Onko muita 'vanhemman iän' ihmisiä, jotka kokevat samaa, että niitä niin samankaltaisempia ystäviä on enää vain vaikeampi vanhemmalla iällä löytää? Olen 40 v. nainen, mutta en miellä ja tunne itseäni tämän ikäiseksi. Itsestäni tuntuu siltä, että enemmistö oman ikäisistäni on vain jo perheellisiä ja heidän harrastuksensa/kiinnostuksensa ovat enemmän perheen sisällä kuin muualla. Itse koen poikkeavani ihmisenä, koska en ole perheellinen ja taas omat harrastukset/kiinnostukset ovat myöskin erilaisemmat kuin muihin oman ikäisiini ihmisiin verrattuna. En myöskään halua ihmisenä perhettä ja lapsia. Onko teitä muitakin?
En ole itse ollut koskaan mikään ikäkritisoija, tai että tuijottaisin vain ikään ihmisessä. Vaikka ystävyydessä olisi enemmänkin ikäeroa olen huomannut, että tietynlaisten ja ns. samantyyppisten ihmisten kanssa ystävyyden taso, samat ajatusmaailmat ja kemiat ovat vain kolahtaneet ja löytyneet todella helposti. Ajatteleekohan joku, että esim. joku 30 v. ei voi/halua ystävystyä enää 40 v. kanssa? Vai onko 10 vuoden ikäero ystävyydessä vain liian iso numeroina? Entä henkinen puoli, intuitio, kemia, ihmisten ajatusmaailmoiden ja luonteiden samanlaisuus iästä riippumatta, eikö nämä asiat merkitse mitään? Tunne, että joku on samanlainen ihmisenä kuin sinä ja koet/tunnet hänen kanssaan vain vahvasti kemioiden synkkaavan sekä tunne- ja ajatusmaailmoiden liikkuvan samoilla radoilla.
Kertokaapa ystävyyssyhteista, mitä ystävyydessä arvostatte, oletteko tarkkoja iän suhteen, merkitseekö se jotain vai miten määrittelette ystävyyden tason/merkityksen tai millä perustein 'hyväksytte' jonkun ystäväksi (iän, ulkonäön, luonteen, elämäntilanteen, arvojen, samanlaisuuden/erilaisuuden, harrastusten/kiinnostusten) vai minkä perusteella?
En ole itse ollut koskaan mikään ikäkritisoija, tai että tuijottaisin vain ikään ihmisessä. Vaikka ystävyydessä olisi enemmänkin ikäeroa olen huomannut, että tietynlaisten ja ns. samantyyppisten ihmisten kanssa ystävyyden taso, samat ajatusmaailmat ja kemiat ovat vain kolahtaneet ja löytyneet todella helposti. Ajatteleekohan joku, että esim. joku 30 v. ei voi/halua ystävystyä enää 40 v. kanssa? Vai onko 10 vuoden ikäero ystävyydessä vain liian iso numeroina? Entä henkinen puoli, intuitio, kemia, ihmisten ajatusmaailmoiden ja luonteiden samanlaisuus iästä riippumatta, eikö nämä asiat merkitse mitään? Tunne, että joku on samanlainen ihmisenä kuin sinä ja koet/tunnet hänen kanssaan vain vahvasti kemioiden synkkaavan sekä tunne- ja ajatusmaailmoiden liikkuvan samoilla radoilla.
Kertokaapa ystävyyssyhteista, mitä ystävyydessä arvostatte, oletteko tarkkoja iän suhteen, merkitseekö se jotain vai miten määrittelette ystävyyden tason/merkityksen tai millä perustein 'hyväksytte' jonkun ystäväksi (iän, ulkonäön, luonteen, elämäntilanteen, arvojen, samanlaisuuden/erilaisuuden, harrastusten/kiinnostusten) vai minkä perusteella?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Minulle ystävyydessä ei merkitse ikä, vaan miten tulen ihmisen kanssa juttuun. Onhan toki selvää että 40 v. ei välttämättä ole 20 v. kanssa ihan samoilla aaltopituuksilla. Eikä välttämättä ole/löydy samanlaista ajatusmaailmaa tai ole edes samanlaisia mielenkiinnon kohteita. Elämänkatsomus, arvot ja muut asiat ovat varmaan myöskin poikkeavat erilaisesti ja halutaan tehdä eri asioita ja ollaan kiinnostuneita eri asioista. Itse allekirjoitan tuon henkisen puolen ja taas joku 20-25 v. voi olla jo ja tuntua henkisestikin jo hyvin aikuiselta. Joku 30 v. taas voi olla vielä lapsekas ja tuntua vain ikäisekseen ja ajatusmaailmaltaan vielä kyspsymättömältä ja olla ns. vielä 20 v. kengissä.
Ihmisten samanlaisuudella; kemioilla, ajatusmaailmoilla, luonteilla ja yhteisillä harrastuksilla/kiinnostuksen kohteilla on myös ystävyydessä tärkeä merkitys. Kaikkihan me ihmisinä olemme kuitenkin yksilöitä ja erilaisia. Ystävyydessä arvostan itse sitä, että tunnen ja koen enemmän samankaltaisuutta jonkun ihmisen kanssa ja näiden yhdistävien tekijöiden kautta löydän lähelle kaltaiseni ihmisen ja ystävän sielullisemmassakin merkityksessä ja tarkoituksessa.
Uskon, että samanmerkkiset ihmiset vetävät vahvasti toisiaan puoleensa. Mielenkiintoista ystävyydessä on se kuka sitten kenenkin kanssa sen löytää ja miten saavuttaa ystävyyden tason ja millä tavoin, tai mitkä tekijät ovat sitten ne elementit joiden mukaan tämä ystävä myös tullaan ns. valitsemaan tai päätyy ystäväksi. Ystävyyttä kun voi olla monelaista ja eritasoista.
' Se on kai intuitio, tunne ihmisestä, mikä viestittää samaa signaalia tunne- ja ajatusmaailmoiden radoilla ja tavallaan tunnet kuin tuo ihminen olisi oman sielusi ja pääsi sisällä '.
Nuorina aikuisina, kun ei ollut lapsia, tavattiin kavereita. Sitten kaikille tuli lapsia ja tavattiin perheiden kesken ja naiset hoitivat juttelun: "Mitäs teidän lapsille kuuluu? Meidän pikku-Jenni teki ...." Sitten rakennettiin taloja ja miehet puhuivat anturoista, lauteista ja rimoista. Ja kaikki alkoivat vieraantua. Kesksutelut muuttuivat entisestäänkin pinnallisimmaksi eikä opiskeluaikojen rennosta meiningistä ole enää mitään jäljellä.
Sitten tuli avioero. Yhtäkkiä olinkin yksin. Kaverit eivät enää kutsuneet kerran vuodessa viettämään iltaa perheiden kesken. Ja sitten kun jostain syystä tapaa, niin ei ole oikein yhteisiä puheenaiheita enää. Huomaan, että minulla on paljon enemmän puhuttavaa puolta nuorempien kanssa. Sellaisten, jotka eivät ole vielä vakiintuneet oman talon seinien sisälle. Rakastan lapsiani, mutta suoraan sanoen, mua vituttaa puhua mun lapsista.
Luontevinta seurustelua on oikeastaan töissä, missä asioiden hoito määrää keskustelun aiheet.
Minun mielestäni elämä on vähän kupla. Nuorina aikuisina edessä tuntuu olevan kaikki mahdollisuudet ja sitä kuvittelee, että elämä jatkuu samalla lailla kuin se olisi jokin moottoritie, johon liittyy ja josta erkanee loputtomiin uusia mahdollisuuksia. Sitten yhtenä päivänä huomaakin, että on nelikymppinen ja ihmettelee, minne ne vuodet hävisivät. Ystävät ovat eriytyneet omien perheittensä ympärille ja kerrasta toiseen keskustelu on entistä väkinäisempää.
Minun paras ystäväni on kissa. Eikö ole juhlavaa?
itselläni suurin osa ystävistäni ovat itseäni yli 10 vanhempia, syystä tai toisesta.
Suurin ikäero on jo edesmenneen välillä oli noin 30 v. Meitä yhdisti kirjoittaminen.
Vastaavasti, syystä tai toisesta alle 50 v. ystäväpiiriistäni ei löydy.
Joita siis tapaan/käyn katsomassa reaalielämässä.
Tuttavia kyllä löytyy lähes kaikista yli 20 v. ikäryhmistä.
Itsestäni tuntuu jotenkin, että 40 v. on joidenkin mielestä jo vain vanha (siis numeroina). Tätä on itse vaikea käsittää, kun tunnen olevani vain itse ikäistäni nuorempi. Lueskelin aiempia vastauksia ikäerosta ja ystävyydestä jonka joku on tänne laittanut aiemmin. Hämmästyttävää miten monella ja lukuisilla ihmisillä on kuitenkin niin eri ikäisiä ystäviä, niin vanhemmasta nuorempaan kuin toisinkin päin. Suhtautuminen ikään on myös samanlainen kuin itsellänikin, ikä on vain numeroita ja se mitä olemme persoonina ja ihmisinä tekee meistä mielenkiintoisia ja erilaisia iästä riippumatta.
Kun sivustoilla etsii yli 30 v.-40 v. ikäisiä ystäviä ei vastauksia tule 30 ihmisiltä. Mikähän siihen on syy/mistähän se johtuu? Tämän olen huomannut myös toisinpäin, jos vastaan itse n. 30 tai 30 v. ilmoitukseen. Jos taas kertoo etsivänsä samankaltaisempia ystäviä ja samoista asioista/harrastuksista pitäviä ei sellaisia vain tunnu löytyvän enää tähän ikähaarukkaan. Jotenkin itselläni on vain se kuva, että osa ihmisistä vain kritisoi tietynlaista ikää ja jämähdetään siihen ikään mumerona, eikä mietitä lainkaan sitä millainen ihminen, persoona tämän iän taakse oikeasti ja todellisesti edes kätkeytyy. Tämänkö vuoksi sitten vain jätetään vastaamatta tai että ihminen ei olekaan kiinnostava? Tuntuu myös että toiset ihmiset taas mieltävät negatiivisina tietynlaiset harrastukset ja ei ymmärretä että voihan joku 40 v. olla myöskin kiinnostunut ja harrastaa vain sitä mistä enemmän pitää ja kokee myös ihmisenä enemmän sen persoonalleen ja luonteelleen läheisemmäsksi/ominaisemmaksi. Mitä kummallista tässä on?
Mielestäni ihmiset jakautuu vain ikäisikseen monenlaisiksi. On niitä nuorempia, jotka kokevat/tuntevat itsensä iältään jo vanhemmiksi ja/tai niitä vanhempia jotka taas kokevat/tuntevat iältään itsensä nuoremmiksi. Todellakin me kehitymme eriasteisesti ihmisinä ja miellämme/tunnemme/koemme eri ikäisinä henkisesti ja fyysisesti myös asioita eri tavalla. Siksi ihmistä tulkiten vain iällisesti numeroina on väärä tapa. Emmehän me olemme samanikäisinä kaikki samanlaisia ihmisiä, että meidät voidaan lokeroida ja tulkita vain yksinkertaisesti näin. Joku iältään vanhempi 40 v. voi olla mieleltään vielä jossain 30 v. ikäisen tasolla ja näyttää myös siltä ulkoisestikin. Fyysisesti taas on mahdoton luokitella ihmisiä vain iän perusteella. Joku esim. 40 v.-50 v. saattaakin näyttää 30-40 v. vuotiaalta jonkun mielestä ja myös itsensä. Joku voi vanheta vain fyysisesti nopeammin ja toinen taas hitaammin. Joku on henkiseltä iältään vanhempi ja joku taas fyysiseltä iältään nuorempi ja toisinpäin, erojahan löytyy valtavasti suhteessa ihmisiin.
Kirjoitat oikeastaan enemmän siitä, miten asioiden pitäisi olla kuin miten ne ovat. 45-vuotias on ollut 20, 25, 30, 35 ja 40-vuotias, mutta 21-vuotias on ollut vain 20-vuotias. Hän katsoo 45-vuotiasta kuin jotain auktoriteettista ja kaukaista. 45-vuotias tietää, että vaikka ikää ja kokemusta tulee lisää, niin moni asia säilyy. Tunteet tuntuvat ihan samanlaisilta. Ja lopulta sitä vaan ihmettelee, että minne ne vuodet katosivat, että vastahan tummensin sänkeäni näyttääkseni aikuisemmalta ja nyt tummennan ohimon harmaantuneita hiuksia ollakseni edes vähän nuorempi tai ainakin melkein. Se suuri salaisuus on se, että tarve toiseen ihmiseen säilyy aina samanlaisena.
Iän suhteen ihmiset ovat äärettömän tekopyhiä. Puhutaan paheksuvaan sävyyn ikärasismista työmarkkinoilla ja kuitenkin se on jokapäiväistä realisimia. Luin juuri Jipusta ja Jussi Laineesta, joista heistäkin tehtiin iso numero nimenomaan ikäeron takia ja nyt sitten tehdään uudestaan otsikoita, kun he ovat eronneet. Ja siellä tekstin sisällä on sivumennen mainittuna, etteivät he kokeneet ikäeroaan ongelmaksi.
Joskus tuntuu siltä, että ihminen on oikeasti selkärangaton eläin. Se pitää kiinni periaatteistaan niin kauan, kun ne ovat sille eduksi, mutta jos kääntyvät vastaisiksi, niin periaate ei ole joko sovellettavissa tai sitten siitä luovutaan.
Meiädn yhteiskunnassa on roturasismista jo pitkälti päästy, mutta ikärasismi kaikilla tasoilla on realismia. Kaikki ihmisille tyrkytettävät unelmat tarjotaan kuin nuorille aikuisille. On kaunista olla 20–30 -vuotias, mutta rumaa olla yli 40. Mutta niin vaan Johnny Depp on 46, Hally Berry 43 ja George Clooney peräti 48-vuotias, mutta muutaman vuoden päästä hekin ovat unohdettuja unelmia, yesterdays news. Kjell Westö kirjoitti taannoin hyvän tarinan ikääntymisestä. Pari puolta nuorempaa oli haastatellut häntä ja hänestä oli tuntunut kuin hän olisi ollut yksi näistä nuorista, kunnes luki sitten haastattelun ja sai tietää olevansa elähtänyt tai väsähtänyt tai mitä se olikaan. Oliko se Cyrano de Bergerac, joka sai kuulla edessään nenänsä olevan juuri sopivan, mutta takaa kuuli sen olevan järjettömän suuren.
Minusta käytännössä ystävyyden ongelma nuoren ja vanhemman välillä ei ole oikeastaan ongelma sille vanhemmalle vaan sille nuoremmalle. Vanhempi tietää jo.
Niin yritän vain sanoa, että yhtä hyvinhän ystäviä voivat olla keskenään 20 v. ja 40 v. suuresta ikäerostaan huolimatta. Eikä välttämättä kaikki 20 v. ole ikäisekseen vain nuoria tai ei-vielä-aikuisia, vaan heissäkin löytyy eroja. Yleensähän ajatellaan ja tulkitaan näin vain iän perusteella. Jonkun 20 v. mielestä ihminen on jo vanha ollessaa 40 v. Joku voi olla eri mieltä, eikä luokittele tai tulkitse ihmistä vain ikänsä perusteella. Tottahan on että 20 v. katselee maailmaa ehkä eri silmin kuin 40 v. Elämänkokemusta ei vielä välttämättä ole ja silti joillain sitä voi jo löytyä nuoresta iästäänkin huolimatta. Näitä suurellisia eroja löytyy puoleen jos toiseen, niin aikuisessa 40 v. kuin nuoressa 20 v.
Ehkä vain me 'iällisesti vanhat', tai jotka luulemme näyttävämme ja/tai kuvittelemme olevamme jo vanhoja pelkäämme vain ikääntymistä ja vanhenemista ja yritämme etsiä keinoja näyttääksemme/ollaksemme nuorempia. Totuushan on vain se, että jokainenhan me vanhenemme ja tälle totuudelle emme voi mitään.
'Olemme iältämme vain sitä mitä sisimmässämme tunnemme'.
'Olemme iältämme vain sitä mitä sisimmässämme tunnemme'.
Se kun vaan ei ole näin. Minä olen tämän viimeisen parin vuoden aikana oppinut. Meitä kohdellaan etupäässä sen mukaan, miltä näytämme.
Minäkin toivoisin, ettei numeroikä olisi niin olennainen asia ihmisen määrittelyssä.
Itse en tunne/koe näin, jos puhutaan ystävyys- ja ihmissuhteista. Taas jos ajatellaan asiaa hakiessa työtä, on ihmisen iällä ja näölläkin merkitystä.
Uskon enemmän niihin henkisiin asioihin ja siihen mitä ihmisinä olemme ja tunnemme sisimmässämme. Ystävyydessä ikä menettää merkityksensä kun kohtaa samankappaleen tai henkipuoliskon. Tällöin puhuisin ystävyydestä, missä kaksi samanlaisesti ajattelevaa ja tuntevaa kohtaavat saman henkipuoliskonsa. Ystävyydestä, missä ikää ei määritellä, ei ole olemassa ihmisten välillä. 'Olemme ja tunnumme vain henkisesti samanikäisiltä'.
kirjoitti, 20 v. on kokenut elämää 20 v.
Mutta asiaan.
Moni hankkii perheen 30 v. ja se vie paljon aikaa.
Siihen myös vaikuttaa, jos löytyy samaa ikäluokkaa olevia he saavat etusian.
Myöskin se vaikuttaa, miten hyvin pystyy "markkinoimaan" itsensä.
Olet kirjoittanut 30 v. - 40 v. ikäryhmistä, entä 40 v. - 50 v. ikäryhmät?
Ulkonäön perusteella, ikääni tietämättä minua on luultu noin 10 v. nuoremmaksi mitä olen.
Muutama kaveruus on siinä mennyt, kun toiset ovat kuulleet todellisen ikäni.
Sen lisäksi minua on luultu korkeantason bisnesmieheksi, sanomalehden reportteriksi kuin alkoholistiksi.
Ikä sinänsä ei ratkaise ja ratkaisee.
Omalta näkökulmalta katsoessani, olen tavannut itseäni fiksumpaa nuorisoa ja itseäni vanhempia, jotka tyhmiä kuin vasemman jalan saapas aasin oikeassa koivessa. Ja toisinpäin.
Tarkoitan ja lukuunotan myös ne 50 v. Aiemmassa tekstissäni laitoinkin 30 -40 v. Ihmisen ikä on vain niin mystinen juttu ja sen suhteen voi kyllä erehtyä pahemman kerran. Taas niitä erojahan löytyy kyllä niin ihmisissä kuin iässäkin. Joillekin se vain tuntuu kyllä merkitsevän, tulkitaan ja tehdään pelkkiä arvioita vain sen iän perusteella. Tutustumatta lainkaan ensin siihen ihmiseen itsessään ja varsinkaan tähän syvempään, henkiseen puoleen ja ihmisen sisimpään.
Hyvä tosiaan muistaa, että elämä jatkuu yli 40v. ja niinpä liki viisikymppisenä vastaan, että oikeastaan ystävien löytäminen alkaa tässä vaiheessa olemaan helpompaa samasta kuin muistakin ikäluokista.
Tässä ikävaiheessa lapset ovat sen ikäisiä, ettei heistä tarvitse enää pitää niin urakalla huolta kuin ennen ja niinpä harrastukset, ihmissuhteet ja muut elämykset alkavat mahtumaan vapaa-aikaan. On aikaa olla utelias, on aikaa kohdata erilaisia ihmisiä ja silloin olisi jo sulaa hölmöyttä pohtia minkä ikäinen joku on.
Omalla kohdallani tärkeää ihmisten kohtaamisessa on kohdata ihminen aitona ja sellaisena kuin hän on. Totta kai itseäni nuoremmat ihmiset ovat joskus selkeästi avoimempia ja vilpittömämpiä, jonka oletan osin johtuvan minun iästäni. Vanhempi ihminen herättää luottamusta ja minun oletetaan sanovan jotakin kuolematonta, jolla elämän arvoituksia ratkaistaisiin.
Itseäni vanhempien seurassa ikäero ei ole niin voimallista, koska vuosien lisääntyessä myös käsite ikäero hälvenee. Enemmän ihmissuhteissa ratkaisee elämänkokemus, arvomaailma, yleissivistys, siis ylipäätään ne asiat, jotka ovat muovanneet minua ihmisenä sellaiseksi kuin nyt olen.
Hämmästelen kuitenkin tässä viestiketjussa 30 - 40 v. elämänkiireitä, koska toimin tällä haavaa aika useankin sen ikäisen olkapäänä. Yksi kärsii yksinolemisesta kotiäitinä, toinen uraputkensa kanssa, kolmas sairautensa, neljäs koettaessaan nousta jaloilleen työttömyydessään, viides muuttaako rakkauden perässä ulkomaille jnejne. Että oishan siinä paljonkin asiaa jaettavaksi ikätovereilleen, mutta ilmeisesti aika on myös vahvaa oman identiteetin kasvua ja silloin tärkeämpää on tulla kuulluksi kuin joutua kuuntelemaan muita?
Minua ihmetyttää juuri se, että miksi juuri näitä aitoja ihmisiä on niin vähän, harvassa? Itse allekirjoitan tuon aitouden, mikä on ja merkitsee myös itselleni toisessa ihmisessä ja ystävyydessä paljon. Että osaa olla oma itsensä, tarvitsematta näyttää tai esittää ollakseen jotain muuta kuin se mitä aidosti ja oikeasti ihmisenä vain on. Ehkä siksi koen pettyväni ihmissuhteissani, koska moneen ihmiseen johon olen tutustunut, onkin paljastunut välinpitämättömäksi, epäaidoksi, pinnalliseksi tai itsekeskeiseksi.
Koen itse ihmisenä olevani liian aito ja liian avoin ja olen huomannut tämän vaikuttavan joihinkin ihmisiin negatiivisesti. Se käsitys kyllä itselläni on, että (liian) aidoista ja avoimista ihmisistä ei vain niin pidetä. Jos olet aidosti oma itsesi, voi se kääntyä sinua vastaan ihmisenä. Oletkin jonkun toisen mielestä tai näytätkin jonkun toisen silmissä vain ei-mukavalta, ei-pidetyltä, kun vain olet ja haluatkin olla ihmisenä ainoastaan vain aidosti oma itsesi. Mitä sitten tulee avoimuuteen, (ja minkä itse miellän jollain tavalla kuuluvan myös aitouteen), että pystyy olemaan myös avoin toiselle ja puhumaan asioista. Tavallaan avoimuudellaan kertoo myös olevansa ihmisenä aito ja eikä ole tarvetta jotenkin peitellä itseään tai sisintään, vaan voi avoimesti tuoda ihmisenä ajatuksiaan esille ja puhua itsestään ja olla vain avoimesti itsenään sellainen kuin on. Kuin että sulkisit mielesi ja olisit epäavoin, mikä ei ole luonteellesi/ihmisyydellesi ominaista olla. Taas tullaan siihen ettei (liian) avoimista ihmisistä nähdäkseni pidetä. Vaikka tarkoitushan on olla vain avoin ja sellainen kuin ihmisenä ja aidosti itsessään myös on.
Tottahan on, että ihmisenä emme kaikki ole samanlaisia. Ehkä sitten tämä pitkälti määrittelee myös ne ystävyyssuhteet, ihmisten luonteet, persoonat jotka sopivat sitten vain toisilleen paremmin(ko?) ystävinä.
pelkän harrastuksen kannalta, mihin viittasit myös aloituksessa ja unohdetaan ikä.
Minun näkemyksenä kiinni on myös, millaisen sähköpostin/kirjeen lähettää.
Jos lähettää liian pitkän/lyhyen kirjoituksen, voi tulla hylkäämispäätös.
Samoin sisällön sanamuoto ratkaisee.
Mikäli selittää liian yksityyiskohtaisesti, voi saada tärkeilijän leiman jos liian vähän, saattaa vastaanottaja olettaa ettei tiedä asiasta juuri mitään. Etenkin jos ei muista mainita miten pitkään on harrastanut.
Myös asuinalue, syystä tai toisesta vaikuttaa joidenkin ratkaisuihin.
Toiset haluavat, että toinen asuu kaukana, toiset lähimaastosta. Riippuen harrastuksesta ja tarvitaanko siihen muuta sosiaalista toimintaa kuin s.postin vaihto.
Esim. shakkia, tammea ja montaa muuta peliä voi pelata sähköpostitse.
Yksi hyvä tapa saada harrstuskavereita on mennä kansalaisopiston kursseille, mikäli harrastusalue sisältyy kansalaisopiston kurssitoimintaan.
Mitä nyt olen vierestä seurannut, osa heistä ystävystyy keskenään. Osa ei.
On myös syytä muistaa, mikäli harrastus vaihtuu/loppuu, monesti myös ystävyys katkeaa.
Viime yönä Radio Suomen Yöradio-ohjelmassa puhuivat ystävyydestä.
Yksi soittaja kertoi sairastuneensa vakavasti ja siinä hän sitten näki kuinka ns. ystävät katosi yksi toisensa jälkeen. Muutama jäi, jotka jaksavat käydä tervehtimässä.
Toinen soittaja, joka puhetyöläinen suri sitä, että nykyaikana ystävyys pistetään katkolle heti ensimmäisen ristiriidan kohdalla.
Ystävyyteen kuuluu myös erimielisyydet.
Tämä puhetyöläinen myös suurinpiirtein sanoi "Ystävä menee poikkiteloin ystävänsä eteen vain silloin, kun ystävällä menee elämä itsetuhoisuuteen".
Ystävyydessä on myös tärkeää pyytää ja antaa anteeksi.
Sinänsä juontajan väite "Ystäviä kyllä löytää, jos hakemalla hakee" oli mielestäni aika yliammuttu.
Jotenkin ajattelin "Hakemalla hekee" kohdan pakkomielteiseksi hakemiseksi.