenenkään tarvitsee sietää huonoa kohtelua kumppaniltaan. Jokaisella on oikeus edellyttää, että puoliso kohtelee häntä hyvin ja ottaa hänet huomioon. Parhaimmillaan parisuhde toki tuo onnea ja vakautta ihmisen elämään. Mutta pitkään parisuhteeseen kuuluu niin monenlaisia vaiheita, että on mahdotonta ja epärealistista edes odottaa, että parisuhde olisi koko ajan onnellinen ja palkitseva. Mikään parisuhde ei voi olla sitä jatkuvasti. Myös vastoinkäymiset, toiseen väsyminen ja jopa toisen ajoittainen vihaaminen ovat arkipäivää useimpien parisuhteessa. Välillä on vaikeampia aikoja, välillä parempia. Elämä on useinmiten enemmän aaltoliikettä kuin tasaista menoa.
Toisinaan on tietysti tilanteita, että puolisoiden välit ovat niin tulehtuneet, että avioero voi olla järkevä ratkaisu. Kun eroa harkitsevat tulevat joskus kysymään, miten heidän pitäisi toimia, olen neuvonut, väkivaltatapauksia lukuunottamatta, usein näin:
1. Kerro puolisollesi suoraan ja rehellisesti, että sinulla on liitossa paha olla, ja olet jopa harkinnut sen vuoksi avioeroa. Sano kuitenkin, ettet halua suinpäin erota, vaan haluat vielä yrittää korjata tilannetta, esim. parisuhdeneuvonnan avulla
2. Älä kiirehdi, vaan anna puolison jonkin aikaa pureskella tilannetta. Ota sitten asia puheeksi uudelleen ja jos puoliso ei tule millään tavalla vastaan, niin kerro hänelle että haet nyt eroa. Älä hae eroa puolisosi selän takana ja järjestä jymy-yllätystä, vaan pelaa koko ajan avoimin kortein.
3. Mikäli päätät erota, niin kunnioita kuitenkin puolisoasi ja lastesi isää/äitiä niin, että et ala uuteen suhteeseen ennen kuin avioeronne on selvä. Avioero on kyllin rankka paikka ilman kolmiodraamojakin. Uusi suhde myös sotkee teiltä mahdollisuuden palata yhteen, mikäli kuitenkin päättäisitte vielä yrittää korjata liitoanne.
4. Erotilanteessa ajattele ennen kaikkea lapsianne. Lapselle perheen hajoaminen on aina rankka paikka ja perusturvallisuutta horjuttava. Jokainen lapsi, alkoholi-ja väkivaltaperheitä taas lukuunottamatta, haluaisi vanhempiensa pysyvän yhdessä. Aikuinen, joka on esimerkiksi löytänyt uuden rakkauden ja haluaa siksi erota, haluaa mielellään ajatella, että lapsi on onnellinen kun minäkin olen onnellinen. Valitettavasti asia ei ole niin, vaan lapselle vanhempien avioero on aina tappio. Siksi erityisesti lapset tarvitsevat tukea erotilanteessa. Älä myöskään koskaan hauku tai moiti puolisoasi lapsillesi, vaan käsittele heidän kanssaan eroa niin asiallisesti kuin mahdollista.
Kun tuosta onnen tavoittelusta puhutaan niin paljon nykyään, niin sanoisin että ihmiset jotka juoksevat onnen perässä ja yrittävät löytää aarretta sateenkaaren päässä, eivät koskaan voikaan tulla onnellisiksi, koska he haluavat koko ajan enemmän ja enemmän. Oikeasti onnellinen ihminen ei edes tiedä olevansa onnellinen. Hän vain nauttii hiljakseen niistä elämän pienistä asioista ja arjen ihmeistä.
parisuhde ei tee ketään onnelliseksi. Mutta jos parisuhde on onneton tai epätyydyttävä, niin silloin ei voi olla onnellinen, yksinkään. Ei ole onnea ainakaan arjessa, koska koti on toinen arjen päänäyttämöistä, toinen on työ. Työssään ihminen voi olla (jos voi) onnellinen, vaikka parisuhde tökkii ja kotona on kelju olo.
Ihan normaalitapauksissa parisuhde ja ero etenee näin:
1. Toisella on paljon huonompi olla kuin toisella. Vain toinen on tyytymätön suhteeseen tai ainakaan uskaltaa sitä myöntää. Aluksi vain vähän, mutta jatkossa yhä enemmän.
2. Mitä enemmän tyytymätön (tyytymättömämpi) kertoo mietteistään, siitä mitä todella odottaa suhteelta, minkä kokee olevan pielessä ja näin pois päin, sitä enemmän toinen on puolustusasemissa. Kun kumppani kovin korostaa, todistaa ja esittää, että hänen mielestään suhde toimii kaikin puolin, kaikki on kunnossa, niin toinen uskoo sen. Tämän lisäksi hän alkaa syyttää itseään tyytymättömyydestään. Hän yrittää pakottaa itseään onneen. Tässä vaiheessa avioero ei ole vielä vakavasti otettava vaihtoehto.
3. Tyytymättömämmän tyytymättömyys sekä kumppaniinsa että itseensä kasvaa. Hän tekeekin kaikkensa, jotta saisi kumppaninsa ymmärtämään tilanteen. Mutta kumppanin puolustus sen kun kasvaa. Ja hän saakin taas kerran "yliotteen" vakuuttamalla kaiken olevan hyvin, ellei jopa paremmin kuin ennen. Samalla tietysti tyytymättömän tyytymättömyys kasvaa, niin kumppaniinsa kuin myös itseensä.
4. Kohta 3. toistuu säännöllisin väliajoin useita vuosiakin. Ehkä hyvä juttu jumittamisessa on, että parin mahdolliset lapset ehtivät kasvaa, jotkut jopa täysi-ikäiseksi asti.
5. Tyytymättömälle tapahtuu jotain merkittävää. Uusi ystävä, uusi harrastus, uusi työ, ihastus, rakastuminen, matka jne. Tai vaikkapa läheisen kuolema! Jotain sellaista kuitenkin, että hän alkaa nähdä asiat uudessa valossa. Vasta nyt hän huomaa, että parisuhde on ollut todella rankassa alamäessä jo pitkään eikä se voi jatkua niin. Mikäli ei viimeistään nyt parisuhteelle tehdä jotain todella konkreettista hyvää, on eron paikka. Elävässä elämässä vasta vaiheessa 5. päästään oikeasti sinun kohtaan 1.
6. Vasta kun tyytymättömän tyytymättömyys parisuhteeseen on täydellinen, hän todella haluaa erota. Nyt hänen puolisonsakin yleensä herää unestaan, ei enää väitä suhdetta hyväksi ja aloittaa rankan työskentelyn suhteen hyväksi. Merkillepantavaa on myös, että kumppanikin usein huomaa, ettei heidän parisuhteensa todellakaan ollut hyvä. Hän ei vain ole uskaltanut tunnustaa sitä itselleen. Ehkä tosin ei tunnusta vieläkään.
6 b) Onkin enemmän kuin ilmeistä, että myös kumppani herää vasta silloin toimimaan, KUN toinen näyttää ja vaikuttaa aivan varmalta erohaluistaan. Kumppanin puhetta erosta ei voi ottaa vakavissaan niin kauan kuin se on "JOS". Eikä tyytymätön voi aloittaa keskustelua huonosta olostaan suhteessa sanomalla heti kohdassa 1. "KUN".
6 c) KUN tyytymätön haluaa erota, niin kumppani pääsee silloin vasta "JOS" vaiheeseen. Aivan kuten koko parisuhteen ajan, toinen pääsee seuraavaan vaiheeseen aiemmin kuin toinen.Tyytymätön jää kiltisti odottelemaan, jotta myös hänen kumppaninsa pääsisi samaan vaiheeseen. Hän odottaa, että kumppanin tyytymättömyys suhteeseen kasvaa ja he voivat erota sovussa, yhteisellä päätöksellä.
Nämä kirjoittamani kohdat ovat myös arjen ihmeitä. Joskus, vai täytyisikö sanoa lähes aina, pitää kulkea pitkä ja totinen tie eroa kohti, jotta voisi taas alkaa nauttia arjesta ja olla onnellinen.
"Avioero on kyllin rankka paikka ilman kolmiodraamojakin. Uusi suhde myös sotkee teiltä mahdollisuuden palata yhteen, mikäli kuitenkin päättäisitte vielä yrittää korjata liitoanne."
Mikäli ollaan junnattu vuosia vaiheessa 3. ja tyytymätön on päässyt kohtaan 5. kokien jotain merkittävää, jonka jälkeen (kohta 6.) on täydellisen tyytymätön suhteeseensa päättäen erota... niin paluu yhteen on todellakin mahdoton ajatus kaiken tuon jälkeen!!!
Mikäli tyytymätön taas on ihastunut, ellei peräti rakastunut ja kohdassa 6c, niin on silkkaa hölmöyttä kuvitella, että hänen pitäisi edelleen jatkaa odottelua ja näyttelemistä ts. jättää elämättä vain siksi, että kumppani ehkä joskus pääsisi "jos" vaiheesta "kun" vaiheeseen.
Hyvin usein nimittäin tällaisen pattitilanteen kuin kohta 6c ratkaiseekin rinnakkaisuhde tms. Se on kumppanille potku peruksille ja osoitus siitä, että on todellakin jo eron aika. Ihme kyllä, näin on moni pari päässyt yhteisymmärrykseen "erehdyksen" kautta! Mutta toisen täytyy olla todellakin kohdassa 6 c! Mikäli tyytymätön on ihastuessaan itse vielä "JOS" vaiheessa, tästä syntyy useinkin tuo kuvaamasi kolmiodraama.