En kerro minkä maalainen mies on, ettei kukaan luokittele, että "kaikki" ovat samanlaisia. Mutta hän ei kuitenkaan ollut skandinaavinen.
Ja tämä on vain oma kokemukseni.
Olen 25-vuotias nainen ja elin, olin reilu 3 vuotta suhteessa ulkomaalaiseen mieheen.
Olin aikaisemmin ollut avoliitossa suomalaisen miehen kanssa. Ja se suhde epäonnistui, enkä todellakaan ollut edes ajatellut, että ihastuisin/rakastuisin ulkomaalaiseen mieheen tulevaisuudessa. Niin kuitenkin kävi, että ihastuin ja myöhemmin rakastuin tulisesti tähän ulkomaalaiseen mieheen.
Ystäväni ja sukulaiseni tietenkin katsoivat nenänvarttaan pitkin, kun minä hehkutin, kuinka ihana ja huomaavainen mies on. Ja elin aivan vaaleanpunaisten silmälasien takaanta elämää ja katsoin myös miestä.
Ihan suhteen alussa, minun olisi pitäny jo tajuta, ettei mies ole yhtä ihastunut minuun, kuten minä olin häneen. Hänen tulemisensa venyivät aina puolille öin ja hänellä oli kiire aamulla pois. Hän ei myöskään voinut liikkua julkisesti kanssani juuri missään. Tämän laitoin vaan kulttuurierojen piikkiin.
Jos suomalainen mies olisi toiminut näin kanssani, olisin välittömästi puhaltanut pelin poikki. Mutta, kuten sanoin, olin täysin miehen lumoissa.
Tuli juhlia (vappua, juhannusta, joulua ja uuttavuotta) elin miehen kanssa saman katon alla, mutta aina kun meitä pyydettiin juhlimaan jonnekin pariskuntana, huomasin jossakin vaiheessa iltaa, että loppupeleissä istuin aina niissä juhlissa yksin. Mies saattoi kyllä pikaisesti käydä paikanpäällä näyttäytymässä, mutta aina hänellä oli jokin selitys, miksi hänen piti lähteä nopeasti pois.
Tämänkin kuvittelin johtuvan siitä, että hän ei osannut suomen kieltä ja siksi ei viihtynyt paikan päällä.
Taas vertailun vuoksi, suomalainen mies tod.näk. olisi juonut itsensä pieneen tai hieman suurempaakin maistiin, mutta olisi ollut kanssani juhlissa.
Tunteeni alkoivat jossakin kohtaa viilenemään miestä kohtaan kun katsoin tuttavapariskuntaa (suomalaisia molemmat) ja heidän ns. normaalia parisuhdetta, missä siis tehdään asioita kimpassa ja liikutaan yhdessä.
Huomasin, että omassa suhteessani ei ollut mitään samanlaista. Ainoa asia, mikä toimi moitteettomasti oli makuuhuoneen puolella. Mutta näin jälkikäteen ajatellen, suhde on hyvin heikoilla kantimilla, jos ainoastaan seksi synkkaa ja muuten ei.
Mies puhui aina kauniisti ja hänellä oli kauniita sanoja sanottavanaan, mikä hiveli korviani. (Suomalainen mieshän ei tunnetusti ole mikään lepertelijä). Mies uskotteli minulle sen kolmen vuoden aikana, kuinka kaikki muuttuisi ja kuinka elämästämme tulisi ihanaa ja kaikki olisi hyvin. Ja minä, kyllä. Idioottina jaksoin aina uskoa, että ehkä hän nyt puhuu totta ja asiat todella tulevat muuttumaan. Viime kesänä havahduin, että olen ollut 3 vuotta suhteessa miehen kanssa ja olemme edelleen samassa pisteessä kuin olimme silloin kun tapasimme. Silloin ajattelin, että nyt riitti. En rupea enää tuhlaamaan aikaani ko.miehen kanssa ja tajuta kolmekymppisenä, että hei! Olen edelleen samassa pisteessä ja katsoa ja ihmetellä, kun suurinosa ystävistäni on naimisissa ja heillä on perhe.
Laitoin suhteen poikki.
Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin asioita ajatelleena ja punninneena, on hauska huomata, kuinka kaikki sellaiset pienet asiat, mistä silloin joskus yli 3 sitten hermostuin ja ärsyynnyin suomalaisissa miehissä (viikonlopun rällästämisjuhlat, tunteista puhuminen/näyttäminen tai lähinnä niistä puhumattomuus, mustasukkaisuus (tätä puolta ei ulkomaalainen kumppanini näyttänyt ollenkaan minulle), machoilu jne. Tuntuu minusta aivan ihanalta.
On aivan mahtavaa huomata, kuinka suomalainen mies tulee mustasukkaiseksi ja omistushaluiseksi, mutta hän ei kuitenkaan voi sanoa suoraan, kuinka ihana ja tärkeä nainen on ja hän ei todellakaan jankkaa "Rakastan sinua, rakastan sinua"-kokoajan. Mutta, hän näyttää sen käytöksellään. Toisin kuin ulkomaalainen exäni. Hän puhui paljon, mutta tekoihin hänestä ei ollut.
Loppupeleissä koen kuitenkin suhteeni opettavaiseksi itselleni. Ja myönnän, että opin paljon elämästä ja toisen ihmisen kunnioituksesta sekä itsestäni tässä suhteessa.
Ja tämä on vain oma kokemukseni.
Olen 25-vuotias nainen ja elin, olin reilu 3 vuotta suhteessa ulkomaalaiseen mieheen.
Olin aikaisemmin ollut avoliitossa suomalaisen miehen kanssa. Ja se suhde epäonnistui, enkä todellakaan ollut edes ajatellut, että ihastuisin/rakastuisin ulkomaalaiseen mieheen tulevaisuudessa. Niin kuitenkin kävi, että ihastuin ja myöhemmin rakastuin tulisesti tähän ulkomaalaiseen mieheen.
Ystäväni ja sukulaiseni tietenkin katsoivat nenänvarttaan pitkin, kun minä hehkutin, kuinka ihana ja huomaavainen mies on. Ja elin aivan vaaleanpunaisten silmälasien takaanta elämää ja katsoin myös miestä.
Ihan suhteen alussa, minun olisi pitäny jo tajuta, ettei mies ole yhtä ihastunut minuun, kuten minä olin häneen. Hänen tulemisensa venyivät aina puolille öin ja hänellä oli kiire aamulla pois. Hän ei myöskään voinut liikkua julkisesti kanssani juuri missään. Tämän laitoin vaan kulttuurierojen piikkiin.
Jos suomalainen mies olisi toiminut näin kanssani, olisin välittömästi puhaltanut pelin poikki. Mutta, kuten sanoin, olin täysin miehen lumoissa.
Tuli juhlia (vappua, juhannusta, joulua ja uuttavuotta) elin miehen kanssa saman katon alla, mutta aina kun meitä pyydettiin juhlimaan jonnekin pariskuntana, huomasin jossakin vaiheessa iltaa, että loppupeleissä istuin aina niissä juhlissa yksin. Mies saattoi kyllä pikaisesti käydä paikanpäällä näyttäytymässä, mutta aina hänellä oli jokin selitys, miksi hänen piti lähteä nopeasti pois.
Tämänkin kuvittelin johtuvan siitä, että hän ei osannut suomen kieltä ja siksi ei viihtynyt paikan päällä.
Taas vertailun vuoksi, suomalainen mies tod.näk. olisi juonut itsensä pieneen tai hieman suurempaakin maistiin, mutta olisi ollut kanssani juhlissa.
Tunteeni alkoivat jossakin kohtaa viilenemään miestä kohtaan kun katsoin tuttavapariskuntaa (suomalaisia molemmat) ja heidän ns. normaalia parisuhdetta, missä siis tehdään asioita kimpassa ja liikutaan yhdessä.
Huomasin, että omassa suhteessani ei ollut mitään samanlaista. Ainoa asia, mikä toimi moitteettomasti oli makuuhuoneen puolella. Mutta näin jälkikäteen ajatellen, suhde on hyvin heikoilla kantimilla, jos ainoastaan seksi synkkaa ja muuten ei.
Mies puhui aina kauniisti ja hänellä oli kauniita sanoja sanottavanaan, mikä hiveli korviani. (Suomalainen mieshän ei tunnetusti ole mikään lepertelijä). Mies uskotteli minulle sen kolmen vuoden aikana, kuinka kaikki muuttuisi ja kuinka elämästämme tulisi ihanaa ja kaikki olisi hyvin. Ja minä, kyllä. Idioottina jaksoin aina uskoa, että ehkä hän nyt puhuu totta ja asiat todella tulevat muuttumaan. Viime kesänä havahduin, että olen ollut 3 vuotta suhteessa miehen kanssa ja olemme edelleen samassa pisteessä kuin olimme silloin kun tapasimme. Silloin ajattelin, että nyt riitti. En rupea enää tuhlaamaan aikaani ko.miehen kanssa ja tajuta kolmekymppisenä, että hei! Olen edelleen samassa pisteessä ja katsoa ja ihmetellä, kun suurinosa ystävistäni on naimisissa ja heillä on perhe.
Laitoin suhteen poikki.
Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin asioita ajatelleena ja punninneena, on hauska huomata, kuinka kaikki sellaiset pienet asiat, mistä silloin joskus yli 3 sitten hermostuin ja ärsyynnyin suomalaisissa miehissä (viikonlopun rällästämisjuhlat, tunteista puhuminen/näyttäminen tai lähinnä niistä puhumattomuus, mustasukkaisuus (tätä puolta ei ulkomaalainen kumppanini näyttänyt ollenkaan minulle), machoilu jne. Tuntuu minusta aivan ihanalta.
On aivan mahtavaa huomata, kuinka suomalainen mies tulee mustasukkaiseksi ja omistushaluiseksi, mutta hän ei kuitenkaan voi sanoa suoraan, kuinka ihana ja tärkeä nainen on ja hän ei todellakaan jankkaa "Rakastan sinua, rakastan sinua"-kokoajan. Mutta, hän näyttää sen käytöksellään. Toisin kuin ulkomaalainen exäni. Hän puhui paljon, mutta tekoihin hänestä ei ollut.
Loppupeleissä koen kuitenkin suhteeni opettavaiseksi itselleni. Ja myönnän, että opin paljon elämästä ja toisen ihmisen kunnioituksesta sekä itsestäni tässä suhteessa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
mutta sorrut kuitenkin yleistämään ja aika rankastikkin... kaikki suomalaiset miehet eivät toimi niin kuin kirjoitit ja kaikki ulkomaalaiset miehet eivät toimi niin kuin kirjoitit. miksi pitää lokeroida ihmiset suomalaisiin ja ulkomaalaisiin? ja vertailla heidän käyttäytymistä sen mukaan mihin lokeroon kuuluvat? etkö osaa ottaa ihmistä yksilönä? ehkä siinä syy miksi ex miehesi ei viihtynyt kanssasi ulkona, koska sinusta paistoi se että hän on ULKOMAALAINEN? tuntisitko itse olosi luontevaksi ja mukavaksi tälläisessä tilanteessa?
"mutta sorrut kuitenkin yleistämään ja aika rankastikkin"
Mitä sä oikein sekoilet?
Kirjoittajahan nimenomaan kertoo pelkästään omasta kokemuksestaan yhdestä suhteesta ja vielä eriikseen mainitsee että "Ja tämä on vain oma kokemukseni".
mutta yleistämistä silti....
"ärsyynnyin suomalaisissa miehissä (viikonlopun rällästämisjuhlat, tunteista puhuminen/näyttäminen tai lähinnä niistä puhumattomuus, mustasukkaisuus (tätä puolta ei ulkomaalainen kumppanini näyttänyt ollenkaan minulle), machoilu jne."
"(Suomalainen mieshän ei tunnetusti ole mikään lepertelijä)"
Yleistää tai ei, ihmisen taipumus on oppia kokemuksistaan.
On ihan viisasta yleistää television luonto-ohjelmista ettei savannilla "vastaantulevan leijonan mahdollista kasvissyöjyyttä kannata kokeilla vaan uskoa se vaaralliseksi lihansyöjäksi".
Kyllä ihmisen kuuluu yleistää kokemuksistaan, maltilla tosin. Yleistämisen vastustajilla on todennäköisesti voimakkaat psyykkiset suojakoneistot käytössä, ettei oman elämänsä todellisuutta tarvitse ottaa niin musertavana vastaan.
Olen aivan vakuuttunut, että maailmassa on myös voimakkaasti Allahia kannattavia arabeja, jotka eivät koskaan ryhdy itsemurhapommittajiksi. Olikohan tämä myös yleistys?
Rakkaus on sokea eikä kaikki ole kultaa mikä kimmeltää.
Rakkaus on sokea, mutta ei sen pitäisi tarkoittaa, että koko ihminen on sokea. Joidenkin kohdalla se tarkoittaa kuitenkin juuri sitä. Järki himmenee, jos sitä oli koskaan ollutkaan. Ja huonostihan siinä yleensä sitten käy.