On ihan komeen näköinen, itsestään huolta pitävä, hyvässä työssä oleva mies, joka kelpaisi vallan monelle. Sattuu kuitenkin olemaan perheellensä omistautuva mies, jolle lapset on kaikki kaikessa. Hän auttaa kotitöissä, tekee ulkotöitä, osaa tehdä ruokaa ja paistaa paremmat korvapuustitkin kuin meikäläinen.
Meillä on ihanat lapset, joiden ympärillä meidän elämä pyörii. Olemme miehen kanssa hirmu perhekeskeisiä ja lapsille omistautuvia kumpainenkin. Itselläni on korkeakoulututkinto ja haastava työ. Reissaamme paljon ympäriinsä, asumme töiden vuoksi välillä ulkomaillakin, ja elämä on meille aika monivaiheista. Kaunis kotikin löytyy, raha-asiat hyvin hoidettu eikä velkataakkoja riesana. Meillä on myös paljon tärkeitä ystäviä.
Mutta, elämä on rankkaa kaikessa suorituspaineessa. Sitä haluaa tehdä työnsä hyvin, edetä uralla ja olla erinomainen vanhempi. Sitä haluaa pitää kodin kunnossa ja seikkailla välillä pitkin maailmaa, jotta elämä ei olisi liian jämähtänyttä. Matkailu on ollut asia, josta olemme aina hirmuisesti nauttineet ja nautimme yhä. P
Paineet ovat olleet minulle kovemmat kuin miehelleni. On pitänyt löytää aikaa olla kotona hoitamassa lapsia vauva-ajat ja on pitänyt taistella tie takaisin hyviin työtehtäviin. On pitänhyt olla sosiaalinen ja hoitaa myös ystävyyssuhteita. Miehen töiden siirtyminen toisaalle on puottanut minut nolla asetelmiin ja olen jälleen joutunut muuuton vuoksi järjestelemään työasiani alusta ja rakentamaan työuraa uusissa kuvioissa. Ensin jokaisen lapsen jälkeen, ja sitten muuttojen vuoksi. Ja muuttoja on ollut useampia. On ollut toki ihanaa olla aina ekat 15kk lasten kanssa kotona heidän syntymänsä jälkeen, en ole edes heti kiireessä töihin palannut äitiysloman päätyttyä, mutta olen ihminen, jolla on myös ammatillisia haaveita ja toiveita ja jolle kotiätinä olemnen työelämän sijaan ei vaan sovi.
Joka tapauksessa. Tuntuu, etten ole tyytyväinen mihinkään enkä osaa iloita mistään. Kireys purkautuu puolisoon ja välillä raivostuttaa niin, että tuntuu että otan avioeron tältä seisomalta. Tuntuu siltä ehkä liiankin usein. Tuntuu, että sitä tekis ihan mitä vaan että tämä paha olo hölläis. LÄhtisi vetämään tästä paineiden sirkuksesta. Parisuhde on jämähtänyt vanhoihin tuttuihin uomiinsa. Silti minusta tuntuu, ettei syy vaikeuksiin ja tähän kireyteen ole liitomme, vaikka rakkaus tuntuukin olleen todella arkista jo vuosia. Eikö se rakkaus ja parisuhde aina arkiinnu, varsinkin lapsiperhearjen höykkyytyksessä. Ehkä syys ei olekaan vielä liitossa. Ehkä se on enemmänkin minussa itsessäni. JOtenkin tuntuu, että ehkä oma uupuneisuuteni ja katkeruus siitä, että elämämme kuviot ovat olleet aina rankempia minulle, saavat minut helposti purkautumaan miehelleni liian usein. Tyytymättömyys ja uupumnus on minussa itsessäni, se on vuosien saldo. Ja eihän meillä tosiaan ole seksielämääkään isommin.
Mutta miten voin päästä tästä yli? Töitä on kuitenkin tehtävä. Jos ei tekisi, sitten se oma mielenterveys vasta keikahtaisikin. Arki lasten ja kodin suhteen on pyöritettävä joka tapauksessa. Mieheni kanssa keskustelemme aivoimesti ihan kaikesta. Mutta ei se keskustelu silti tunnu näissä elämän paineissa aina helpottavan eikä se tuo kiihkeää palavaa rakkautta arkeen. Arki on vaan arkea jatkuvine suorituspaineine. Voiko tässä muuta kuin elää nämä elämän ruuhkavuodet ja vaan toivoa, että elämä vielä joskus tasaantuu. Vai mitä tässä pitäis tehdä toisin. Puuttuuko minun elämästä sittenkin jotakin, mikä saa minut voimaan näin huonosti tässä arjessa?
Meillä on ihanat lapset, joiden ympärillä meidän elämä pyörii. Olemme miehen kanssa hirmu perhekeskeisiä ja lapsille omistautuvia kumpainenkin. Itselläni on korkeakoulututkinto ja haastava työ. Reissaamme paljon ympäriinsä, asumme töiden vuoksi välillä ulkomaillakin, ja elämä on meille aika monivaiheista. Kaunis kotikin löytyy, raha-asiat hyvin hoidettu eikä velkataakkoja riesana. Meillä on myös paljon tärkeitä ystäviä.
Mutta, elämä on rankkaa kaikessa suorituspaineessa. Sitä haluaa tehdä työnsä hyvin, edetä uralla ja olla erinomainen vanhempi. Sitä haluaa pitää kodin kunnossa ja seikkailla välillä pitkin maailmaa, jotta elämä ei olisi liian jämähtänyttä. Matkailu on ollut asia, josta olemme aina hirmuisesti nauttineet ja nautimme yhä. P
Paineet ovat olleet minulle kovemmat kuin miehelleni. On pitänyt löytää aikaa olla kotona hoitamassa lapsia vauva-ajat ja on pitänyt taistella tie takaisin hyviin työtehtäviin. On pitänhyt olla sosiaalinen ja hoitaa myös ystävyyssuhteita. Miehen töiden siirtyminen toisaalle on puottanut minut nolla asetelmiin ja olen jälleen joutunut muuuton vuoksi järjestelemään työasiani alusta ja rakentamaan työuraa uusissa kuvioissa. Ensin jokaisen lapsen jälkeen, ja sitten muuttojen vuoksi. Ja muuttoja on ollut useampia. On ollut toki ihanaa olla aina ekat 15kk lasten kanssa kotona heidän syntymänsä jälkeen, en ole edes heti kiireessä töihin palannut äitiysloman päätyttyä, mutta olen ihminen, jolla on myös ammatillisia haaveita ja toiveita ja jolle kotiätinä olemnen työelämän sijaan ei vaan sovi.
Joka tapauksessa. Tuntuu, etten ole tyytyväinen mihinkään enkä osaa iloita mistään. Kireys purkautuu puolisoon ja välillä raivostuttaa niin, että tuntuu että otan avioeron tältä seisomalta. Tuntuu siltä ehkä liiankin usein. Tuntuu, että sitä tekis ihan mitä vaan että tämä paha olo hölläis. LÄhtisi vetämään tästä paineiden sirkuksesta. Parisuhde on jämähtänyt vanhoihin tuttuihin uomiinsa. Silti minusta tuntuu, ettei syy vaikeuksiin ja tähän kireyteen ole liitomme, vaikka rakkaus tuntuukin olleen todella arkista jo vuosia. Eikö se rakkaus ja parisuhde aina arkiinnu, varsinkin lapsiperhearjen höykkyytyksessä. Ehkä syys ei olekaan vielä liitossa. Ehkä se on enemmänkin minussa itsessäni. JOtenkin tuntuu, että ehkä oma uupuneisuuteni ja katkeruus siitä, että elämämme kuviot ovat olleet aina rankempia minulle, saavat minut helposti purkautumaan miehelleni liian usein. Tyytymättömyys ja uupumnus on minussa itsessäni, se on vuosien saldo. Ja eihän meillä tosiaan ole seksielämääkään isommin.
Mutta miten voin päästä tästä yli? Töitä on kuitenkin tehtävä. Jos ei tekisi, sitten se oma mielenterveys vasta keikahtaisikin. Arki lasten ja kodin suhteen on pyöritettävä joka tapauksessa. Mieheni kanssa keskustelemme aivoimesti ihan kaikesta. Mutta ei se keskustelu silti tunnu näissä elämän paineissa aina helpottavan eikä se tuo kiihkeää palavaa rakkautta arkeen. Arki on vaan arkea jatkuvine suorituspaineine. Voiko tässä muuta kuin elää nämä elämän ruuhkavuodet ja vaan toivoa, että elämä vielä joskus tasaantuu. Vai mitä tässä pitäis tehdä toisin. Puuttuuko minun elämästä sittenkin jotakin, mikä saa minut voimaan näin huonosti tässä arjessa?
Vastaukset 37
Vanhimmat
Huomaan viestistäsi, että elämänne on hyvin suorituskeskeistä. Ihan kuin teillä molemmilla on päässään kaava miltä menestyvä hyvä perhe näyttää ja tekee ulkoisesti. Kaikessa touhussanne olette ilmeisesti unohtaneet elää myös tunteillanne. Liian monta kertaa tunteet ovat joutuneet tekemään tilaan arjen kiireelle.
"Life on the fast lane" on tehnyt tehtävänsä. Nyt on vain vaarana, että kun sinulle on syntynyt sisälle se tunne "kolo". että elämässä pitäisi olla jotain muutakin, että ryhdyt tähän tunne projektiinkin täysillä suorittamalla. Valitettavasti kukko ei käskien laula, eikä kadonneet tunteet löydy väkisin. Reivaa noita kiireitäsi. Minne sinulla on enää kiire? Kämppä on maksettu ja lapset tehty? Olisko aika jo hieman pysähtyä kuuntelemaan sitä sinulle tärkeintä ihmistä, eli sinua itseäsi. Tärkeää on oppia olemaan, ei suorittamaan.
Toivon, ettei teidän kanssa kävisi kuin edes menneen Juice Leskisen laulussa Kuollut mies: "..hän meni niin lujaa niin lujaa että hän lopulta pyyhälsi ohi elämän..."
Mene videovuokraamoon ja vuokraa Risto Jarvan ohjaama Jäniksen vuosi. Siinä päähenkilö Vatanen painoi jarru ja hyppäsi pois oravanpyörästä...
Toivotan onnea itsesi ja puolisosi "tunteiden etsimisessä".
Onnellinen voit olla vain tekemällä toiset (Lapset, mies ) onnelliseksi. Sinulla on mennyt ja menee hyvin! Et näköjään tiedä kuinka rankka juttu elämä on monille. Olisin todella tyytyväinen elämääni, jos asiani olisivat noin hyvin! Havahdu ystäväni huomaamaan, että aina keksit mitä puuttuu, mutta et sitä, mitä sinulla on!
Et vain ole sisäistänyt ajatuksia:kaikkea ei voi saada.. ja ettet osaa olla kiitollinen jo saamistasi..Monesti pitää tulla se valtava vastoinkäyminen,esim.kuolema vierailulle,ennen kuin huomaa,mitä menettikään..
On tarpeeksi raskasta ,mutta antoisaa olla kotiäiti ilman työssä oloakin,joten onko mielessäsi koskaan käynyt,että olisit ensin ollut jonkun vuoden kotona,omistautuen lapsille ja sitten lasten jo kasvettua jatkanut töitäsi? Niinhän moni tekee.
Toinen ihmetyksen aiheeni on nykyajan vanhemmissa se,ettei raskita hommata sitä koti-apulaista kotiin,kun hommat vyöryy päälle! Ei raskita maksaa palkkaa kunnon avusta,mutta ilmanaikuista tavaraa pitää olla komerot täynnä!!
Ihmeellinen on nykyinen ajatustyyli:mehän pärjätään ilman apua! Vaikka uupumus ja sen myötä masennus ja erot johtuvat varmaan paljon tästä"mulle kaikki heti!" ajatusmallista..
Hyppää siitä oravanpyörästä pois ja mieti,mitkä asiat ovat todella tärkeitä elämässäsi,ennen kuin menetät ne!
Elämä on kyllä kamalan suorituskeskeistä, mutta tavoiteorjentoituneiden ihmisten on vaikea osata nauttia muusta. Se toinen vaihtoehto tuo vielä vähemmän onnea. Jos elämä pysähtyy urilleen, tuntuu kuin kuolisi siihen paikkaan. En usko, että ajattelemme sitä, miten tärkeää on näyttää ulkoisesti hyvältä perheeltä vaan saamme itse hyvää fiilistä onnistumisen tunteista ja tavoitteiden saavuttamisesta. En usko, että monikaan työmyyrä ja urakeskeinen ihminen ajattelee tekevänsä sen kaiken muiden ihmisten vuoksi. Minä ja mieheni emme ainakaan puske muita ja muiden mielipiteitä varten, vaan omia haaveita ja tavoitteita, itselle tärkeitä asioita tavoitellen ja toteuttaen. Se on meille sitä, että uskalletaan elää. Uskalletaan tarttua isoihin haasteisiin ja mennä tarvittaessa vaikka maailman ääriin. Paikalleen pysähtyminen on kiduttavinta mitä tiedämme ja ahdistumme siitä pidemmällä tähtäimellä. Olemme kokeilleet. Mutta pitäisi kai löytää jokin kultainen keskitie ja vain pakottaa itsensä ottamaan hitaammin. Mutta se on vaikeaa kun vauhdin hidastuessa tulee valtava ahdistus ja tekemättömyyden tunne.
Olin 3 vuotta putkeen kotona lasten kanssa kun syntyivät aika lyhyellä ikäerolla. Se oli toki antoisaa aikaa monessa mielessä, mutta en olisi kestänyt yhtään enenpää. Halu kehittää ammatillisia taitoja ja edetä työuralla ovat liian voimakkaat, jotta kotona olo lasten kanssa tuntuisi hyvältä vaihtoehdolta. Poissaolo työmaailmasta, sen haasteista ja keskusteluista tuntui tukahduttavalta. Minkä sitä luonteelleen voi jos on työkeskeinen ja siltä osin tavoiteorjentoitunut. Lapset pyrimme silti huomioimaan työaikajärjestelyissä niin, että toinen meistä aloittaa työt aikaisin ja toinen lopettaa myöhemmin. Näin lapset ovat hoidossa noin 5-6h per päivä. Ainahan se kiire lasten luokse ensimmäisenä on. Silti työ on tärkeää myös. Ilman sitä tuntuu liian pahalta. Jotkut tarvitsevat molemmat selvitäkseen täysipäisenä.
Monet meistä haaveilee, että olisipa hienoa osata muita kieliä tai olla hyvä jossain. Minä toivon, että olisinpa vähemmän tavoiteorjentoitunut ja kykeneväisempi nauttimaan siitä, mitä minulla elämässä jo on. Mutta tuon ylittäminen vaatii hurjia ponnisteluja, pelkkä asian toteaminen ei riitä. Samaan aikaan koen ristiriitaisesti, että kumpa minä voisin olla välillä etusijalla niin, että voisin toteuttaa ammatillisia tavoitteitani ilman, että panen muut etusijalle. Ensin olin elämässäni omaishoitaja ja nuo rankat vuodet menin sairaan läheiseni ehdoilla. Sitten tuli mies kuvioihin ja mentiin miehen työn ehdoilla, johon rinnalle minä koetin rakentaa omaani mutta kuten kerrottu, jouduin lukuisia kertoja aloittamaan alusta. Sitten tulivat lapset, ja nyt lapset ovat tietysti etusijalla. Olen aina ollut se huolen ja vastuun kantaja kodista ja läheisistä. Olisi mukavaa, jos mies voisi ottaa siinä vahvemman roolin niin, että kerran minäkin pääsisin toteuttamaan ammatillisia toiveitani rauhassa.
Mutta totta. Minun pitäisi osata olla kiitollinen siitä, mitä minulla on. Asiani ovat kuitenkin niin paljon paremmin kuin monella muulla. Mutta onni ei synny siitä, onko omat asiat suhteessa paremmin toisiin ihmisiin nähden. Onnella on kullekin omat mittaristonsa, uskoisin, ja ihmiset tulevat onnellisiksi eri asioista.
Ai niin, asuntoa ei ole vielä maksettu (asumme vuokralla, joten meillä ei ole lainaa, aiemmin oli mutta talo myytiin muuton vuoksi ja rahat on nyt osa sijoitettu ja osa karttumassa korkoa) ja olen 34v. JOten ammatillisesti mulla on vielä pitkä taival edessä, varsin jos ajallaan pitää omaksi talokin maksaa. JOten ihan noin vain ei ole vielä ne ajat, että voisin keskittyä vain itseeni ja olla vaan. Tässä eletään täyttä häkää lapsiperhearkea ja työläisen arkea rinnakkain varmaan vielä aika monta vuotta. Tämä tiedostaen olisikin aika löytää tasapaino.
Pysähdy miettimään omaa stressiastettasi, jos tunnistat useat seuraavista väittämistä:
•En salli itseni epäonnistuvan
•En pysty tuntemaan aitoa läheisyyttä toisiin ihmisiin
•Jokin asia on muuttunut elämässäni lähes pakkomielteeksi
•Haluan hinnalla millä hyvänsä pitää kiinni mielipiteestäni
•Tunnen tehtäväni yksitoikkoisiksi ja kyllästyn aiempaa helpommin
•Minun on vaikea nauraa itselleni
•Loukkaannun, jos muut laskevat minusta leikkiä
•Jos työnteossa on ongelmia, tunnen epäonnistuvani ihmisenä
(poimittu terveysnettin sivulta)
Olisiko kysymys (työ)uupumuksesta. Itselläni oli samanlaisia ajatuksia kuin alkuperäisellä kirjoittajalla aikaisemmin kunnes ymmärsin hiljentää tahtia työssä ja henkilökohtaisessa elämässäni. Halusin olla kaikessa hyvä ja osoittaa että pärjään ja olen vahva. Silti mielessäni epäilin itseäni ja pärjäämistäni, enkä osannut nauttia elämästäni mitä ympärilläni oli. Suurimman ryöpytyksen turhautumisesta sai lähipiirini ja pääasiassa puolisoni, vaikkei tämä ollut hänen syytään.
Kävin työterveydessä keskustelemassa asiasta ja tämän jälkeen kävin psykologin kanssa keskustelemassa, jossa sain laitettua elämässäni olevat asiat tärkeysjärjestykseen.. vähemmän tärkeitä asioita aloin karsia elämästäni.. kevensin myös työtaakkaani jakamalla tehtäviä muille, enkä vastannut jokaiseen pyyntöön kyllä. Puolisoni kanssa kävin avioliittoleirillä.. saimme sieltä hyviä eväitä mukaan arjen pyörittämiseen.
Vähitellen alkaa helpottaa ja osaan antaa itselleni anteeksi.. eikä minun tarvitse olla niin vahva kuin mitä aikaisemmin olin. Huomasin, että rakkaimpani rakastavat minua samalla lailla, vaikka välillä olen heikko..
tsemppiä!
Luin erittäin suurella mielenkiinnolla avauksesi. Itse olen lähes viisikymppinen mies. Elimme ex-vaimoni kanssa hyvin samanlaista elämää, kuin kerrot teidänkin viettävän nyt. Molemmat meistäkin koulutettuja, kielitaitoisia ja urasuuntautuneita. Asuimme pitkään ulkomailla. Useammassa maassa. Useamman työnantajan palveluksessa. Ihanat lapset. Kaunis koti. Taloudellisesti aivan erinomainen tilanne.
Meille ei käynyt hyvin. Avioliittomme kariutui. Jatkuva suorittaminen, kiire ja kiirestä johtunut ärtymys söi rakkautemme pois. Elämän on oikeasti aika tyhjää, jos se on työkeskeistä. Työkeskeisyys taas monesti johtuu materiakeskeisyydestä. Vaativa työkin on toki antoisaa, mutta oikeasti piiskurina on rahan ja vallan himo ja huonosta itsetunnosta johtuva näyttämisen tarve.
Elämä on aika lyhyt. Ainakin välillä kannattaa vähän hidastaa tahtia. Ongelma on kai vähän siinä, että koulutettu urallaan nouseva ihminen ei oikein uskalla. Moni meikäläisistä pelkää mennä pomonsa luo ja sanoa: haluan ottaa iisimmin. Ainakin vuoden, ehkä kaksi. Parisuhteeni on nyt tärkeämpi kuin työ. Samalla pitäisi ehkä muuttaa pienempään asuntoon. Autosta ehkä pitää luopua. Lomalla ei voikaan mennä Miamiin tai Kap Kaupunkiin.
Jos vanhan, erehdyksiä tehneen miehen neuvo kelpaa, sanon: juttele miehesi kanssa. Kerro hänelle, että haluaisit, että otatte pari vuotta löysemmin rantein. Sano, että haluat mieluummin viettää aikaa onnellisesti hänen kanssaan, kuin varakkaana ilman häntä. Kysy mitä mieltä hän on. Onko ehjä yhdessä viihtyvä perhe hänelle tärkeä. Usein mies painaa laput silmillään sen takia, että kuvittelee täyttävänsä vaimonsa toivetta hyvästä elämästä. Harvalle se hyvä elämä ainaista kiirettä ja stressiä tarkoittaa. Mies ei vain huomaa sitä ajatella.
Senkin vielä sanon, että terve ihminen ehtii kyllä takaisin siihen oravanpyörään, jos haluaa pienen paussinkin jälkeen. Aika harva haluaa.
Kiitos teille kaikille viesteistä. Pysäyttäviä kirjoituksia kaikki, ja kaikki todellakin miettimisen arvoisia. Miehi työ itse asiassa muuttui juuri sellaiseen, jossa on jo hyvän matkaa paremmat työajat entiseen. Tämä muutos vain ei vielä näy - olemme hiljan muuttaneet ja kodin laittamisessa on vielä hommaa, vaikka mukavalla mallilla jo ollaankin.
Vanhalle Reiskalle sanoisin tuosta oravanpyörästä, että sinne kyllä terve ihminen pääsee, mutta sellainen joka on joutunut olemaan sieltä jo välillä pois lasten ja muuttojen vuoksi, pelkää olla poissa yhtään enempää. Ettei vaan käy niin, ettei kelpaakaan oravanpyörään enää uudestaan. Tämä paine tuntuu aina takaraivossa ja panee yrittämään kahta kovemmin. Ja kun uupuu, tulee riittämättömyyden tunne ja kiukku ja kaikki. Oli kuitenkin tosi tärkeää lukea kirjoittamasi ja näin siellä paljon yhtymäkohtia tilanteeseemme. Kiitos siitä, että jaoit ajatuksesi ja olen tietysti pahoillani siitä, että tilanteenne johti kohdallanne eroon. Ja ehkä minulla on myös 34 kirjoittajan mainitsemaa oikeaakin uupumusta. Ehkä minun kannattaa mennä oikeasti juttelemaan jonkun kanssa ja alkaa pitämään parempi huoli itsestäni ja omasta jaksamisestani. Ehkä sen jälkeen vasta voin löytää osaltani rakentavaa energiaa parisuhteen hoitoon. Ja ehkä avioliittoneuvontakin olis jo tarpeen. Olisi aika suurille ja rakentaville, muutosta lupaaville keskusteluille. Kiitokset toki muillekin kirjoittaneille. Kaikkien ajatukset, ne kirpeimmätkin, ovat herätteleviä. Vinkit, kommentit ja neuvot ovat kyllä tarpeen. Se ajatus kotiavustakin, jotta tässä toipuu taas voimiinsa.
Olet mielestäni aika hyvin oikealla tiellä. Se on jo paljon, että et automaattisesti syytä epämääräistä "huonoa suhdetta" tilanteestanne. Moni syyttää.
Teet mitä teet, muista: onnen avaimia ei ole sinun elämääsi muilla kuin sinulla. Kannattaa aika paljon käyttää aikaa kahden asian pohtimiseen:
1) Mitkä asiat tekevät elämästäni onnettoman?
2) Mitkä asiat tekisivät elämästäni onnellisemman?
Kannattaa miettiä ihan joka päiväisen arjen asioita. Minusta meidän ihmsiten ongelkma on pitkästi siinä, ettemme tiedä mitä haluamme. Ajaudumme tilanteesta toiseen muiden ihmisten ja yhteisön odotusten ja tapojen takia. Ei ne odotukset ainakaan parisuhteeseen onnea tuo, koska lähes puolet pareista eroaa. Jokin meidän elämässämme mättää. ei ne suhteet niin huonoja ole. Tällainen elämä on.
Onnea yritykseen! Olet jo pitkällä siinä, että et syytä muita, vaan pohdit aidosti, mitä itse voit tilanteellesi tehdä. Se on jo erittäin poikkeavaa. Tuli eteen mitä hyvänsä, älä tee asioita harkitsematta
kaikki on hyvinkin, ongelmia pitää kehittää vaikka niitä ei olisikaan, syyttää miestä, kyllä kyllä sinäkin piilotetusti, rivienvälissä. Mikä naisia vaivaa....mikään ei riitä ? Pitäisi saada Kuu taivaalta ja "Rinssi" ranskasta muuten ei tule mitään. Sullakin "repee" viimmeistään neljävitosena ! sen näkee jo nyt.
Kukaan ei syytellyt miehiä! pahansuopuus,mitä täällä viljelet,oikein huokuu sinusta! Asiallinen keskustelu siihen asti,kun lutkutuksesi taas alkoi! Mene pois!
Talipallojen vagina valtaaja.....haiseva.
Poliiseilla on yleensä fiksummat lerbut, lepattamassa, ei sinusta ole.
Olen onnellinen ihanan mieheni kanssa,joka miuta rakastaa..lallallalalaaaa! Yhdessä teemme kaikkea kivaa ja hän minua ymmärtäää... lallallallalaaa! On mahtava mies mulla tukena aina..lallallalallalaa!
Ihanampaa rakastajaa hakea saa..lalalalalalallalaaaa!
Nyt täytyy mun lopettaa..lallallallllaaaa!..kun odottaa hän minua jo saunaan..lallalallalaaaa!
Sen jälkeen aloitamme vaakabamban..lallalallalallalalaa!
Ja ihanaa on rakastelun jälkeen miehen kainaloon nukahtaa..lallalallalalalaa!
Oon onnellinen rakastunut nainen..lalalallalallalalaa!
Löytänyt VIHDOIN sen elämäni miehen..lallalallalalllaaa!
Oon kade sun ukolles....No,jospa se joskus mullekkin..tommonen laulava tytsi
Meidän Herramme Jeesus Kristus on sinutkin kadonneen lampaansa laumaansa löytävä!
Etsi niin sinut löydetään,hairahtunut.
Perkele on sinut riivannut..
Halleluja!
Olet mies ja sinulle on paineet kovemmat kuin miehellesi?
Aika hyvin se pani sulle..rinssinmakkara..Et pääse katkeruudestas ikinä..hehhehh..
eikö 7vuotta oo riittäny..hehheheh!
Älä ny viattomia syyllistä, syylä.......
Onko kävyllä taas yksinäinen yö tiedossa..hehheh..Nooh! Mäpä vastaan sulle,kun tunnen velvollisuudekseni,näin ammattini puolesta sua huomioida,kun taitaa olla niin,että olen ainoa sosiaalinen kontakti sulle koko päivänä..
Sun täytyy kyllä kohta löytää joku toinen sosiaalinen reitti,kun ei ne nuo tytöt susta tykkää ja mulla tulee työreissu tuonne ulkomaille..en jouda sun tukena oleen..
Onko niistä seurakunna ukko-kerhoista mitään apuu ollu?
Meehän ihan reilusti vaan! Sinne otetaan tuommoisia kummajaisiakin..Nyt pitää mennä..naisystävä odottaa hame korvissa yöpuulle..! Nam!
Teidän elämä on pelkkää suorittamist, uraputkea, täydellisyyteen pyrkimistä??? ootte just semmosia ihmisiä jota mä kertakaikkiaa en voi käsittää?? Vittu! oikeestaan vihaan teitä!! Ota pullamössö ero, et uskalla kun elämä on niiiiin turvallista ja pehmeäää??? Ootte hiton pehmeitä nynnyjä ja pullamössö kansaa!!!
se nitro sinne suupielees,ettei posahda suoni seinälle,ku kiihkoot siellä!
Kyllä huomaa tässäkin ketjussa kouluja käyneiden ja moukkien eron..näin se menee.
Menipä lapselliseksi tämä keskustelu, jonka tarkoitin asialliseksi. Joidenkin on oikeasti vaikea ymmärtää, että meillä kaikilla on omat murheemme, oli taustamme tai elämäntilanne mikä vaan. En ole syntynyt kultalusikka suussa, vaan tehnyt lujasti töitä päämäärieni eteen. Mitä se kenenkään vitutuskäyrää nostaa, jos jollain on elämässä tavoitteita ja on valimis tekemään lujasti sen eteen töitä. Ei niitä tavoitteita ole luotu muiden takia, vaan omaa itseä varten, omia haaveiden toteuttamiseksi. Sultako se pois on? Ja mitä se sinua rasittaa, jos joku haluaa asua turvallisella, hyvällä alueella, kodissa joka tuntuu kodilta, ajaa turvallisella autolla ja matkustaa. Tämä kaikki vaatii lujaa työtä, ja sen työn itsensäkin vuoksi haluamme uurastaa. Onko sekin väärin, jos saa iloa työstään? Onko sekin joltain pois? Jos sun arvot on erilaiset, niin eihän siinä mitään, sun valinta sopii sulle.
Tässä uurastamisessa kuitenkin uupuu. Ihan niin kuin monessa muussakin elämäntilanteessa. Ja tämän tien valinneilla on ne ihan tavalliset arjen murheet kuin muillakin. Meitä kohtaa samat murheet ja raskaat ajat kuin muitakin, ja usko pois, myös niistä minulla on kokemuksia. Olen ollut omaishoitajanakin elämässäni ja käsitellyt lähipiirissä itsemurhaa, saanut vammautuneen perheenjäsenen ym. Samalla tavoin avioliittoja voidaan koetella ja ikäviä asioita tapahtuu. Ja sitten kuhunkin elämäntapaan kuuluu myös erilaisia paineita ja huolia. Mulle yksi niistä on työstressi, jota enkä vähemmän paineisessa työssä on vähemmän. Onneksi elämässä tapahtuu hyviäkin asioita, ja paljon tapahtuukin. Mutta niinhän tapahtuu useimmille meistä, teimme elääksemme mitä vaan. Se, mitä elämässään tekee ja millä tavoin elää, on kunkin oma valinta. Ja näitä valintoja pitäisi osata arvostaa. Olipa tilanne mikä vaan, niin kyllä me kaikki joskus tarvitsemme lohdutuksen sanaa, neuvoja ja tukea.
No, aina ei voi tosiaan ymmärtää, kuinka suppeakatseisia ja kaikkitietäviä ihmiset joskus ovatkaan. Kitisijöillä olis ehkä aika pysähtyä miettimään omaa suvaitsevaisuuttaan ja todellisuuden käsitystä.
Ai niin, sulle joka sanoit, että repeen viimeistään ollessani 45. No, näin saattaa käydä. Ja ehkä sen ehkäistäkseni halusin purkaa ajatukseni ja miettiä asioita. Elämän ivalintoja ja sitä, mitä tässä pitäis tehdä kun elämä ei tunnu sujuvan.
Sanoit myös, että syyllistän miestäni. En syyllistä häntä, päätökset ovat olleet yhteistiä. Mutta odotan häneltä kyllä vastavuoroisesti samaa tukea, mitä itse olen hänelle antanut työuralla. Ja nyt kun hänellä on paremmat työajat, odotan häneltä myös suurempaa panosta kodin arjessa, joka on aina ollut enemmän minun vastuullani siitä huolimatta, että myös minä olen ollut työelämässä. MUtta siinä ei ole mielestäni kyllä mitään väärää, vaan se on oikeus ja kohtuus. Tasapuolisessa suhteessa molempien kuuluu tukea, kannustaa ja auttaa toisiaan. Jos se on vain yksipuolista, niin huonosti siinä lopulta käy. Tulos on katkeroitunut ja pettynyt puoliso, tai avioero. Ei se sille yksin antavalle kaksista ole.
Usko sinulta puuttuu. Usko Jeesukseen Kristukseen.
Ehkä. Olen hengellisestä kodista mutta hengellisyys ei ole vielä iskenyt minuun.
Tuon äijän viesteistä ei kannata välittää.. Se on vakio hapannaama näillä sivustoilla akkoja haukkumassa..
Tällä kertaa nm.rinssivelipaskamikä..välillä supposeppona..välillä suhdepaskaukkona ym.ym..
Hoida sä vaan ittes kuntoon ja hanki kotiin apua! Hyviä neuvoja sait alkupään kirjoittajilta!
Pahansuovat tyypit jätä omaan arvoonsa!
Ihan mahtavaa elämää, oikein kateeksi käy! On komea mies joka kelpaisi kelle vaan, älykkäät ja kauniit lapset, haasteellinen työ, velaton upea koti, viihdytte kotona perheen kesken, välillä seikkailette maailmalla... eiks kaikki just halua tollasta elämää? Sitähän on naistenlehdet pullollaan! Mikäs nyt rouvaa oikein mättää? Asiaan auttaisi varmaan jos pistäisit olohuoneen sisustuksen uusiksi tai ostaa läväytät minkkiturkin. Mitä, ei vai? No entäpä jos viikko Karibialla auttais pahimpaan ahdistukseen? Tai mene ja osta Stocka tyhjäksi! Hanki 19-vuotias rakastaja! Mitä tehdä kun mikään ei riitä?
Oliskohan aika katsoa peiliin? Olisko aika luopua jostain, että voisi saada jotain uutta tilalle? Olisiko aika lopettaa uusien asioiden hamuaminen ja nauttia siitä mitä on? Tunnustaa olevansa heikko, yksin ja vajavainen kaiken yltäkylläisyyden keskellä.
Pyytää apua.
Hyvä 13. Kuule, minkkiturkkia ei ole eikä tule, meillä ei ole koskaan käyetty rahaa mihinkään ylimääräiseen, vaan se mitä yli on, säästetään. Rahaa käytämme matkustamiseen, mutta se on meille harrastus, niin kuin jollekin teatterissä käynti, jääkiekko, kuntosalilla käynti. Meillä ei keräillä viinejä, osteta röökiä, osteta kallilita kuntosalikortteja tai kalliita merkkivaatteita, meillä ei ostella useita autoja, eipä muuten tilailla edes lehtiä, vaan rahat säästetään, ja niillä säästöillä tehdään sitä mitä on tärkeää, eli me käytämme säästöjä matkustamiseen. Ellemme sitten matkusta työn vuoksi. Eli vaikka meillä on asiat järjestyksessä, niin jumankauta kyllä tässä säästää pitää ja rahankäyttöä miettiä. En ole sanonut missään vaiheessa, että olemme rikkaita, vaan hyvin asiamme hoitavia, työssäkäyviä ihmisiä, joilla on nyt uuvuttavaa arjen paineiden keskellä. Ja me oikeasti tehdään lujasti töitä, jotta voimme ostaa ja laittaa sen, mitä tarvitsemme. Ja sitä on edeltänyt ihan hitonmoiset opiskelut. JOten tervetuloa vaan samalle reitille, tähän on kyllä kaikki mahdollisuudet kaikilla suomalaisilla. Joka jeppe voi elää samalla tavoin uutterasti töitä tehden ja säästellen, jos näin haluaa elää. Jo ei halua elää, niin on valinta sekin.
No, tässä sen taas näkee, että ihmiset tuomitsee ja luulee tietävänsä kaiken. Leimataan aivottomaksi röystäilijäksi ja tuhlariksi vaikken kyllä ole käsiyttääkseni antanut sellaista kuvaa. Olen kertonut, että perusasiamme on hyvin hoidettu, on hyvä koti, vaikkakin vuokrakoti (senkin olen kertonut), on turvallinen hyvä perheauto, muttei mikään porche tai ferrari, ei ole lainoja. Matkustamme, osittain työnvuoksi ja osittain siksi, että se on meille tärkein harrastus. Emme mene mihinkään aurinkolomalle, vaan matykustamme alueilla ja paikoissa, joiden tutkiminen kiinnostaa meitä harrastusmielessä. Mutta olenko jossain sanonut, että olemme rikkaita??? Olemme hyvätuloisia varmasti monessa mittakaavassa, mutta ei se tarkoita sitä, että rahaa pannaan haisemaan noin vain. Sitä säästetään omaa kotia varten ettei tarvi lainan olla sitten aikanaan niin hemmetinmoinen. Ja rahaa meillä käytetään sitten matkailuun. Mutta ei sitten lehtiin, röökiin, kuntosalikortteihin, kalliisiin vaatteisiin ym ym. Asioita priorisoidaan. No, ehkä me ollaan sinun mittakaavassasi sitten törkeen rikkaita. Mutta voin tosiaan sanoa, että samaan pystyt kuin mekin tekemällä töitä tän kaiken eteen. Ei se raha sieltä kaapeista ilmaisesksi käsiin tursua.
Ihan samoja ongelmia löytyy monesta suhteesta!!!
Samojen asioiden kanssa painitaan,paitsi,että monella on tullut kuvioon viina tai vieraisiin meno..
Sulla onneksi tuntuu olevan ihana mies tukenasi,enkä itse löytänyt kirjoituksestasi YHTÄÄN moitetta miehestäsi,joten älä tuosta yhen kahjon mielipiteestä välitä!!
Jotku haukkuu aina täällä naisii ja tuo luku 45 on niille jostakin syystä semmonen "maaginen" luku..tämä kun on suomi 24,niin tänne pääsee kahjotkin möläyksensä ilmoittamaan..valitettavasti! sivuuta se..
Ja aina löytyy näitä muitakin sossunluukun inisijöitä,joilla on aina sanomista "koulutettujen"asioihin..
Sait kuitenkin hyviä neuvoja! Joten on täällä ihan normaaleitakin tyyppejä välillä!!
Kevät tulee,pistä sukset jalkaan ja annan luonnon tehdä tehtävänsä! Lumi kutsuu!!
Ja hidasta tahtia!! Ota apulainen kotiisi! Saat tulla sitten miehesi kanssa puhtaaseen kotiin valmiille ruualle!!
Sullahan meni mandariini nenään?! No aloituksessasi iniset, että kun pitää raataa ja repiä itsensä joka suuntaan... rahan perässä sä juokset, oli sitten kulutuksen kohteena ulkomaanmatka tai ferrari.
Mulla itsellänikin on oikein hyvä toimeentulo, mutta miks pitää ottaa asioista tollasia paineita? Valitsemasi elämäntyyli ja -asenne ovat sitten vääriä, jos noin kerta ahdistaa. Sun lisäksesi niin monet lievittää sitä ahdistustaan lisäämällä kulutusta ja asettamalla itselleen ja läheisilleen yhä korkeampia ja suurempia tavoitteita. Ihan kuin se jatkuva "itsensä ylittäminen" tekisi susta jotenkin paremman ihmisen.
Ja kuule, ne lapset ei niistä ulkomaanmatkoista isompana tule muistamaan yhtään mitään. Eikä ne ole yhtään sen kansainvälisempiäkään :)) Niitä oli ihan turha raahata mukaan kaiken maailman kaukomatkoille silloin kun olivat pieniä, tämän olen todennut ihan omakohtaisesti. Olis ollut paljon fiksumpaa pysyä kotona ja reissata vasta sitten niiden kanssa, kun ovat teini-iässä. Tai hankkia kersoille hoitaja ja reissata ihan aikuisten kesken.
Mä en vaan ymmärrä, mikä v**** teitä perheenäitejä nykyään ahdistaa, kun kaikki asiat on kuitenkin ihan ok.
Miksi otat niin paljon paineita kaikenlaisista eri asioista mitä sinun muka "pitää" tehdä? Kenen mukaan? Mikset anna niille palttua ja käänny katsomaan mitä sinulla ON, ja kuka piru se sanoo ettet muka saisi olla tyytyväinen siihen mitä sinulla on?
Miksi kannat ylimääräistä katkeruutta "vaikeasta elämästä"?
Luulisi, että työasiatkin sujuisivat vähintään yhtä hyvin kuin ennenkin, jos pääsisi tuollaisesta turhasta stressistä ja pahasta olosta eroon.
Hanki harrastus josta todella pidät ja keskitä tarmosi siihen.
Tiedän, helppo sanoa, vaikea toteuttaa.
"Sitä haluaa ... edetä uralla "
"Sitä haluaa pitää kodin kunnossa ja seikkailla välillä pitkin maailmaa, jotta elämä ei olisi liian jämähtänyttä"
"On pitänyt löytää aikaa olla kotona hoitamassa lapsia vauva-ajat ja on pitänyt taistella tie takaisin hyviin työtehtäviin"
"On pitänhyt olla sosiaalinen"
"olen ihminen, jolla on myös ammatillisia haaveita ja toiveita ja jolle kotiätinä olemnen työelämän sijaan ei vaan sovi. "
Tervetuloa joukkoon!
Lukiessani kirjoitustasi voin niin hyvin samaistaa itseni kokemaasi. Välillä elämä oli niin kiireistä ettei jäänyt aikaa edes nukkumiseen. Onneksi pitkät tyomatkat toi ikioman hotellihuoneen jossa sai vetää kumiverhot ikkunoihin, "Ei saa häiritä"-kyltin oveen ja rikkoutumattoman 16tuntisen younen.
Sitten kokouksiin, kotiin ja sama rumba päällä.
Siinä lapset kasvoivat, osin itseopetettuina, mihin omat taidot eivät riittäneet, yksityisopettajien tukemina normaalin koulun lisäksi.
Nyt he ovat osaksi jo omillaan mutta tuo tyorumba ei ole hellittänyt, miehelläni varsinkaan, jos mitään niin päinvastoin.
Se vähä vapaa-aika jonka voimme viettäv yhdessä on arvokasta. Ei välttämättä tulista rakkauden huumaa (hih hih hiii) mutta sitäkin arvokkaampaa ajatusten vaihtoa ja tietoisuus että kumpikin arvostaa toista aivan pilviin asti.
Sitähän tämä arkipäivä on!
Niinpä. Elämässäni on liikaa "pitää tehdä asioita". Ja niiden olemassa olo johtuu minusta itsestäni ja pintyneestä tavasta ajatella asioista. Olen itse itseni pahin tuomari ja eteen päin ruoskija. Ja itsenäisyys on minussa hirveän vahva. Tämä johtuu osittain perusluonteesta, mutta myös nuoruudestani ja vuosista omaishoitajana. Aikana jolloin minä olisin ehkä kaivannut tukea nuoruudessani, olin minä vastuussa hoitamassa sairasta ja kuolevaa vanhempaani. Siinä piti olla itsenäinen jo hyvin nuorella ikää ja piti kovettaa itsensä monelta ikävältä asialta.
Minun luonteelle on hirveän vaikeaa myöntää heikkouksia. En ole feministi, mutta minulla on äärettömän vahva taistelumieli ja halu päästä tasavertaisiin asetelmiin puolisoni kanssa ja halu menestyä yhtä hyvin. En tarkoita, että kilpailisin puolisoni kanssa. Päin vastoin, olen kyllä muuttojen myötä jaksanut asettua asemiin tukeakseni hänen uraansa. Oma tilipussi ja työmenestys on kuitenkin kunnian asia, ja itseni asettama mittari sille, kuinka hyvin suoriudun elämästä. Se tuo hyvää fiilistä siitä, että voi tasavertaisesti osallistua perheen kustannuksiin. Ja se tuo itsenäisyyden tunnetta siitä, ettei ole riippuvainen toisen mielipiteistä rahankäytössä. Ennen kaikkea se tuo myös turvaa. Jos joskus (ja taas) menetän läheiseni, pärjään omillani enkä putoa vaikeaan jamaan sen takia, että olen ollut vuosia kotona poissa työelämästä enkä ole saanut työmarkkinoilla tarvittavaa työkokemusta. En pääsisi kaksisiin hommiin ja perhe olisi elätettävä kaupungissa, missä minulla ei ole perhettä tukena. Olen elänyt pahat ajat nuorena, ja kyllä minä varmaan suojelen itseäni ja omaa perhettäni pyrkimällä jatkuvasti parempiin asetelmiin.
Miehessäni on kylllä aarre. Hän on myös elänyt osan noista vaikeista vuosista kanssani ja teitää taustani ja sen, mitä ne viimeiset vuodet olivat. Hän on ihminen, joka ei sano kenestäkään ikävästi ja on todella empaattinen, sympaattinen ja vastuullinen ihminen. Kantaa huolta läheisistään ja näin. On ollut rinnalla vaikeina aikoina ja ei lähtisi rinnalta vaikka taivas putoaisi niskaan. Mutta arki on ollut niin kamalan kiireistä näinä yhdistettyinä lapsiperhe-ja työläisvuosina, että lasten ja töiden jälkeen ei meillä kummallakaan ole ollut aikaa pysähtyä huolehtimaan myös siitä parisuhteesta. Näin on käynyt ihan varkain. Olemme automaattisesti aina luottaneet, että me ollaan niin vahva tiimi yhdessä, että meitä ei keikuta mikään. Nyt on pakko huomata, että kyllä meitä keikuttaa ja että arki on syönyt osan siitä rakkaudesta ja hyvästäolosta, mikä oli meille ennen itsestään selvyys.
No, pitää toivoa, että sen mitä tuntee nyt menettäneensä, saa vielä takaisin. Pitää vaan alkaa määrätietoisesti hoitamaan suhdettakin ja löytää enemmän aikaa sille rennolle yhdessä ololle.
Tsemppiä kaikille teidän omaan arkeenne!
Tuo särähti kuitenkin korvaani,tuo selitys,että toisen "ehkä" kuollessa pystyt elättämään perheesi..
Meillä ainakin on otettu vakuutukset sitä varten,että niin kävisi!
Kodista ei tarvitse kummankaan lähteä,jos kuolema käy..ja lapsilta ei ruoka lopu!
Muutenkin kirjoittelustasi saa vähän semmosen kuvan,että selittelet sitten syitä uupumukseesi..
Teempä sulle tässä palveluksen ja sanon suoraan,ettei susta oo kaikkeen,mihin luulet!
Olet loppujen lopuksi ihan tavallinen ihminen! Myönnä se asia itsellesi ja tuu sieltä pallilta pois!
Kuolevia tässä ollaan kaikki ja aika loppuu jokaiselta..ei kovin viisasta tuo sinun käytös,jos haluat elämässä jotain muutakin kuin hamsterin juoksupyörässä rampata!
Opetteleppa ottamaan elämässäsi aikaa ihan itsellesi..ei se maailma pysähdy,vaikka sinä et sitä aina olisikaan johtamassa!
Usein riittää kun oikein kunnolla tullen mennen halata rutistaa toista ja antaa suukon korvan taakse.
Ystävälliset sanat ja kaunis lämmin hymy ovat aina tervetulleita. Ne ei vaadi kuin muutaman sekunnin. Tuo on aika jonka voi nyhtäistä aivan milloin vain ja aivan missä tahaansa. Ne lämmittävät sydänjuuria myoten ja rohkaisevat tuntemaan että samassa kelkassa liikutaan.
Pitkät "unelmalomat" ovat tavallisesti naisten lehtien puputtaamaa holynpolya joka on täysin mahdoton toteuttaa useimmille meistä.
Arki on toisen kunnioitettavasti huomioonottamista ja muutamalla sanalla lausuttuja rohkaisuja ja kiitosta. Se rakentaa lämpimän kodin tunteen joka pysyy vaikka itse ei siellä olisi kuin muutaman tunnin iltaisin koko perheen kanssa.
Tarkoitukseni ei ole selitellä uupumustani, vaan pysähtyä miettimään, miksi olen niin uupunut. Kuitenkin, arki on arkea kaikille ja moni muukin painaa rankkaa sellaista. Miksi mulla alkaa tulla seinä vastaan ja mitä kannattaisi tehdä toisin. Tämä on kaiketi jonkinlainen pysähdys ja pohdiskelu johon olen koettanut hiljentyä nyt kun aikaisemmin en ole koskaan ehtiinyt, vaivautunut tai tajunnut, että olisi ehkä syytä. Mutta eipä kai tällaista kannata julkisilla foorumeilla harrastaa ja pyytää apuja pohdiskeluihin, aika paljon ilkeilyähän täältä saa sen sijaan, että ajateltaisiin, että tämä on jollekin oikeasti rankka jakso elämässä.
Musta ei todellakaan oo kaikkeen. Ja usko pois, osaan kyllä tunnustaa oman rajallisuuteni ja teen työssäni ja elämässäni linjavetoja asioihin, joihin osaamiseni ei riitä. Vaikka on vaikea myöntää olevansa heikko ja turvautua muihin (tästä kirjoitinkin), niin en ajattele olevani kaikessa erinomainen. Mutta tavoitteellinen olen ja pyrin aina tekemään parhaani. Se on eri juttu kuin itsensä pitäminen erinomaisena. Onneksi rakkaat ystävät, mies, muut perheenjäsenet ja työkaverit tietävät paremmin. Ei kai sellaisten odotusten kanssa jaksaisi edes elää. Eikä ilkeilystä näin ollen tarvitse niin pahastua.
JOku kommentoi tuosta matkustelusta perheen kanssa. Se on aivan perhekohtainen kysymys. Meille ne on kyltaakin kalliimpia nuo yhteiset seikkailut, joista meillä kaikki nauttii ja jolloin normiarki ja työkiireet unohdetaan ja keskitytään pelkkään yhdessä oloon. Ei ole kodin siivoukset ja pihanlaitto mielessä ja syömässä aikaa perheeltä, vaan mennään jonnekin, missä velvollisuuksia ei ole ja ollaan yhdessä kellon ympäri. Meille se on laatuaikaa ja meidän lapset nauttii siitä hirmuisesti. Kotimaassa voi toki matkustaa myös saadakseen saman asian, mutta itse koemme, että meidän on parempi lähteä sinne, mssä puhelimet eivät soi (aikaero ei ole haitaksi), sähköpostit eivät ole jatkuvasti käsillä ja jossa ympäri Suomen asuvat sukulaisetkaan eivät ole odottelemassa kylään. Saa mennä perheen omien aikatulujen ja fiilisten mukaan. Ja monesti ulkomailla on edullisempaakin lomailla pidempään. Riippuu missä matkustelee. Ei me ajatella, että lapset muistaa joka ainoan nähtävyyden, vaan toivomme heidän muistavan sen yhteisen jakamattoman ajan.
No, ei näitä asioita kannata täällä vääntää. Olen oivaltanut sen nyt. Ihmiset ajattelevat asioista aina omalla tavalla ja tekevät johtopäätköksiä ja yleistyksiä kirjoitettujen lauseiden perusteella niin kuin tässä nyt oltaisi kerrottu juurta jaksain millaisia ihmisiä me olemme ja millainen arvomaailma meillä on. Ei ne arvot ja ajatukset ihan näin lyhyeen ja pintaraapaisuun lopu. Ei tässä syväanalyysiä kukaan oikeasti vielä pysty tekemään, mutta monella yritys on hyvä. Moni taas on onneksi ymmärtänyt jutun pointinkin ja on pystynyt kanssani rakentavaan keskusteluun koettamatta luoda minusta nettipersoonallisuusanalyysiä joka tasolla. Tuskin mullakaan menis ihan nappiin, jos teitä alkaisin takaisin analysoimaan.
Tsemppiä arkeen kuitenkin!
...mitäs siinä valitat..
sitä kohtaan, että sinulla on elämässäsi rankka jakso... En sitä epäile laisinkaan, etteikö näin olisi - mutta käsi sydämelle: monella vähän negatiivissävytteisesti aloitustasi kommentoinneella kotiasiat eivät todellakaan ole niin hyvin kuin sinulla. Olet - vaikkakin se on sinusta mehut puristanutkin vähiin - onnistunut saamaan uran ja lapset, sinulla on onnistunut avioliitto eikä taloudellisia ongelmia laajemmalti. Eikö vain?
Itse olen juuri eronnut, työtön yh-äiti. Takana reilut 10 vuotta samassa työpaikassa, unelmahommassa - mutta pihalle päädyin, kun osasto suljettiin. Samoihin aikoihin karahti avioliitto kiville, asiat tuntuvat välillä kertyvän. Elän siis kaksin tokaluokkaisen tyttöni kanssa, jotenkuten tullaan toimeen - oman ajan puute ei kerrankaan vaivaa, akut on jo ladattu ja tyhjennettykin muutamaan kertaan.
"Edellisessä elämässä" tuli elettyä melkoisessa oravanpyörässä, suoritusta suorituksen perään, elämyksestä toiseen... Olihan sekin omalla tavallaan hienoa, mutta silti olen tällä hetkellä suht onnellinen, yllättävää kyllä.