Musiikkikilpailujen järjestäminen urheilukilpailujen formaatilla julkisuuden saamiseksi on yhtä pelleilyä.
Parempi olisi rehellisesti myöntää, ettei monihenkinenkään tuomaristo voi saada aikaiseksi mitään objektiivista palkintojärjestystä. Kirjallisuuspalkintojen yhteydessä otettu käytäntö yhdestä "vuosidiktaattorista" avaa yleisölle rehellisesti tuloksen: se on vaan makuasia, kuka pannaan voittamaan.
Parempi olisi rehellisesti myöntää, ettei monihenkinenkään tuomaristo voi saada aikaiseksi mitään objektiivista palkintojärjestystä. Kirjallisuuspalkintojen yhteydessä otettu käytäntö yhdestä "vuosidiktaattorista" avaa yleisölle rehellisesti tuloksen: se on vaan makuasia, kuka pannaan voittamaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin kyllä Tsaikovski on paras.
Hyvä keino asettaa musiikkikilpailut niille kuuluvaan arvoon on järjestää kaikki tärkeät musiikkikilpailut joka vuosi, ilman ikärajoja. Näin ihmiset ymmärtäisivät paremmin ettei Tsaikovski- tai Sibeliuskilpailun voitolla ole todellista painoarvoa kuin seuraavan vuoden kisoihin saakka. Näin myös useammat saisivat tasapuolisemmat mahdollisuudet ja enemmän kilpailukokemusta. Oikeastaan järkevintä olisi järjestää musiikin talvi- ja kesäolympialaiset ja Euroopan- ja maailmanmestaruuskisat sekä tietenkin kaikki kansalliset mittelöt.
Kuinka monta kertaa mäkihyppääjät ja taitoluistelijat saavatkaan yrittää ennenkuin mitalista on toiveita. Musiikkikilpailujen kanssa taas kaikki on useimmiten kerrasta poikki. Jos et menestynyt, ei valmennustukea ja tilaisuuksia enää tipu. Jos kotikunnan pianisti X ei menestynyt kilpailussa, eivät paikallislehdet julkaise aiheesta vuodatuksia etusivun täydeltä.
Yhdet kisat jossain voittanut sitävastoin ratsastaa tällä meriitillä loputtomasti. Samaan aikaan kisat hävinnyt on kuitenkin mennyt soitto- tai laulukunnossaan voittajan edelle. Useimmat muusikot saavuttavat huippukuntonsa 4-kymppisinä mutta silloin on myöhäistä, sillä et pääse enää mukaan kilpailemaan.