Biologinen kello käy viisarin näyttäessä kolmeakymmentä. Alkaisi olla aika..
Taloudelliset puitteet olisivat nyt, siis vain ja ainoastaan juuri nyt, kohdallaan lapsen hankkimiselle, mutta..
Ongelmana on, että isää ei olisi. (joojoo, tällä hetkellä hän olisi iltapäiväisä, joka todennäköisesti katoaa vaipparumban alkaessa)
Eli olisin raskauden alusta asti yksinhuoltaja, täysin vapaaehtoisesti.
Minä en lapsettomana tiedä - ihan aikuisten oikeasti- millaiseen giljotiiniin olen päätäni laittamassa, enkä löydä mistään muita ihmisiä, jotka ovat niinikään vapaaehtoisesti hankkineet lapsen kokonaan yksin.
Tietenkin muutokset elämässä kammottavat, sillä minulla ei ole asuinpaikkakunnallani mitään sosiaalista tukiverkkoa, eli jäisin täysin oman onneni nojaan. Olen tällä hetkellä viikonloppuöisin töissä (mikä ei onnistu lapsen kanssa) ja harrastan vain lajeja, joihin lapset eivät mahdu (moottoripyörät, vesijetit, mönkkärit, rullaluistelu, punttisali, uiminen..). Eikä vähimpänä kammota oman ulkonäön menettäminen, sillä se onkin lähes ainoa asia mikä elämän myllerryksissä on pysynyt.
Eli lapsen saamisen jälkeen en ainakaan saa parisuhdetta kenenkään kanssa, jos/kun nykyinen mies lähtee. Uskon, että olen sinkku koko loppuelämäni, joten päätökset, joita nyt teen, tuntuvat lähes elämän ja kuoleman asioilta.
En näe omaa tilannettani mitenkään selvästi. Onko nyt päässä vinksahtuma vai jotain järkevää..?
Taloudelliset puitteet olisivat nyt, siis vain ja ainoastaan juuri nyt, kohdallaan lapsen hankkimiselle, mutta..
Ongelmana on, että isää ei olisi. (joojoo, tällä hetkellä hän olisi iltapäiväisä, joka todennäköisesti katoaa vaipparumban alkaessa)
Eli olisin raskauden alusta asti yksinhuoltaja, täysin vapaaehtoisesti.
Minä en lapsettomana tiedä - ihan aikuisten oikeasti- millaiseen giljotiiniin olen päätäni laittamassa, enkä löydä mistään muita ihmisiä, jotka ovat niinikään vapaaehtoisesti hankkineet lapsen kokonaan yksin.
Tietenkin muutokset elämässä kammottavat, sillä minulla ei ole asuinpaikkakunnallani mitään sosiaalista tukiverkkoa, eli jäisin täysin oman onneni nojaan. Olen tällä hetkellä viikonloppuöisin töissä (mikä ei onnistu lapsen kanssa) ja harrastan vain lajeja, joihin lapset eivät mahdu (moottoripyörät, vesijetit, mönkkärit, rullaluistelu, punttisali, uiminen..). Eikä vähimpänä kammota oman ulkonäön menettäminen, sillä se onkin lähes ainoa asia mikä elämän myllerryksissä on pysynyt.
Eli lapsen saamisen jälkeen en ainakaan saa parisuhdetta kenenkään kanssa, jos/kun nykyinen mies lähtee. Uskon, että olen sinkku koko loppuelämäni, joten päätökset, joita nyt teen, tuntuvat lähes elämän ja kuoleman asioilta.
En näe omaa tilannettani mitenkään selvästi. Onko nyt päässä vinksahtuma vai jotain järkevää..?
Vastaukset 26
Vanhimmat
raskaaksi. Jos luet kirjoittamasi huolella, tajuat kyllä miksi. Lapsikaipuusi ei sinua riko, mutta sinun arvosi rikkoisi lapsen. Hän kuitenkin tulisi sotkemaan sinun kuviot täydellisesti. Älä, anna sen kellon tikittää, kyllä se ohi menee.
Todennäköisesti olet oikeassa, että tikitys loppuu joskus. Viimeistään siinä vaiheessa kun en enää voi saada lapsia.
Tosin huomautan, ettivät minun arvoni ole sen kummemat kuin muillakaan äideillä, minä vain kantaisin yksin vastuuni lapsesta, joten mietin jo etukäteen kuinka se vaikuttaisi kokonaistilanteeseen.
Kaikki tuntemani pienten lasten nuoret äidit käyvät juopottelemassa ja hurvittelemassa ja lomailemassa lapsesta tämän tästä, mutta koska se ei ole minun tarkoitukseni, mietin asioita jo vähän etukäteen.
"Eikä vähimpänä kammota oman ulkonäön menettäminen"
Tämä kertonee kaiken olennaisen. Älä lisäänny.
Myös äidin on kannettava huolta terveydestään ja ulkonäöstään. Jos äiti ei voi hyvin, ei lapsikaan voi hyvin.
Ihannoitavaa asenteessasi on kuitenkin se, että oletat kaikkien äitien olevan täydellisiä lapsiaan kohtaan ja unohtavan itsensä. Nykymaailma, erityisesti työmaailma, vaan ei hyväksy sitä.
Et taida olla vielä äiti..
Kyllä olen äiti, kahdellekin lapselle. Sinä et tainnut oikein ymmärtää viestiäni? Jospa vähän selvennettäisiin... Tarkoitin että jos lasta harkitessasi "kammoat" oman ulkonäön menettämistä, taidat olla vielä turhan keskenkasvuinen äidiksi ja ehkä parasta odotella muutama vuosi vielä... Ymmärsitkö mitä tarkoitin? Jos suurin huolesi todellakin on se oma ulkonäkö (eikä äitiys sitä pilaa, turha sitä surra) niin kannattaa harkita vakavasti oletko valmis äitiyteen.
Samaa mieltä kuin toinen vastaaja...
> "Eikä vähimpänä kammota oman ulkonäön menettäminen, sillä se onkin lähes ainoa asia mikä elämän myllerryksissä on pysynyt."
Älä hanki lasta.
Mene juttelemaan psykiatrille ongelmistasi, jotka selvästi liittyvät huonoon itsetuntoosi:
> "Eli lapsen saamisen jälkeen en ainakaan saa parisuhdetta kenenkään kanssa, jos/kun nykyinen mies lähtee."
Harrastat harrastuksia, joissa taatusti tapaat miehiä. Ihmettelen, että et muka löydä ketään mainitsemallasi ulkonäöllä. Luonteesi? Pitäisikö etsiä miehiä erilaisista ympyröistä?
Sitä paitsi, voisit hankkia sivuvaunullisen moottoripyörän ;)
Näin vastaa äiti, joka myi moottoripyöränsä odottaessaan ekaa lastaan, mutta joka huomasi, että päälle kolmikymppisenä olikin sitten taas aikaa rakkaalle harrastukselleen.
Karkeasti voisin sanoa, että vähintään 10 vuotta menee, ennen kuin voit hyvillä mielin jatkaa moottoripyöräharrastustasi ilman tukiverkkoa (ellet kulje sillä työmatkojasi). Rullaluistelemaan ja uimaan voit mennä nuoremmankin muksun kanssa, mikäli jaksat odottaa, sillä he ovat sinua hitaampia.
Kysymys onkin siitä, että kaipaatko itse elämyksiä ja vauhdin hurmaa, vai haluatko tarjota kokemuksia muille? (= lapsellesi) Oletko valmis tinkimään omista menoistasi ja omasta itsemääräämisoikeudestasi?
Kehotan ensin hankkimaan miehen ja opettelemaan parisuhdetta. Sinulla on vielä useita vuosia aikaa saada lapsi :)
Ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa, kuten ehkä kirjoitukstani voit päätellä, mutta jo ammattini vuoksi minun on siitä pidettävä huolta. Ihan turha väittää, että ammattitaito korvaa kaiken, jos ulkonäkö on osa ammattia.
Se on psykologi, jolle jutellaan, ei psykiatri. Minulla ei ole itsetuntoon liittyviä ongelmia. Päin vastoin, olen ollut huolissani liian itsekkäästä asenteestani jo hetken aikaa, mistä kävin juttelemassa. Ja ihan vaan tiedoksi, olen ihan normaali, joskin vain kovasti kaltoin kohdeltu elämäni aikana aikoinaan. :-)
Minä en odota kuuta taivaalta tai sitä, että unelmien prinssi hakee minut jostain valkoisella ratsulla. Minä olen realisti. En minä odota, että tapahtuisi ihme ja saisin jostain hyvän ihmissuhteen, kuin taikaiskun kautta. En nyt enkä myöhemmin. Minä en ole ihminen, joka deittailee puolta maailman miehistä vain löytääkseni "sen oikean". Asennoidun ennemmin pessimistisen realisitisesti, jottei maailmani murenisi sitten jos en löytäisikään sitä prinssiäni, jonka kanssa voisin kuunnella kaikki rakkauslaulut läpi ja ajatella että tuo olen minä.
Ehkä asia olisikin eri, jos olisin tosiaan parikymppinen. Lapset saisi elämään ennen kouluja ja uraputkea. Olisi aikaa sitten vanhempana taas harrastaa, mutta siitähän tässä olikin kysymys: tässähän alkaa olla ikäloppu! ;-)
Mutta ihan hyvä idea hankkia sivuvaunu!! Olen kyllä aikoinaan nähnyt isään kantoliinoilla sidotun vaavin pyörän selässä. Se oli hieman hurjan näköistä touhua kuitenkin..
Viestini idea oli nimenomaan houkutella niitä ihmsiä esille, jotka ovat vapaaehtoisesti yksinhuoltajia. Että saisin vertaistietoa siitä mikä on oikeasti kompastuskivi, kaduttaako jokin jne. En minä tarvitse saarnaa siitä, kuinka huono äiti olisinkaan jos ajattelen itseäni tai pärjäämistämme elämässä.
Ihan kiva, että ajattelet, ettei minulla ole ollut pitkiä parisuhteita. Pisin on 7 vuotta (ihan vaan tiedoksi), avioliittokin koettu ja lyhimmät suhteet parivuotisia, joten kyllä miehistä on kokemusta. Juuri siitä syystä tiedän, mitä elämällä on tarjota. Ja juuri siitä syystähän olisin yksinhuoltajaksi alkamassakin. Tosin vapaaehtoisesti.
Mies ei selvästi halua lasta, mutta sinä aiot silti sellaisen hankkia? Kuulostaa äärimmäisen itsekkäältä.
Sinä hankit lapsen vain siksi, että sinä nyt satut sellaisen haluamaan. Samalla riistät päätökselläsi jo valmiiksi lapselta mahdollisuuden rakastavaan isään, mutta eihän sillä ole mitään väliä, kunhan sinä vaan saat lapsen leikkikaluksesi ja omaa elämääsi täydentämään?
Miten niin mies ei halua lapsia?
Hänellä vaan ei ole aikaa niihin. Minulla on, mutta en laske sen varaan, että hän jaksaa olla iltapäiväisä ikuisesti. Olen realisti. Tuskin hän pysyy rinnallani loppuelämää, mutta voi olla että niin käykin.
Ai että etsi sellainen joka pysyy.. Miksi? Lapsen takia? SE olisi itsekästä.
Jep. Minä haluan ehkä lapsen ja kyllä, juurikin siitä syystä että minä haluan sen. Että JUURI minä haluan sen. En siksi, että joku muu haluaa, vaan siksi että minä haluan. Tällä minä varmistan sen, että vauva olisi haluttu ja toivottu, eikä mikään sattuman paukauttama ylläri, niinkuin monella yksärillä. Mitä pahaa siinä on, että lapsi on suunniteltu? Se että lapsi täydentäisi ehkä elämääni, ei liene pahasta. Miksi lapsi ei saisi olla odotettu, haluttu ja toivottu? Olis sitten odottamassa äiti ja isä,tai vaan isä. Älä tuomitse kaikkia yksäreitä noin.
Mistä sinä päättelit, ettei lapsella olisi rakastavaa isää? Se, että ei asu yhdessä ei tarkoita sitä, ettei lapsella tule ikinä olemaan kontaktia miehiin.
Mistä sinä tiedät kuinka monen yksärin lapsi on sattuman paukauttama ylläri?
Sinulla on kyllä niin itsekeskeinen tuo maailmankatsomus että kannattaa ihan oikeasti harkita vielä sitä lasta. Minäminämaailmaan ei pieni ihminen mahdu. Ota ennemmin koiranpentu.
Harkitsen aivan samaa.
Lapsi tarvitsee äidin ja tukiverkoston! Älä tee lasta!
Osta vaikka uusi moottoripyörä! Raskausarvet ovat kamalaa kateltavaa ja riippurinnat imetyksen jälkeen!!
Ja synnytys käy TODELLA kipeää!! Paikat repeää,eivätkä ikinä palaudu!!
Elämäni kauhein kokemus! Ja lapsikin voi olla vammainen;olet jo vanhakin eka synnyttäjäksi!!
Viestisi oli ehkä kaikista järkevin ylläolevista.
Äitikin tarvitsisi tukiverkon. Ei vain lapsi, mutta kun sitä ei ole, niin ei ole.
Ja osuit paremmin kuin oikeaan vammaisuuden suhteen. Mahdollisuus saada vammainen lapsi kasvaa koko ajan. On tullut mietittyä tuotakin.
ei raskaudesta jää vääjäämättä raskausarpia, eikä imettäminen riipauta rintoja. Yletön lihominen repii ihon pintakudoksen, ei kohdussa kasvava sikiö. Huonot rintaliivit, jotka ei tue tarpeeksi rintaa raskauden, imettämisen aikana tuhoaa rinnan kimmoisuuden, tai ylipäätään, kypsä rinta tarvitsee kunnolliset liivit. Puhun ihan kokemuksesta: ikää viisikymmentä, joskus ammoisina aikoina kolme raskautta, synnytystä ja pitkää imetystä. Rintani saavat kehuja edelleenkin, ja ne on kieltämättä hyvät. Alapää on kokenut aika kovia viiskiloisten maailmaantullessa, mutta ajatuksena käytössä kulunut on parempi kuin käyttämättömänä säilynyt.
Varmaan kyse on kokonaisuuksista, minkä kärsimyksen haluaa, mitä ei.
Vapaaehtoisesti en ole yksinhuoltaja, luulin totta vieköön, että mies kestää tässä mukana. En osaa kuvitella aatoksiani, jos olisin tähän ihan omatoimisesti ja -tahtoisesti ryhtynyt.. Jos muuten olisin tyytyväinen elämääni, ehkä monta kertaa miettisin, millä perusteilla valitsin lapseni isäksi sen kenet valitsin: nyt ainakin voi ajatella, että mä todella halusin lisääntyä sen miehen kanssa, halusin lapset merkiksi rakkaudesta, osoittautui se jälkeenpäin miten tuulesta temmatulta tahansa.
Lähes kuka tahaansa nainen voi synnyttää lapsen, mutta se ei tarkoita että nainen oolisi hyvä äitihahmo.
Olla äiti vaatii naiselta niin paljon enemmän kuin vain sen 9 kk.n incubaatioajan ja synnytyksen. Vasta synnytyksen jälkeen äidin rooli tulee käytäntoon.
Oletko ajatellut adoptoida lapsen? Voisit valita joko vauvan tai jo vähän vanhemman lapsen. Kuinka monta isompaa lasta (lastenkodeissa) niin kovasti haluaisi oman kodin ja oman äidin/isän!
Turha sinun on lasta itse alkaa väsäämään, heitä on jo valmiina odottamassa sinua.
Ihan mukava ajatus, mutta adoptioon ei kelpaa yksinäinen ihminen. Näin olen adoptiolaista ymmärtänyt. Niinkuin tälläkin palstalla on tullut hyvin esille, ei tavallinen yksinäinen ihminen ole kelvollinen vanhemmaksi edes yhteisekunnallisella tasolla, vapaaehtoisesti.
Ja jos nyt kelpaisin adoptiojonoon, niin kaikki varat, mitä olen säästänyt tynkäperhettäni varten menisi siihen, että saan sitä kautta lapsen. Ihan oikeasti perheelliset ihmiset tietävät, että rahalle on muutakin käyttöä, kuin syytää niitä virastoihin, lomakkeisiin, todistuksiin ja papereihin, SIITÄKIN HUOLIMATTA että rahat menisivät lapsen saamiseen. Tosin adoptioprosessin kestäessä jokusia vuosia tulisivat myös omat motiivit lapsen hankkimiselle käytyä moneen kertaan läpi. Sijaisperheeksikään en kelpaa, koska en ole perhe, vaan vain ihminen.
Ja pakko minun on myöntää, että odotusaika on yksi niistä asioista, joita nimenomaan haluaisin kokea...
ja haluan kovasti lapsen. Suhteet on ollu mitä on. Alle kolmekymppiset naiset ei vaan halua nykyään enään perustaa perhettä siis vakavalla mielellä. Suhteet on ollu pelkkää seksiä heidän kanssaan. Ja paljon on tullu sivusta nähtyä näitä kavereiden pikkusiskoja yms 18v ja sitä luokkaa jotka hirveällä kiireellä eka jantterin kanssa väittää perustavansa perheen ja olla lopun ikää yhdessä. Ajatus sinällään on ollu jo tuhoon tuomittu ja vedonlyönti prosentit kohta tulevaan eroon pieniä. Raaka ajatus maailma näin mutta aina nämä on päättyny siihen että lapsi on tullut ja kohta sen jälkeen ero. Lapsi äitille (mummolle) viikonloppu hoitoon ja itse baariin rellestämään.
Itselläni oli suhde melkein nelikymppiseen naiseen joka sinällään perhemielessäkin oli jo järkevällä tasolla mutta muuten ei vain se oikein kuitenkaan sujunu. Olenkin kanssa miettiny että pitäiskö vaan aiheuttaa "vahinko" jonkun baari illan jälkeen ja olla kohta yksinhuoltaja isä. Koska näin kolmekymppisenä haluaisin jo kovasti sen lapsen. Enhän olisi vasta kun viisikymppinen kun hän olisi jo kypsässä iässä.
Mutta nainen säikähtää aina kun yritän ehdottaa perheen perustamista. Vaikeaa tämä on todella.
Tosin täytyy myöntää, että kaltaisiasi on vähän.
Tarkoitan tällä nyt sitä, että yhtä lasta lukuunottamatta kaikki lähipiirini vauvat ovat olleet vahinkoja. Lapsen tulon jälkeen pari on kyllä elänyt (hetken) seesteistä perhe-elämää ennen eroa. Senkin jälkeen suurin osa miehistä on pitänyt huolen, että heillä on jokin yhteys lapsiinsa, mutta tuntuu, että päätös on ollut enemmän velvollisuudentuntoa periaatteella "täytyyhän omistaan pitää huolta" eikä sen vuoksi, että he ovat rakastaneet pohjattomasti lapsia. Kukaan isistä ei ole halunnut yksinhuoltajuutta.
Itseasiassa en ole koskaan tavannut miestä kypsässä iässä joka haluaisi lapsen, mutta on edelleen pariton.
Onnellisessa asemassa olet siinä, että miehellä lisääntyminen ei ole iästä kiinni ja naiset taas suosivat itseään vanhempia miehiä.
Tämä ei tietysti lohduta sinua lainkaan, mutta maailma menee miten menee. Eikä sille, *tana, voi mitään. Ensisynnyttäjien keski-ikä on yli 28 vuotta, uraputki on "pakko" saavuttaa ennen perheen perustamista, työnantajat karsastavat vanhoja sinkkunaisia.. Perheen perustaminen on toden totta iso juttu nykymaailmassa.
Toivon sinulle onnea ja menestystä!
Miten sä kuvittelet päätyväsi yh-isäksi baarivahingon jälkeen? Ei yksikään nainen synnytä baari-illan vahinkolasta ja anna sitä isälleen. Nainen ottaa katumuspillerin, tekee abortin tai synnyttää ja kasvattaa lapsen. Sinusta ei siis tule yh-isää sitä kautta.
Mitäs jos lakkaisit kiirehtimästä? Ei mikään ihme että naiset juoksee karkuun jos alat heti lapsentekoa ehdottelemaan.
kulkemaan lapsi mukana. Toiset eivät saa yhtään mitään tehtyä ilman lastenvahtia ja se on kiinni ihan siitä kuinka avuttomaksi haluaa heittäytyä. Onhan niitä hoitopaikkoja ja hoitajia myös viikonlopuille jos työt vaativat. Kaikki on vain järjestely kysymys.
Anna palaa vaan jos siltä tuntuu, unohda vanhemmuuden suorittaminen ja nauti elämästä ja lapsista edelleen.
Oikeastaan tuo oli varmaan juuri se mitä halusin kuulla.
Kyllähän minä TIEDÄN kaikki yllä kirjoitetut asiat, mutta on ihan eri asia nähdä ne jonkun toisen kirjoittamana.
Todellakin vanhemmuudesta on tullut suorittamista ja kilpailua viimevuosien aikana. Jos ei ottaisi asioita ihan niin vakavasti, niin eiköhän sitä pärjäisi..
en nyt jaksanut edes lukea muita kommentteja, jätän vain omani. ulosantikin voi olla huonoa, väsyttää... tässä yksi yh-äiti! minä tosin perustin perheen mieheni kanssa mutta tiet sitten erosivat vauva-aikana, koska mies otti "jalkavaimon" ja minä jätin. olen käytännössä ollut heti synnäriltä asti yksin lapsen kanssa, tai yksin...niin, minun vanhempani ja ystävät ovat olleet suurena apuna. lapsellani oli paha koliikki ja raskasta oli mutta selvisin. ilman vanhempiani en olisi. eli...tukiverkosto on tärkeä!
ymmärrän tilanteesi ja ei tuo mielestäni ole huono vaihtoehto mitä suunnittelet! nykyaikana monet eroaa kuitenkin. etkä kuulosta yhtään huonolta äidiltä, elämä muokkaantuu sitten lapsen mukaan... eikä se, että lapsen vanhemmat ovat yhdessä, välttämättä takaa mitenkään onnellista perhettä lapselle, ongelmia on monenlaisia.
ulkonäöstä sen verran, että ei se lapsen myötä välttämättä mene, kaikkihan on itsestä kiinni. no, kyllähän nämä raskausarvet ovat tulleet pysyäkseen...mutta toisaalta nyt olen paljon hoikempi kuin ennen lapsen saamista, joten käytän mielellän bikineitä ja arvetkin on jo tosi haaleita. muuhun raskaus ei taas ole vaikuttanut. ainakaan negatiivisesti :) onhan alaosasto tietenkin hieman erilainen, mutta vain vähän...
ja uudesta suhteesta... itse olen uudessa suhteessa ja odotan nyt toista lastani. mies on aivan mahtava ja täysillä mukana kaikessa. ei uusi suhdekaan ole mikään mahdottomuus! ei nyt tosin ihan vauva-aikana, mutta kun aika kuluu... pari ensimmäistä vuotta lapsen kanssa on kiinteää aikaa, mutta sitten helpottaa! lisäänpä tähän vielä, että kun erosin lapseni isän kanssa, ottajia olisi ollut. ei se lapsi vaikuta niihin asioihin paljoakaan, paitsi ehkä teini-iässä :) ja kaikki miehet olivat asiallisia, fiksuja jne...mitään säälitapauksia ei ole jaloissa pyörinyt, enkä olisi huolinutkaan.
eli... jos olet valmis luopumaan joistain asioista ja tukiverkoston kuntoon, niin anna palaa! vasta lapsen synnyttyä sitä tajuaa, mitä elämä on lapsen kanssa, ei sitä voi kukaan etukäteen kertoa. minä ainakaan en ikinä olisi arvannut! mutta ikinä en ole lastani katunut, elämäni suurinta rakkautta :) elämä ei aina mene niinkuin suunnittelee, tai harvemmin taitaa mennä. joten mieti tarkkaan ja jos tuntuu oikealta, niin go for it! elämä kantaa...
nainen, joka kaipaisi elämäänsä lapsen/lapsia, mutta ei välttämättä miestä/parisuhdetta. lapsena koettu seks. hyväksikäyttö on jättänyt todellakin jälkensä. en osaa olla parisuhteessa. ystäviä on ollut aina, ja siinä ei ole mitään vaikeuksia, mutta kun pitäisi edes ajatella jakavansa elämänsä avo/aviomiehen kanssa, niin alkaa ahdistamaan. äiteyttä kaipaan kuitenkin enemmän kuin mitään muuta.
itselläni ei ole vielä sellaiset puitteet, joihin haluan lasta tuoda, joten odotan muutaman vuoden. ehkäpä tämä pääkoppakin saisi jonkin iskun ja voisi miehen kanssa elämän jakaminen tuntuakin hyvältä. mikäli parin vuoden päästä on sama tunne, että ei ei ei miehiä, niin sitten vaan yksinhuoltajaksi hedelmöityshoidoilla. kallista lystiähän se on, mutta varmasti sen arvoista. lapset ovat rikkaus.
tukiverkostokin minulla on ja miehen mallia löytyisi varmuudella lähiperheestä.
olen ehkä itsekäs, mutta niin ovat kaikki muutkin äidit ja isät. minun tilanteeni on parempi, koska en voi erota itsestäni ja tuoda lasta erohelvettiin ja muihin vanhempien riitoihin yksinäni. mikään ei lapsena ollut niin kamalaa kuin se, että vanhemmat tappelevat kovaan ääneen keskellä yötä. siihen herääminen on jotain aivan hirveää.
lapsen hankkiminen ja kasvattaminen yksin on varmasti vaikeaa, mutta asennoituminen on ratkaiseva tekijä. en olisi ensimmäinen, enkä takuulla viimeinen yksinhuoltaja tässä maailmassa.
itse olen yh mutta en vapaaehtoisesti... asiaa kirjoitit. eikä se mielestäni ole mitenkään itsekästä tehdä lasta yksin :) se on, jos lapsi tehdään esim. "parantamaan parisuhde" tai jätetään pillerit salaa pois jne... monella lapsella on asiat huonosti vanhempien ollessa parisuhteessakin, esim. perheväkivalta, alkoholiongelmat jne jne... minä olen ollut aika alusta saakka yksin lapsen kanssa ja siihenkin tottuu, eikä elämä mielestäni mitenkään "rankkaa" ole, tai ainahan se on joskus, oli lapsia tai ei. tsemppiä vaan kaikille lasta haluaville!
> Se on psykologi, jolle jutellaan, ei psykiatri. Minulla ei ole itsetuntoon liittyviä ongelmia. Päin vastoin, olen ollut huolissani liian itsekkäästä asenteestani jo hetken aikaa, mistä kävin juttelemassa. Ja ihan vaan tiedoksi, olen ihan normaali, joskin vain kovasti kaltoin kohdeltu elämäni aikana aikoinaan. :-)
Onko jokin asia jäänyt kesken? Kirjoituksestasi välittyy, että et pidä itseäsi juuri minään ja jokainen mies jättää sinut kuitenkin. Sinun on hankala elää tuollaisella asenteella. Et anna itsellesi lupaa olla onnellinen. Et anna enää mahdollisuutta uskoa ihmissuhteisiin. Miten ne siis voisivat onnistua?
wikipedia:
"Jos oireet haittaavat itseä tai muita ihmisiä liikaa on syytä lähteä selvittelemään ongelmaa."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykiatri
> Minä en odota kuuta taivaalta tai sitä, että unelmien prinssi hakee minut jostain valkoisella ratsulla. Minä olen realisti.
Tuntuu tosiaan siltä, että et odota mitään, et ainakaan mitään positiivista.
Miten sillä asenteella pystyt tarjoamaan lapselle kaikkein parasta?
Entä, jos onnellisuutesi ei kasvakaan lapsen myötä?
Synnytysmasennus, huomaat olevasti edelleen yksin ?
Tuntuu, että sinun on paha olla ja uskot lapsen muuttavan koko maailmasi.
Kyllä se muuttaakin, mutta muuttaako siihen suuntaan kuin olet (realistina) ajatellut? Miten voit sen tietää etukäteen?
> Ehkä asia olisikin eri, jos olisin tosiaan parikymppinen. Lapset saisi elämään ennen kouluja ja uraputkea. Olisi aikaa sitten vanhempana taas harrastaa, mutta siitähän tässä olikin kysymys: tässähän alkaa olla ikäloppu! ;-)
Jos olet niin hyvässä kunnossa kuin mainitsit, niin sinulla on ainakin 5 vuotta aikaa.
> Mutta ihan hyvä idea hankkia sivuvaunu!! Olen kyllä aikoinaan nähnyt isään kantoliinoilla sidotun vaavin pyörän selässä. Se oli hieman hurjan näköistä touhua kuitenkin..
Totta, on varmasti ollut hurjan näköistä. Kannattaa ajatella lastakin :)
Tuo oli tarkoitettu siihen, että kyllä keinot löytyy, kun osaa suhtautua oikein.
> Viestini idea oli nimenomaan houkutella niitä ihmsiä esille, jotka ovat vapaaehtoisesti yksinhuoltajia. Että saisin vertaistietoa siitä mikä on oikeasti kompastuskivi, kaduttaako jokin jne.
Tämä ei tullut selvästi esiin ensimmäisestä viestistäsi:
"En näe omaa tilannettani mitenkään selvästi. Onko nyt päässä vinksahtuma vai jotain järkevää..? "
Mietit asiaa itsekin. Nyt keskustelun aikana olet enemmän päätynyt ratkaisuusi ja haluatkin tukea. Sinulle kelpaa lähinnä viestit, jotka tukevat omaa tämän hetkistä näkemystäsi.
> En minä tarvitse saarnaa siitä, kuinka huono äiti olisinkaan jos ajattelen itseäni tai pärjäämistämme elämässä.
On hyvä miettiä, pärjääkö, jos jää yksin lapsen kanssa.
Minä pidän huonoina vanhempina kaikkia, jotka yrittävät riistää lapseltaan toisen vanhemman.
Lähtökohtaisesti haluat vain lapsen. Miehen malli ei ole sama kuin isä. Lapsen on hyvä tuntea isänsä, vaikka vanhemmat eivät asuisikaan yhdessä. Oletko ajatellut esitellä lapsellesi valitsemasi isän? Tietääkö tuleva isä, että olet valinnut hänelle pakollisen etäisyyden?
Tiedät, että olet tarkoituksella kirjoittanut niin, että emme tiedä, onko sinulla miestä nyt.
Onko tuo iltapäiväisä reaalimaailmassasi ja jo nyt mietit, että haluat vapaaehtoisen yksinhuoltajuuden. Sinä siis selvästi suunnittelet suhteen lopettamista, vaikka et sitä myönnäkään. Oikein odotat, että mies lähtee käpälämäkeen. Tietääkö hän vauvasuunnitelmistasi?
> Ihan kiva, että ajattelet, ettei minulla ole ollut pitkiä parisuhteita. Pisin on 7 vuotta (ihan vaan tiedoksi), avioliittokin koettu ja lyhimmät suhteet parivuotisia, joten kyllä miehistä on kokemusta. Juuri siitä syystä tiedän, mitä elämällä on tarjota. Ja juuri siitä syystähän olisin yksinhuoltajaksi alkamassakin. Tosin vapaaehtoisesti.
Lasten oikeudet määrittelevät sen, että lapsilla on oikeus sekä isään että äitiin. Muistapa se. Täysin isättömät lapset voivat kokea asian vaikeana. Joillakin on tarve yrittää selvittää isäänsä vaikka aikuisiällä. Se ei välttämättä ole lapselle helppo asia.
En väitä, että suhteesi ovat olleet lyhyitä. Kirjoituksesta oikein huokuu, että et usko mihinkään suhteisiin. Etkä ainakaan niiden kestoon.
Jos sinulla on ollut useita suhteita, luulisi jo sinulla riittävän tietoa, että millaisen miehen haluat.
Onko niin, että epätoivoissasi perustat suhteen ensimmäisen mahdollisen miehen kanssa, koska et usko mahdollisuuksiisi onnistua suhteissa ja uskot, että et ikinä löydä sitä unelmiesi prinssiä?
Jos tiedät, millaista miestä etsit, tiedät myös, milloin olet tavannut väärän miehen. Silloin täytyy jatkaa etsimistä.
> Minä en ole ihminen, joka deittailee puolta maailman miehistä vain löytääkseni "sen oikean".
Liioittelua :) ja jopa laiskuutta :))
Tässä voi olla syy, että olet ajautunut vain kestämättömiin suhteisiin. Jäät ensimmäisiin kohdalle osuneisiin miehiin ja silloin se on lähinnä kuin arpapeliä.
Ei sinun tarvitse deittailla montaakaan. Netti tarjoaa mahdollisuuden kartoittaa tarjontaa parilla napin painalluksella. Vasta kun ajatusmaailma kohtaa, kannattaa katsastaa...
Jotenkin itseluottamuksen puutetta näyttää olevan, et usko löytäväsi sinulle sopivaa miestä, vaikka ehkä haluaisitkin. Uskot, että lapsi korjaa itsetuntoasian, mutta korjaako se?
Seuraavaksi sinua voi ahdistaa, kun muilla on lapsi ja mies...
Pitäisikö sunun kokeilla luopua nykyisestä iltapäivämiehestäsi, jotta voit (reaalimaailmassa) kokeilla, millaista on elää yksin ja vasta sitten miettiä lasta niissä (realistisissa) kuvioissa, mihin olet tähtäämässä? :))