Taannoin kirjoitti Anna-Leena Härkönen että eroja on liian vähän. Yhdyn hänen mielipiteeseensä täysin ja kerron miksi.
Mies ja nainen muuttuvat vuosien saatossa. Toiset ovat läheisiä mutta toiset taas loitontuvat. Silloin kun arkipäivä on vain toisen sietämistä ja jaksamista voimiensa äärirajoilla niin minkä ihmeen takia pitäisi olla yhdessä väkisin. Avioliiton pitäisi olla helppoa ja kivaa ja sujua suht tasaisesti, siksi kai naimisiin mennäänkin. Ei sellaisia ystäviäkään säilytä joitten kanssa oleminen on työtä ja tuskaa.
Onni on olla yhdessä, siitä saa voimaa kestää elämän suuret ja pienet vastoinkäymiset. Jos toiselta sitä voimaa ei saa niin mistä sen saa?
Minä ainakin menin naimisiin siksi että viihdyin mieheni kanssa. Mutta miksi yhdessäolomme on nykyään rangaistus molemmille. Yhdessäolo on pahaa oloa. Miksi pitäisi jatkaa? Siksikö että lapsilla on isä ja äiti jotka voivat huonosti?
Mies ja nainen muuttuvat vuosien saatossa. Toiset ovat läheisiä mutta toiset taas loitontuvat. Silloin kun arkipäivä on vain toisen sietämistä ja jaksamista voimiensa äärirajoilla niin minkä ihmeen takia pitäisi olla yhdessä väkisin. Avioliiton pitäisi olla helppoa ja kivaa ja sujua suht tasaisesti, siksi kai naimisiin mennäänkin. Ei sellaisia ystäviäkään säilytä joitten kanssa oleminen on työtä ja tuskaa.
Onni on olla yhdessä, siitä saa voimaa kestää elämän suuret ja pienet vastoinkäymiset. Jos toiselta sitä voimaa ei saa niin mistä sen saa?
Minä ainakin menin naimisiin siksi että viihdyin mieheni kanssa. Mutta miksi yhdessäolomme on nykyään rangaistus molemmille. Yhdessäolo on pahaa oloa. Miksi pitäisi jatkaa? Siksikö että lapsilla on isä ja äiti jotka voivat huonosti?
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Avioliiton pitäisi olla helppoa ja kivaa ja sujua suht tasaisesti, siksi kai naimisiin mennäänkin. Ei sellaisia ystäviäkään säilytä joitten kanssa oleminen on työtä ja tuskaa."
Oletko koskaan kokeillut asua jonkun ystäväsi kanssa saman katon alla päivästä toiseen, vuodesta toiseen? Veikkaisinpa, että siinä vaiheessa kyllä se ystävän kanssa oleminenkin alkaisi olemaan työtä ja tuskaa.
Onni on todellakin olla yhdessä niin myötä- ja vastoinkäymisissä. Ja hoitaa sitä suhdetta, ettei se pääse nuupahtamaan. Ja vaikka se joskus nuupahtaisikin, niin ensimmäinen ratkaisu ei ole erota ja etsiä uutta suhdetta. Nuupahtaminen on ihan normaalia, sen kun kestää niin edessä saattaa olla uusi kukoistus!
Kun minä olin sinun ikäisesi niin ajattelin aivan samalla tavalla.
Että suhteet voidaan korjata ja nuupahtaneetkin voivat taas kukoistaa. Kun tulee vanhemmaksi, lapset lähtevät kotoa ja pitäisi löytää se yhteinen asia joka kantaisi vanhuuteen saakka. Säilyttää ilo ja huumori toisen kanssa ja mikäs ettei olisi säilynyt kun lapset pitivät iloisina päivästä toiseen.
Mutta kun alkaa 50 ja risat olemaan ja jääkin kahdestaan, niin vitsit ovat vähissä jos ei ole mitään liimaa joka pitäisi kiinni.
Syy tietenkin on ollut se ettei avioliittoa ole hoidettu, annattu vain mennä omiaan.
En voi ottaa syytä yksin omalle kontolleni, en todellakaan. Minä yritin ja luulin että mieskin haluaa seuraani. Katin kontit. Yksin on todellakin huono jatkaa.
Muista sinä viettää edes yksi viikonvaihde vuodessa oman kultasi kanssa!
Ettei tarvitse alkaa harjoittelemaan 50 vuotiaana ventovieraaksi käyneen ihmisen kanssa jotain vastenmielistä yhdessäololeikkiä.
Minä olen saanut nuupahtaneen suhteen kuntoon. Lasten ollessa pieniä, etäännyimme aikalailla ja seurasi kriisi. Tuskin tunsimme toisiamme. Lapset veivät minusta kaikki mehut ja mieheni teki ympäripyöreitä päiviä. Yhdessäolo ahdisti, sillä kotiäitinä koin olevani mieheni riippakivi, pelkkä piika hänelle. Seksielämä oli jäissä monta vuotta. Asia muuttui, kun menin töihin. Sain itsetuntoa ja kapinoin. Halusin eroon koko miehestä - kaikista miehistä. Rakastuin naiseen. Petin miestäni naisen kanssa. Tosin mieheni ei pitänyt sitä pettämisenä. Minä halusin erota. Sitten rauhoituin. Seksielämä palasi mieheni kanssa uusiin sfääreihin ja aloimme rakentaa uutta kotia meille ja ihanille lapsillemme. Päätin jatkaa avioliittoamme ja aloimme hoitamaan suhdettamme. Tällä hetkellä parhaita hetkiä ovat pitkät ja syvälliset keskustelut iltaisin punaviinilasin ääressä. Nyt emme pääse vieraantumaan toisistamme, vaan suorastaan odotamme sitä hetkeä kun lapset lentävät pesästä!
Olen täysin samaa mieltä ketjun aloittajan kanssa. Olen 29-vuotias ja eronnut 2 avioliitosta. Molemmat kestivät useampia vuosia. Ei lapsia.
Molemmat liitot olivat arvokkaita kokemuksia elämässäni enkä kumpaakaan ole katunut jälkikäteen. Välit molempiin exiin ovat säilyneet asiallisen ystävällisinä, mutta yhteiselon jatkaminen oisi ollut helvetillistä kidutusta kaikille.
Toki ikuisen liiton kannattajilla on oikeus mielipiteeseensä, mutta sitä ei pitäisi tyrkyttää ainoana oikeana totuutena, niin kuin perinteisesti on tehty.
Minä suhtaudun aviolittoon puhtaasti käytännön elämää - kuten yhteisten lasten asemaa, perintää, yhteistä vastuuta, lesken asemaa jne. - koskevana sopimuksena. Mielestäni avioliitto on hyvää vakisuhdetta lujittava ja virallistava sopimus.
Käsitys siitä, että sen pitäisi kestää ikuisesti, on uskonnollista hapatusta.
Avioliitto on todella vaikea suhde, joka saa meistä monista esiin huonoimmat puolet. Olen ollut kerran naimisissa, ja nyt on tarkoitus viettää loppuelämä seurustellen. Kummallakin on oma asunto, joissa vieraillaan esim. viikonloppu. On omaa rauhaa eikä silti tarvitse olla ihan yksinkään.
Kuka on Anna Liisa Härkönen?
Anna Liisaa en tunne, mutta Anna-Leena Härkönen (kuten alkuperäisen tekstin kirjoittaja kirjoittikin) on kirjailija-näyttelijä, jonka esikoisteos oli Häräntappoase.