Olen 17-vuotias tyttö. Koko pienen ikäni olen ollut ylipainoinen (seiskalla taisin olla nipin napin normaalipainoinen, mutta en oikeastaan ajatellut asiaa), silmälasipäinen, haisevaksi haukuttu köyhän perheen finninaamainen kikkarapää. Yläasteen loppupuolella/vuoden ajan sen jälkeen söin _joka päivä jotain makeaa - karkkipussin, keksipaketin, jopa niitä 300 gramman pullapitkoja/leivonnaispaistoksia, suklaalevyn, käytännössä mitä vain ilman tunnontuskia ja kerralla naamaan. Ajattelin että rakastan itseäni omana itsenäni, etten minä nyt niin lihava ollut ja minulla oli ehkä jopa mahdollisuus saada hyvännäköinen poikaystävä. Pahimpaan aikaan mittani olivat 75 kg/163 cm.
Viime vuonna aloin liikkua enemmän, kesällä taas aloin kontrolloida syömistäni ehkä jopa liikaa. Nautin arviolta 800-900 kcal/päivä, ja painoni tippui lopulta 65 kiloon. Nyt sekä liikun että katson mitä syön, mutta saan vähintään 1500-1600 kcal päivässä. Painan n. 62 kg, ja tavoittelen 58 kg. Pitäisikö minun kaiken terveen järjen mukaan katsoa itseäni hämmentyneenä peilistä ja ajatella näyttäväni mahtavalta, kun miettii mistä lähdin ja mihin ennen olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen? Aknenikin on alkanut parantua, mutta arpia on vielä.
Olen pudottanut 13 kiloa, ja ylittänyt itseni. En todellakaan uskonut pystyväni tähän, ja olisin antanut mitä vain silloin pari vuotta takaperin jos olisin voinut edes saada mahdollisuuden olla näin niin sanotusti normaali ja lähempänä sitä viivaa millä kaikki muut ikäiseni olivat.
Silti en ole tyytyväinen ulkonäkööni, enkä tiedä osaanko lopettaa "menestystaivaltani" siihen viiteenkymmeneenkahdeksaan kiloon. En usko haluavani/voivani olla kamalan laiha (en usko laihuuden olevan kauneuden mitta), koska rakastan ruokaa ja syön joka viikonloppu makeaa, ihan vaan koska pidän siitä ja rakastan sitä, että pystyn syömään herkkuja pelkäämättä niitä. Enkä halua menettää sitä.
Silti olen menossa johonkin suuntaan, enkä tiedä pitäisikö minun huolestua. Päässä tuntuu olevan kaikki kunnossa, mutta teot puhuvat toista - kun ottaa ruokaa ja tuleekin halu laittaa sitä takaisin, edes vähän. Tai miettii, liian usein kuin on normaalia, mitä tulee syömään ja monelta, ja kuinka kauan sillä pärjää.
Varsinainen kysymys siis kuuluu, pitäisikö minun vihdoin luokitella itseni muiden, normaalien joukkoon? Näen itseni luultavasti aina sinä lihavana ja rumana ja yksinäisenä, mutta olenko sitten sitä kuitenkaan? En ole ennen joutunut epäilemään omia ajatuksiani, mutta kun ajattelen suhtautumistani itseeni nyt, luulen että siinä on joku vialla.
Luulen että kaikki lapsuutensa/nuoruutensa aikana ulkonäön takia koulukiusatut kantavat sitä pelkoa vertailemisesta ja muiden suhtautumisesta itseensä mukanaan jokaiseen uuteen tilanteeseen johon ulkonäkö tai muu vastaava voisi vaikuttaa.
Onko kellään samoja tunteita?
Viime vuonna aloin liikkua enemmän, kesällä taas aloin kontrolloida syömistäni ehkä jopa liikaa. Nautin arviolta 800-900 kcal/päivä, ja painoni tippui lopulta 65 kiloon. Nyt sekä liikun että katson mitä syön, mutta saan vähintään 1500-1600 kcal päivässä. Painan n. 62 kg, ja tavoittelen 58 kg. Pitäisikö minun kaiken terveen järjen mukaan katsoa itseäni hämmentyneenä peilistä ja ajatella näyttäväni mahtavalta, kun miettii mistä lähdin ja mihin ennen olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen? Aknenikin on alkanut parantua, mutta arpia on vielä.
Olen pudottanut 13 kiloa, ja ylittänyt itseni. En todellakaan uskonut pystyväni tähän, ja olisin antanut mitä vain silloin pari vuotta takaperin jos olisin voinut edes saada mahdollisuuden olla näin niin sanotusti normaali ja lähempänä sitä viivaa millä kaikki muut ikäiseni olivat.
Silti en ole tyytyväinen ulkonäkööni, enkä tiedä osaanko lopettaa "menestystaivaltani" siihen viiteenkymmeneenkahdeksaan kiloon. En usko haluavani/voivani olla kamalan laiha (en usko laihuuden olevan kauneuden mitta), koska rakastan ruokaa ja syön joka viikonloppu makeaa, ihan vaan koska pidän siitä ja rakastan sitä, että pystyn syömään herkkuja pelkäämättä niitä. Enkä halua menettää sitä.
Silti olen menossa johonkin suuntaan, enkä tiedä pitäisikö minun huolestua. Päässä tuntuu olevan kaikki kunnossa, mutta teot puhuvat toista - kun ottaa ruokaa ja tuleekin halu laittaa sitä takaisin, edes vähän. Tai miettii, liian usein kuin on normaalia, mitä tulee syömään ja monelta, ja kuinka kauan sillä pärjää.
Varsinainen kysymys siis kuuluu, pitäisikö minun vihdoin luokitella itseni muiden, normaalien joukkoon? Näen itseni luultavasti aina sinä lihavana ja rumana ja yksinäisenä, mutta olenko sitten sitä kuitenkaan? En ole ennen joutunut epäilemään omia ajatuksiani, mutta kun ajattelen suhtautumistani itseeni nyt, luulen että siinä on joku vialla.
Luulen että kaikki lapsuutensa/nuoruutensa aikana ulkonäön takia koulukiusatut kantavat sitä pelkoa vertailemisesta ja muiden suhtautumisesta itseensä mukanaan jokaiseen uuteen tilanteeseen johon ulkonäkö tai muu vastaava voisi vaikuttaa.
Onko kellään samoja tunteita?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.