Olen seurustellut unelmieni miehen kanssa kohta vuoden. Olen onnellinen hänen kanssaan, rakastamme toisiamme syvästi ja kaikki on niin hyvin kuin pitääkin olla. Tunnen kuitenkin olevani pattitilanteessa. Asumme eri kaupungeissa, herra ties kuinka kauan vielä. Minä opiskelen ja asun vuokralla, miehellä puolestaan on omistusasunto.
Haluaisimme molemmat muuttaa yhteen, mutta mikään ratkaisu ei tunnu mielekkäältä. Mieheni on ostamassa uutta asuntoa, luonnollisesti yksin, koska eihän minulla opiskelijana ole varaa saati mahdollisuutta osallistua hankkeeseen. Haluaisin muuttaa miehelleni "vuokralle", mutta silloin menettäisin asumislisän, enkä saa myöskään yleistä asumistukea, koska miehelläni on liian hyvät tulot. Olen opintojeni loppuvaiheessa, joten haluaisin keskittyä jäljellä oleviin tentteihin ja kohta edessä olevaan graduun täysillä. Olen kuitenkin tehnyt kompromissin, ja haen jatkuvasti töitä, tuloksetta. Vaihtoehto, että mies elättäisi minut, ei todellakaan tule kysymykseen.
Joudunko todella odottamaan yli vuoden vielä, että voisimme muuttaa saman katon alle? Tilanne tuntuu toivottomalta, koska olen lopen kyllästynyt jatkuvaan kyläilyyn ja paikasta toiseen raahautumiseen. Kaiken vapaa-aikani vietän miehellä, kotona käyn lähinnä kääntymässä niinä päivinä kun on luentoja. En tiedä miten pinna kestää matkalaukkuelämää, mutta en ole valmis luopumaan miehestänikään. Keksikää nyt joku ratkaisu tähän tilanteeseen, itse olemme jo niin lukossa, ettei päähän mahdu kuin huonoja ajatuksia! Olemme kohta kolmekymppisiä ja molemmat sitä mieltä, että tässä on suhde, josta pitää kynsin ja hampain kiinni. Sinänsä 1½ vuoden erilläänasuminen ei ole maailmanloppu, mutta ei millään jaksaisi odottaa sitä askelta, jonka molemmat haluaisimme jo ottaa.
Haluaisimme molemmat muuttaa yhteen, mutta mikään ratkaisu ei tunnu mielekkäältä. Mieheni on ostamassa uutta asuntoa, luonnollisesti yksin, koska eihän minulla opiskelijana ole varaa saati mahdollisuutta osallistua hankkeeseen. Haluaisin muuttaa miehelleni "vuokralle", mutta silloin menettäisin asumislisän, enkä saa myöskään yleistä asumistukea, koska miehelläni on liian hyvät tulot. Olen opintojeni loppuvaiheessa, joten haluaisin keskittyä jäljellä oleviin tentteihin ja kohta edessä olevaan graduun täysillä. Olen kuitenkin tehnyt kompromissin, ja haen jatkuvasti töitä, tuloksetta. Vaihtoehto, että mies elättäisi minut, ei todellakaan tule kysymykseen.
Joudunko todella odottamaan yli vuoden vielä, että voisimme muuttaa saman katon alle? Tilanne tuntuu toivottomalta, koska olen lopen kyllästynyt jatkuvaan kyläilyyn ja paikasta toiseen raahautumiseen. Kaiken vapaa-aikani vietän miehellä, kotona käyn lähinnä kääntymässä niinä päivinä kun on luentoja. En tiedä miten pinna kestää matkalaukkuelämää, mutta en ole valmis luopumaan miehestänikään. Keksikää nyt joku ratkaisu tähän tilanteeseen, itse olemme jo niin lukossa, ettei päähän mahdu kuin huonoja ajatuksia! Olemme kohta kolmekymppisiä ja molemmat sitä mieltä, että tässä on suhde, josta pitää kynsin ja hampain kiinni. Sinänsä 1½ vuoden erilläänasuminen ei ole maailmanloppu, mutta ei millään jaksaisi odottaa sitä askelta, jonka molemmat haluaisimme jo ottaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mikäs ongelma siinä on, jos miehesi joka tapauksessa ostaa asunnon ja asuu siinä yksin? Eli maksaa kaikki asunnosta tulevat kulut. Muutat sinne ja miehesi maksaa edelleen asunnosta tulevat kulut, mutta olette yhdessä onnellisempia. Kulut kun eivät kasva siitä jos sinä muutat sinne. Korkeintaan vesilasku kasvaa hieman, mutta siinä puhutaan kympeistä/kk korkeintaan. Ei minusta mikään ongelma.
Se asumistuki/lisä sinulla kuitenkin menee omaan vuokraasi, joten et myöskään menetä mitään. Osallistut sitten yhteisiin elämiskuluihin. Kumpikaan ei häviä mitään, ainoastaan voitatte sen, että voitte asua yhdessä kun sitä kerran haluatte.
Kyllä parisuhteessa pitää toisen panostaa vähän enemmän, jos on töissä ja toinen opiskelee. Maksat sitten osuuttasi kun saat töitä ja itse pystyt. Jos ylpeys menee järjen ja oman halun edelle, niin sitten en voi auttaa.
Kyllä, itse olen samassa tilanteessa ja olen se mies.
Jos kerta olette löytäneet "sen oikean" ja suhteen, jossa haluatte elää loppuelämänne, en näe kuin yhden ratkaisun: muutatte yhteen ja alatte elämään perhe-elämää. Oli se asunto sitten yhteinen vuokra-asunto tai toisen nimessä oleva omistusasunto. Jos kerta haluat miehesi kanssa asua, olet varmasti valmis kulkemaan toisessa kaupungissa koulussa?
Perhe-elämään kuuluu perhen toisten osapuolien elättäminen tarpeen tullen, joten jos sinä kituuttelet opintotuella ja et saa asumislisää, miehesi maksaa teidän molempien asumisen. Simppeliä! Jos sinä et ole valmis tulla elätetyksi tai jos miehesi ei ole valmis elämättämään sinut tässä tiukassa tilanteessa, te ette ole valmiita perhe-elämään tai liittoon.
Miksi se, että miehesi elättäisi sinut (eli maksaisi teidän molempien asuinkustannukset, saat kait sinä sentään opintotukea) ei ole vaihtoehto?
Opintosi ovat pian lopussa ja valmistut.
Oletko valmistumisesi jälkeen vahvemmissa asemissa tyomarkkinoilla vai onko sillä mitään eroa lopetitko opintosi vai et kertoessasi että kävit xxx yliopistoa vs. valmistuit xxx yliopistosta.
Mikäli on eduksesi saada opintosi kunnolla täydelliseen päätokseen ei liene kovin vaikeaa tajuta miksi sinun pitäsi panostaa täysillä opintoihisi.
Onko miehelläsi jokin fyysinen vamma joka estää vierailut sinun luonasi?
Uskotko että avioliittoaikeenne täydellisesti rappeutuvat ellet sinä ramppaa miehen luona jatkuvasti?
Uskotko että tuo aika jonka käytät matkoihin miehen luona vierailuihin olisi tuottavampaa käyttää opintoihisi. Entä matkoihin liittyvät taloudelliset menot?
Uskotko että miehesi tukee sinua ja tajuaa kuinka tärkeää teille kummallekin on sinun valmistumisesi.
Tuossa vain muutama kysymys joihin teidän on vastattava rehellisesti suunnitellessanne seuraavaa
1 1/2 vuotta. (Muistaka laittaa aika oikeaan perspektiiviin - tulette elämään seuraavat 60 vuotta avioliitossa, kuinka suuri osa tuosta ajasta on 1 1/2 vuotta?)
Itse olen seurustellut nyt lähes vuoden tulevan aviomieheni kanssa. Me vaan ei edes nähdäkään kovin usein, hän kun asuu englannissa, minä täällä suomessa. Molemmilla opiskelut kesken eli tätä tulee jatkumaan vielä ainakin 1½ vuotta. Itse tiedän että voisin lykätä/keskeyttää opintoni tai hän voisi ja muuttaa toisen luo, työn saanti ei meidän alalla ole ongelma mutta ollaan päätetty että vielä mennään tälla lailla ja sit jos ikävä kasvaa liian suureks niin mietitään uudestaa. Meille molemmille on ihan selkeää että tämä on meidän päätös, ei mikään olosuhteiden sanelema juttu, mikä ainakin omalla kohdallani on auttanut pitämään positiivisen mielialan.
Mä en ikinä ole käsittänyt tota ylpeyttä omasta itsenäisyydestä. Eli että kaikki pitäisi pystyä jakamaan rahallisesti kahteen yhtä suureen osaan: sinä ja minä. Eikö parisuhteen idea ole se että ollaan yhdessä jolloin lopputuloksena pitäisi olla me. Toki parisuhde vaatii molempien panostusta, ei topinen voi vain heittäytyä toisen varaan, mutta erilaiset elämäntilanteet eivät ole tätä. Jos toisella osapuolella on paremmat tulot, tottakai hän avustaa toista. Ei se mun mielestä muuten mikään parisuhde ole vaan kahden samassa talossa asuvan ihmisen yksineloa.