Mulla on usein semmonen tunne, etten kelpaa ihmisille edes ystävänä. Tai kelpaan minä jonkun aikaa, sen aikaa kun se toisen elämäntilanteeseen sopii. Sen jälkeen kun ilmaantuu parempaa tekemistä ja parempia ihmisiä elämään, niin en enää kelpaakaan. Ihan kuin olisin joku roska. Olen yrittänyt miettiä, onko minussa joku semmoinen piirre, mikä ajaa ihmisiä luotani pois. Vai onko nuo muut sen verran itsekkäitä, että katsovat vain omaan napaansa. Joka tapauksessa olen parhaani yrittänyt tehdä.
Olen oikeasti kiinnostunut muiden ihmisten asioista, olen yrittänyt pitää säännöllisesti yhteyttä. Olen vienyt tuliaisia kylään ja kutsunut ihmisiä luokseni syömään. Silti aina tuntuu käyvän niin, että tietyn ajan jälkeen kaveri ajautuu kauemmaksi. Joskus se vie vähemmän aikaa joskus voi kestää kauankin. Mutta aina se vaan tapahtuu silti. Pelkään tutustua uusiin ihmisiin. Olen varma, että pettymykseen se taas johtaa.
Ja sitten kun sanotaan, että esim. uusiin ihmisiin tutustuminen on paljon omasta itsestä kiinni. Onhan se niinkin. Mun on vaikea uusia ihmisiä lähestyä ja luoda heihin kontaktia. Mutta kas vain, kun sitten tosissani yritän, niin toinen ei ole tippaakaan kiinnostunut seurastani.
Sitten ihmettelen näitä tämmösiä lausahduksia mitä tulee ihmisten suusta: "Yritetään nyt järjestää se tapaaminen lähiaikoina", saattaa joku sanoa, ilman että tekee asialle yhtään mitään. Tai että "on muka ollut niin kiire, ettei ole ollut aikaa". Siis "muka kiire"? Eikö se tarkoita sitä, että todellista estettä ei ole silloin ollutkaan?. Tai kutsutaan auliisti käymään, sanotaan, että voi tulla milloin vain, kunhan ilmoittaa ensin. Kun sitten henkilölle soittaa ja kysyy, milloin voisi kylään tulla, niin ei sitä sopivaa aikaa koskaan löydy. Ja sitten jos sovitaan alustavasti jonkun kanssa joku päivä millon soitellaan uudestaan, niin toisesta ei kuulu mitään. Ei ehkä vastaa puhelimeenkaan ollenkaan koko päivänä. Jälkikäteen ilmoittaa, että on ollut sitä ja tätä. Eikö nykyihmiset arvosta ystävyyttä tämän enempää?!
Olen oikeasti kiinnostunut muiden ihmisten asioista, olen yrittänyt pitää säännöllisesti yhteyttä. Olen vienyt tuliaisia kylään ja kutsunut ihmisiä luokseni syömään. Silti aina tuntuu käyvän niin, että tietyn ajan jälkeen kaveri ajautuu kauemmaksi. Joskus se vie vähemmän aikaa joskus voi kestää kauankin. Mutta aina se vaan tapahtuu silti. Pelkään tutustua uusiin ihmisiin. Olen varma, että pettymykseen se taas johtaa.
Ja sitten kun sanotaan, että esim. uusiin ihmisiin tutustuminen on paljon omasta itsestä kiinni. Onhan se niinkin. Mun on vaikea uusia ihmisiä lähestyä ja luoda heihin kontaktia. Mutta kas vain, kun sitten tosissani yritän, niin toinen ei ole tippaakaan kiinnostunut seurastani.
Sitten ihmettelen näitä tämmösiä lausahduksia mitä tulee ihmisten suusta: "Yritetään nyt järjestää se tapaaminen lähiaikoina", saattaa joku sanoa, ilman että tekee asialle yhtään mitään. Tai että "on muka ollut niin kiire, ettei ole ollut aikaa". Siis "muka kiire"? Eikö se tarkoita sitä, että todellista estettä ei ole silloin ollutkaan?. Tai kutsutaan auliisti käymään, sanotaan, että voi tulla milloin vain, kunhan ilmoittaa ensin. Kun sitten henkilölle soittaa ja kysyy, milloin voisi kylään tulla, niin ei sitä sopivaa aikaa koskaan löydy. Ja sitten jos sovitaan alustavasti jonkun kanssa joku päivä millon soitellaan uudestaan, niin toisesta ei kuulu mitään. Ei ehkä vastaa puhelimeenkaan ollenkaan koko päivänä. Jälkikäteen ilmoittaa, että on ollut sitä ja tätä. Eikö nykyihmiset arvosta ystävyyttä tämän enempää?!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olet siis pettynyt muutamiin ystäviisi.. Uskaltautuisitko kertomaan omat fiiliksesi heille ja jopa kysyä suoraan, miksi seurani ei kelpaa? Oletko liian ripustautuva? Pessimistinen? Väsytätkö heidät "jotenkin" puheillasi? Kumpi osapuoli enemmän olet; kuuntelija vai puhuja? Osaatko lähteä kylästä kohtuullisessa ajassa?
Onko perää viisaudessa; älä liikaa käy ystäväsi luona ettei hän kyllästyisi sinuun.. Itse olen joskus kokenut hieman ahdistavaksi tilanteessa "itse kaipaan omaa yksityistä aikaa, ystävä haluaisi aikaansa kuluttaa kanssani".
En kyllä oikeen uskalla avautua heille asiasta. Pelkään että vaikutan sitten vaan epätoivoiselta yksinäiseltä ihmiseltä, jonka elämä on heistä kiinni. Mulla on tässä kaupungissa ehkä n. kolme kaveria. Mielestäni en ole liian ripustautuva. Nytkin olen kohta kuukauden verran odottanut yhteydenottoa parin kaverini suunnalta, jota ei vaan tule.
Olen kyllä puheliaampi kuin nämä kaksi. Toisen luona en yleensä käy ollenkaan kylässä vaan me nähdään kaupungilla. Toisen luona on kyllä joskus tullut istuttua ehkä vähän liian pitkään mutta niin on sekin kyllä istunut mun luona. Kyllähän mulla aina jotain valitettavaa on mun elämästä jne. Joten ehkä olen vähän pessimistinen tai kiinnitän sellaisiin asioihin huomiota, mitkä ovat vinossa. Jos tulee kovin hiljainen hetki, niin saatan kyllä täyttää sen puheellani. Olen kyllä mielestäni kuunnellut myös heitä, jos ovat tahtoneet puhua.
Tämä kolmas sitten on se ainoa, joka soittelee mulle säännöllisesti lähes päivittäin. Hän on taas meistä se puheliaampi ja hänen kanssaan kuuntelen enemmän kuin puhun. Toinen noista kahdesta on kyllä muutenkin sellainen, ettei hänellä ole kavereita. On vain kotonaan tai koulussa. Joten ei ole kovin seurallinen yleensäkään ihmisten suhteen. Tuosta toisesta en sitten tiedäkään, että miksi pitää tämmöistä hiljaiseloa.
Eräs mies taas ei voi liikkua kanssani siksi, ettei meitä luultaisi pariksi. Olisin mielelläni ollut hänen ystävänsä ja hän on sanonut että ilahtuu aina näkemisestäni. Mutta kun ei halua että meitä nähdään yhdessä liikaa. Olisi halunnut seurustelu-suhteen, jota itse en halua ja ystävyys taas ei hänelle riitä.
Itse asun maalla ja ikäistäni seuraa illanviettoon harrastuksiin tms. ei juuri ole. Sukulaisia ja tuttavia kyllä on. Sydänystävät asuvat kaukana. Viihdyn kotioloissa ma-pe kyllä tosi hyvin yksin. Harvoin kutsun ketään kylään työpäivän jälkeen. Mieluummin soittelen puhelimella. Täytyy myöntää että kun on mennyt parisuhteeseen, elämäntilanteen muutos on aluksi hieman vähentänyt kontakteja muihin ihmisiin. Jossain vaiheessa kun alkuhuuma mennyt, alkaa kaipaamaan taas muitakin kontakteja. Tuo vaihe tietty on jostakin ystävästä voinut tuntua jopa hylkäämisen tapaiselta, vaikka kysymys elämäntilanteen tuomasta muutoksesta. Aina uusi suhde tuo entisiin muutosta.
Jos sussa ei mitään vikaa olekaan, olet vain tutustunut sattumoisin sellaisiin kavereihin, jotka eivät niin sitoudu yhdessäoloaikaan, eivät elämäntilanteeltaan tarvitse/kaipaa enempää.. Heillä riittää se mitä nyt on. Mitä itse kaipaat? Toiminnallista ajanviettämistä? Antoisiin, syvällisiin keskusteluihin tarvitaan hyvää kemiaa ja keskustelutaitoa..
Niin, kai me ihmiset vaan ollaan sitten niin erilaisia! Itse kyllä kaipaan työn lisäksi muitakin kontakteja. Jos ei muuta, niin se puhelinsoitto tai nopea kahvilla käynti. Olisin todella tyytyväinen, että tulisi silloin tällöin heidän puoleltaan edes se tekstiviesti. Mutta kun ei, ei yhtään mitään. Olen nyt odottanu kuukauden verran kohta edes jonkinlaista kontaktia, mutta turhaan. Aina saa kaiken yrittää järjestää itse omasta aloitteesta. Toinen näistä kahdesta kavereistani on sinkku ja toinen perheellinen. Tän kolmannen kanssa me keskustellaan kyllä hirveästi. Pitäisi kai olla tyytyväinen ja kiitollinen edes tästä yhdestä ihmisestä, joka on seurallinen suhteeni. Kaikilla ei näytä olevan sitäkään. Itse kaipaan juuri semmoista, että voisi vaan viettää aikaa rennoissa merkeissä. Tehdä vaikka samalla ruokaa yhdessä, kierrellä kirppiksiä, katsella leffoja. Baareissa ei tule käytyä. Ihan arkipäiväisten asioiden jakamista ja tekemistä toisen kanssa.
Ja ihan vaan mielenkiinnosta, että mitäs kaikkea mielenkiintoista sää sitten aina keksit, kun saat ajan niin hyvin kulumaan? = ) Jään kohta itse työttömäksi ja vähän kauhistuttaa tuo ajan kuluminen kun rahakin vähenee.
Itse olisin äärimmäisen tyytyväinen edes siitä yhdestä ystävästä joka soittelisi vaikka edes viikoittain!!
Jotenkin olen kai vanhanaikainen, mutta olen kuvitellut, että ystäville voi puhua kaikesta? Siis vaikka kuinka sapettais tai ois kurjaa tms. niin sais purkaa ne tuntemuksensa? Ja sitten taas vastavuoroisesti kuunnella toisen paatokset? Noh, ehkä tämä selittää sen, että olen nykyisin pitkälti yksin. Ystäviin ei saisi nykyaikana ripustautua, eikä puhua ikävistä asioista. .
Niin miten saan aikani kulumaan, kysyit. Työssä käyn ja työpäivän jälkeen täytyy hieman levähtää ruoanlaiton jälkeen. Asun ok-talossa yksin, vaatii pakollista touhuilua kesät talvet verrattuna vaivattomaan kerrostaloasumiseen. Erilaisiin kuntoiluharrastuksiin ja muihin harrastuksiin illasta menee äkkiä aika. Käyn mm. uimassa, hiihdän, kuntosalilla, kävelen; yksin. Kävely on tylsää itsessään, että joskus kun onnistuu saamaan kävelykaverin, huomaa eron..
Lukemisella saa aikaa tapettua. En kyllä montaa iltaa jaksaisi tosin yhtämittää kirjan ääressä (jos yhtäkään). En voi sanoa, että mitenkään erityisen mielenkiintoista tavallisesta arkipäivässäni olisi; illalla kaipasin kyllä juttuseuraa, joten soittelinpa eräälle harrastuskaverille (ei ystävä) harrastuksen merkeissä.. Myös otin yhteyttä pitkäaikaiseen ystävään, jonka kanssa muutamia kertoja vuodessa päivitetään kuulumisia. Päivittäin olen myös yhteydessä miesystävääni puhelimitse.
Yksinäisille viikonlopuille täytyy ihan kehittämällä kehittää juttuja. Yhden illan voi yksinkin olla, katsoa leffa, saunoa, syödä herkkuja, kuunnella musiikkia mutta yleensä jossain vaiheessa viikonloppua etsii jotakin kontaktia muihin ihmisiin eli täytyy lähteä liikkeelle itse. En käy baareissa juurikaan, tyttökaveriseuraa en sinne löydä, enkä viitsi yksin mennä.. dokaaminen ei ole juttuni.
...Ikävä kuulla, että työttömäksi joutumassa. Varmasti pelottaa se tyhjyys, kun yksi elämää "ylläpitävä" ja jaksottava toiminto on poissa. En osaa muuta arvella, kuin että ehkä se vapaa-aika kannattaisi käyttää itsensä kehittämiseen ammatillisessa mielessä ja hakeutua harrastuksiin missä ihmisiä liikkuu, small talkkia heittää josko tapaisi kaltaisensa.. entä seurakuntakuviot..
Kerroit, että yhden kaverin kanssa soittelette melkein päivittäin ja muitakin kavereita näet varmasti viikottain. Onhan sinulla kavereita.. ehkä heidän tapansa jakaa aikaansa eri asioihin on erilainen kuin sinulla.
Vertailemiseksi voin kertoa, että minun paras ystäväni asuu n. 400 kilometrin päässä, jonka kanssa soitellaan 1-3 kertaa kuukaudessa. Hän on sellaisia ystävä, joiden kanssa juttu alkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Kesäisin nähdään ehkä noin viikonlopun verran toisiamme. Hän oli myös kaasonani häissäni. Rakkaampaa ystävää minulla ei ole. Muutama vuosi sitten kun hän tapasi nykyisen avopuolisonsa tiesin suoraan (ja sanoinkin hänelle), etten kuule kaveristani paljon mitään puoleen vuoteen ennen kuin suhteen alkuhuuma on ohi. Annoin hänen käydä läpi alkuhuuman ja sen jälkeen yhteydenpitomme palautui entiselle tasolle. Meitä ei haittaa pikku paussit.. Leikimme yhdessä lapsena ja sen jälkeen oli 15-vuoden väli ennen kuin löysimme taas toisemme.
Puolisoni on reissutyössä. Lähtee maanantaina ja tulee perjantaina.. asun siis viikot omakotitalossamme koiran kanssa kahdestaan. Joka päivä tietysti soitellaan ja viestitellään puolin ja toisin. Käyn töissä, joissa toki tapaan työkavereita ja työn ohella keretään jonkin verran vaihtamaan kuulumisia. Iltaisin nautin koiran kanssa lenkkeilystä ja lukemisesta ja lämmitän samalla kotia (puulla). Käyn harvemmin kenenkään kaverini kotona kyläilemässä tai he meillä, koska asutaan vähän syrjemmässä. Yleensä nähdään kaupungilla shoppailun merkeissä, mutta sitäkin tykkään eniten harrastaa yksinäni. Vanhempieni ja sisarusten kanssa soittelen kuukauden-parin välein silloin kun on asiaa puolin tai toisin.
Tästä huolimatta minä tunnen olevani rakastettu ja arvostettu ihminen työtoverieni, ystävieni ja perheeni keskellä. Arvostan myös sitä tukea, jota saan rakkaimmiltani ja yritän antaa sitä samalla lailla takaisin. Olen erittäin puhelias ihminen ja tykkään olla huomion keskipisteenä, mutta rakastan yksinäisyyttä ja rauhaa myös yhtä paljon..
Minun yhteydenpito ystäviini on siis murto-osa siitä, mitä sinä pidät yhteyttä. Miksi minä koen silti itseni rakastetuksi ja sinä pettyneeksi?
Millainen olisi sinun mielestä toimiva kaverisuhde? mitä sinä vaadit kaveruudelta, että olisit itse tyytyväinen?
Tuo ei kylläkään ole totta, että näkisin muita ystäviäni kuin tätä yhtä viikottain! Siis olen odottanut kohta kuukauden verran kahdelta kaverilta jotain yhteydenottoa, mutta ei mitään. Ei puhelua, ei viestiä, ei mitään. Tuo aika on ollut pidempikin sen suhteen, että ei ole mitään otettu kontaktia.
Viimeksi kun näin näitä molempia niin sekin tapaaminen lähti minusta liikkeelle ja siitä tosiaan on aikaa. Sitä ennen oli taas ties miten pitkä tauko. Sitten eräs ystävyys-suhteeni päättyi vuosi-pari sitten juuri tähän. Lopetin yhteydenpidon kokeillakseni, ottaako se muhun mitään kontaktia. Ei ottanut ja homma jäi siihen. Eikä kyse ole näissä tapauksissa mistään välimatkastakaan, koska toinen kavereistani asuu ehkä puolen kilsan päässä minusta ja toinen n. 5 km:n päässä. Ja tuokin joka asuu pikkuisen kauempana, on töissä viereisessä talossa tästä missä asun. Ei luulisi olevan hirveän vaikeaa järjestää näkemistä, jos sitä haluaisi. Varsinkin kun me kaikki kuitenkin liikutaan samoilla kulmilla ja käydään samoissa kaupoissa. Ja joo, toinen noista tosiaan sanoi viimeksi, että yritetään nähdä useammin, mutta mitään ei voi itse asialle tehdä.
Nojoo, sitten on tämä yksi. Se on tosiaan meistä se puheliaampi ja soittelee koko ajan. Kiva että joku välittää mutta kaipaan myös näitä vanhoja kavereitanikin. Siis ei tämä yksi uusi kaveri voi soittelullaan korvata näitä kahta muuta ihmistä, jotka ovat mulle tärkeitä. Kyse ei ole oikeastaan siitä, että en olisi tyytyväinen kavereideni määrään vaan jotenkin se tuntuu "menetykseltä" jos tapahtuu suurta etääntymistä jonkun kanssa. Se surettaa siitä huolimatta, vaikka jotain uutta tulisi tilalle. Ehkä sitten tunnetasolla sitoudun liikaa muihin ihmisiin ja odotan heiltä sitä samaa sitoutumista. Ehkä olen liian itsekäs, että osaisin joustaa tarpeeksi toisen elämäntilanteelle ja hyväksyä näitä muutoksia, mitä ihmissuhteissa tapahtuu.
Kysyit, mitä vaadin kaveruudelta. Odotan kai sitä vastavuoroisuutta. Että myös toinen tekee aloitteen, ehdottaa näkemistä, soittaa, tekstailee tms. Ei aina siirrä vastuuta toiselle tässä asiassa. Ja että pyrkisi pysymään siinä, mitä sovitaan. Jos esim. puhutaan, että maanantaina voisi nähdä, niin vastaisi silloin maanantaina puhelimeen ja kertoisi mikä on tilanne. Eikä jättäisi puheluihin vastaamatta ja ilmottaisi viikon päästä tästä, että kun ei silloin jaksanut. Se on ohareiden tekemistä ja on aika turhauttavaa.
Tai jos kysyn jotain asiaa tekstiviestillä, niin vastaisi kohtuullisessa ajassa takaisin, jos asia on ajankohtainen ja vaatii nopeampaa vastaamista tilanteeseen nähden.
Ilmeisesti sulle riittää vähemmät ihmis-kontaktit, ollaksesi onnellinen. Olen kyllä miettinyt sitäkin, onko mussa itsessä joku kelpaamattomuuden/alemmuuden-tunne jotenkin sisäänrakennettuna. Että tunteakseni oloni rakastetuksi, vaadin käytännön tekoja ja toimenpiteitä säännöllisesti lähipiiriltäni.
Että tunteakseni oloni hyväksi, tarviin niitä puhelinsoittoja ym, jotta voisin niin kokea. Jos taas sellaista ei ole, niin muutun masentuneeksi asian suhteen. Ehkä peilaan liikaa omia tuntemuksiani muiden kautta. Jotenkin mun on vaikea käsittää semmoista ihmistä tosi-ystäväksi, jota ei näe, josta ei kuule jne säännöllisin väliajoin tai jonka kanssa ei tule tehtyä säännöllisesti mitään, ilman että on esim. välimatkaa esteenä.
Olen kyllä kiitollinen hänestä! : ) Mutta silti kun on ollut muitakin ystäviä, mitkä kokee tärkeiksi, niin kyllä sitä vaan suree, jos ajautuu kauemmaksi. Huolimatta siitä, että vielä on jotain jäljellä. Yritän sanoa sitä, että jos sinä vaikka onnistuisit tutustumaan kahteen uuteen ihmisiin ja olisit vuosia heidän molempien ystävä. Niin kyllä se varmaan harmittaisi, jos epäilisit ettet olekaan enää niin tärkeä toiselle näistä vaikka hän merkitsisi sinulle vielä samaa. Vaikka yksi jäisi jäljelle, niin silti suree sitä toista. Mutta mun elämää onkin lähes aina värittäneet tosi tiiviit ystävyydet ja tunnen itseni helposti yksinäiseksi, jos semmoista ei ole meneillään. En ole semmoinen hirveän sosiaalinen porukassa-hengailija vaan mulle riittää yhdenkin ihmisen seura, jonka kanssa oleminen ja tekeminen voi olla tosi tiivistä kunnes sitten tapahtuu tuo "irtiotto". Ehkä se ihmisen käytöksessä tapahtuva muutos verrattuna edelliseen on se, mikä pistää nämä ajatukset liikkeelle.
Kyllä minunkin mielestä ystävyydessä saa puhua myös hankalista asioista ja kurjasta olosta.
Itse ainakin haluan tietää, miten kaverillani OIKEASTI menee. Kunhan suhde ei mene semmoiseen psykologi-potilas-tilanteeseen, missä toinen joutuu jatkuvasti psykologin rooliin ja toinen saa purkaa pahaa oloaan. Kunhan tässäkin asiassa säilyy joku tasapaino ja vastavuoroisuus niin mielestäni se on ok. Semmoinen "minä sitä, minä tätä.." mikä jatkuu tunteja, on rankkaa kuunnella.
Toivon että löydät itsellesi ystävän : ) Joskus niihin voi törmätä yllättävissäkin tilanteissa ja ihminen, ketä ei olisi voinut alussa ajatella kaverikseen, voi muodostua tärkeimmiksi ihmisiksi elämässä. Tsemppiä!
Kyllähän se näin on, että toimiakseen ja ollakseen hyvä ystävyyssyhde sekin tarvitsee välittämistä ja vastavuoroisuutta. Mitä kuuluu sitten hyvään ystävyyssyhteeseen? Tärkeintä lienee että ystävyydessä kumpikin osapuoli on aidosti ja oikeasti toisistaan välittäviä ja kiinnostuneita. Yhteyttä pidetään puolin ja toisin ja pystytään rehellisesti ja avoimesti puhumaan ja selvittämään vaikeatkin asiat, esim. jos ystävyyssyhteeseen ilmenee tai tulee ongelmia. Toimiakseen siis ja ollakseen hyvä ystävyyssyhde se tarvitsee kaksi samanlaisesti ajattelevaa ja tuntevaa ihmistä, jotka ymmärtävät ja tuntevat ystävyyden merkityksen ja tärkeyden samoin toisilleen.
Ns. väärän ystävän erottaa varmasti oikeasta. Mielestäni ei kuitenkaan pidä takertua sellaiseen ystävyyteen tai pitää siitä kiinni, mikä ei anna ja tuo samanlaista vastakaikua ystävyyteen. On pystyttävä näkemään itseensä, mitä haluan ja toivon ystävyydeltä ja karsittava pois sellaiset väärät ystävät jotka ystävinä eivät samanarvoisia ole tai samanlaiseen ystävyyteen edes kykene. Turhaahan on myös yrittää ylläpitää vääränlaista ystävyyttä yllä, jos huomaa ettei ystävyydessä saa samoja asioita mitä siltä toivoo ja samoin odottaa. Ei se ole oikeaa ystävyyttä, jos toinen antaa tai huomioi vähemmän ja tekee asioita mitkä viestittää välinpitämättömyydestä toista ihmistä kohtaan. En minä ainakaan halua, että minua pidetään epäluulossa päiviä, viikkokausia ja otetaan/pidetään ehkä yhteyttä joskus, tai ei ollenkaan, kun asutaan sentään samassa kaupungissa. Mitä sellainen ystävyys muka on, oikeaa ystävyyttäkö? On eri asia tietysti jos ystävä asuu kauempana jota nähdään harvoin, tai kun se on mahdollista. Tällöin varmaan myös ystävyyskin on ja määritellään eri tavalla ja pidetään yhteyttä eri tavalla, koska näkeminen ei ole mahdollista usein.
Oman elämänhalunsa ja mielenhänsä siinä vain pilaa, jos elää huonossa ystävyysssuhteessa eikä näe/huomaa ajoissa terveitä merkkejä ettei tämä toimi. Eikö parempi ole etsiä sellainen ystävä, joka arvostaa ja haluaa samanlaista ystävyyttä? Miksi edes tyytyä ystävyydessä vähempään tai huonompaan, jos voi saada tilalle ystävyyden joka antaa samanarvoisesti kaiken, ja enemmänkin.
Ystävyyskin tarvitsee väliraon, aikaa hengittämiseen, eikä pieni irtiotto tee sillekään pahaa. Jos ystävyys on oikeanlaista, ei se minnekään katoa tai katkea koskaan. Se on kahden ihmisen välinen side, vahva kuin kivi jota ei murreta koskaan. Ollakseen jotain niin ainutlaatuista ja ihmeellistä, on onnellinen se ihminen joka omistaa sellaisen, aidon ja oikean ystävän.
Mitäs, jos tutustut vääriin ihmisiin? Kyse on nimittäin aika yleisestä ilmiöstä etenkin nuoremmassa ikävaiheessa ja asiaan kuuluukin oppia niiden kautta 1. löytämään itseään 2. oikeampia ystäviä.
Joten älä mieti sitä, miksi kukaan ei ole sinun ystäväsi, vaan miksi sinä halusit olla heidän ystävänsä? Jostakinhan se "ihastus" ystäväänkin lähtee ja osan kanssa huomaa aika pian, ettei kyse olekaan sopivasta ystävästä ja osan kanssa vain laimentaa alun innon. Kukaan ei ole se, joksi esittäytyy. Paremmin tutustuessa totuus tulee ilmi puolin ja toisin.
Hyvä keino on opetella olemaan se kuka olet. Itsetuntemuksella pärjää jo todella pitkälle, jolloin osaa jo ensi kertaa tavatessa arvioida pärjäänkö tuon ihmisen kanssa tuttavana, ystävänä vaiko vihamiehenä.
Ja siihen, mikä koskee turhia lupauksia, on parasta tottua. Se on ikävä, mutta suosittu keino selitellä omaa päättämättömyyttään ja huonoa ajanhallintaa. Sillä myös vältellään puhumasta totta, joten säästät omaakin aikaasi jos uskot yhdellä kertaa.
Mulla omat kaverit on kiireisiä, on työtä, stressiä ja huolta selviytymisestä ja harvemmin liikenee aikaa.
Ystävyys on monille toisarvoista, mutta sitkun sen menettää, sitä vasta arvostaa.
Sellasta. Ihmiset etenkin toiminnan 'tomppelit' oppii vasta kantapään kautta asiat.
Elikkä, lääke ystävien huonoon kohteluun on olla ottamatta yhteyttä. Elkää tehkö sopimuksia joita ei voi pitää.
Kyllä sen sitten pikkuhiljaa tajuaa kun ystävät alkaa kaikota ympäriltä , että miksiköhän noin on.
Ihminen on siitä jännä otus että sen minkä sitten lopulta menettää, sitä sitten eniten kaipaa.