Olen seurustellut poikaystäväni kanssa nyt n. 1 ½ vuotta. Molemmilla takana pari pidempää suhdetta.
Emme asu yhdessä, mutta kuitenkin ns. asumme. Eli emme ole olleet erossa yhtäkään yötä n. vuoteen.
Poikaystäväni ei suostu puhumaan mitään existään. Kiertelee ja kaartelee. Onkohan ne ollu jotenkin niiiin täydellisiä, ettei niistä voi puhua vaan ne on jotain pyhiä asioita?? On kuitenkin asunut yhdessä edellisen tyttöystävänsä kanssa ja sain häneltä taudin lahjana menneestä elämästä.. Mielestäni siinä kohtaa exät kuuluvat myös minulle!!! En nimittäin parane tästä taudista ikinä, kiitosta vaan!
Myös hiukkasen hämäävät ne 4 cd levyllistä kuvia existä.. Valehdellut myös, että ei olisi ollut exän kanssa etelässä, kuvat kertoi muuta.
Miehen suhde vanhempiinsa on jotain todella erikoista! Olimme viikon matkalla etelässä ja sinne vanhemmat soittivat joka ikinen päivä.. Minä kun luulin olevani läheinen äitini kanssa, soitti kerran tuon matkan aikana. Muutenkin aina kriisitilanteissa soitetaan vanhemmille ensin.
Baarissa joku ihan outo nainen saattaa tulla halaamaan. Se on ihan ok. Auta armais jos itse edes juttelen tutun miehen kanssa, niin alkaa sellainen *ittuilu että huhhuh! Eli säännöt koskevat minua, eivät häntä.
Minun menoni on ehdottomasti tiedettävä, mutta hänen ei tarvitse selitellä omiaan.. Erikoista!
Mieheni ei ole mitään kädestä pitäjä- typpiä, eli mitään rakkaudentunnustuksia ja muita lepertelyjä on turha odottaa. Asiaan olen jo tottunut, mutta en edes kuule sanoja "rakastan sinua" jos en itse sano ensin. Olen tämän kokeillut ja kahden viikon kohdalla annoin periksi. En myöskään kuule olevani kaunis tms. IKINÄ, KOSKAAN, MILLOINKAAN!! Joskus tuntuu siltä, että olenko vain JOKU ihminen hänelle..
Mies ei myöskään puhu asioitaan, avaudu mistään, jos ei ole ottanut hiukkasen alkoholia. Mitään alkoholiongelmaa ei ONNEKSI ole. Turhauttavaa kuitenkin, että asioista puhuminen vaatii muutaman kaljan. Miksei toinen voi olla sellainen ilman alkoholin suomaa helpotusta?
Pihtailee toisinaan.. Eli saatan olla 2 viikkoa ilman seksiä.. verukkeita on jos jonkinlaisia. Asia häiritsee suunnattomasti. Jos seksiä saa nyt n. 1 viikossa, niin mitäköhän se on 10 vuoden päästä? Aina ei varmasti huvita, mutta kerta toisensa jälkeen kun tulee torjutuksi, niin olo alkaa olla itsellä aika kamala.
Olen kaikista asioista hänen kanssaan puhunut, nätisti keskustellen, huutaen, itkien, raivoten!
Ei vaan tunnu asiat menevän parempaan.
Miehessä on paljon hyvääkin, fiksu, järkevä, tekee asioita puolestani.. Mutta mahtaakohan ne riittää?
Toisaalta, päiväkin ilman tätä ihmistä tuntuu helvetiltä, saatika että erota pitäisi.
Paljonko asioita täytyy hyväksyä toisen takia? Luulin jo, että edellisestä 7 vuoden suhteestani opin paljon..
Olen yrittänyt muutaman kerran ehdottaa pientä taukoa, että katsellaan pari viikkoa erillään. Raivostui ja huusi, että mulla on joku toinen ym. En sittemmin ole jaksanut saada tahtoani läpi ja samoissa uomissa menty.
Aika turhauttavaa eikö?
Oiskohan parempi pakata herran kimpsut ja kampsut ja sanoa nou tänk juu?! Montakohan kuukautta sitä sitten ollaan romuna sen jälkeen? Miksi ihminen aina kerää ongelmia ympärilleen?? Argh!
Emme asu yhdessä, mutta kuitenkin ns. asumme. Eli emme ole olleet erossa yhtäkään yötä n. vuoteen.
Poikaystäväni ei suostu puhumaan mitään existään. Kiertelee ja kaartelee. Onkohan ne ollu jotenkin niiiin täydellisiä, ettei niistä voi puhua vaan ne on jotain pyhiä asioita?? On kuitenkin asunut yhdessä edellisen tyttöystävänsä kanssa ja sain häneltä taudin lahjana menneestä elämästä.. Mielestäni siinä kohtaa exät kuuluvat myös minulle!!! En nimittäin parane tästä taudista ikinä, kiitosta vaan!
Myös hiukkasen hämäävät ne 4 cd levyllistä kuvia existä.. Valehdellut myös, että ei olisi ollut exän kanssa etelässä, kuvat kertoi muuta.
Miehen suhde vanhempiinsa on jotain todella erikoista! Olimme viikon matkalla etelässä ja sinne vanhemmat soittivat joka ikinen päivä.. Minä kun luulin olevani läheinen äitini kanssa, soitti kerran tuon matkan aikana. Muutenkin aina kriisitilanteissa soitetaan vanhemmille ensin.
Baarissa joku ihan outo nainen saattaa tulla halaamaan. Se on ihan ok. Auta armais jos itse edes juttelen tutun miehen kanssa, niin alkaa sellainen *ittuilu että huhhuh! Eli säännöt koskevat minua, eivät häntä.
Minun menoni on ehdottomasti tiedettävä, mutta hänen ei tarvitse selitellä omiaan.. Erikoista!
Mieheni ei ole mitään kädestä pitäjä- typpiä, eli mitään rakkaudentunnustuksia ja muita lepertelyjä on turha odottaa. Asiaan olen jo tottunut, mutta en edes kuule sanoja "rakastan sinua" jos en itse sano ensin. Olen tämän kokeillut ja kahden viikon kohdalla annoin periksi. En myöskään kuule olevani kaunis tms. IKINÄ, KOSKAAN, MILLOINKAAN!! Joskus tuntuu siltä, että olenko vain JOKU ihminen hänelle..
Mies ei myöskään puhu asioitaan, avaudu mistään, jos ei ole ottanut hiukkasen alkoholia. Mitään alkoholiongelmaa ei ONNEKSI ole. Turhauttavaa kuitenkin, että asioista puhuminen vaatii muutaman kaljan. Miksei toinen voi olla sellainen ilman alkoholin suomaa helpotusta?
Pihtailee toisinaan.. Eli saatan olla 2 viikkoa ilman seksiä.. verukkeita on jos jonkinlaisia. Asia häiritsee suunnattomasti. Jos seksiä saa nyt n. 1 viikossa, niin mitäköhän se on 10 vuoden päästä? Aina ei varmasti huvita, mutta kerta toisensa jälkeen kun tulee torjutuksi, niin olo alkaa olla itsellä aika kamala.
Olen kaikista asioista hänen kanssaan puhunut, nätisti keskustellen, huutaen, itkien, raivoten!
Ei vaan tunnu asiat menevän parempaan.
Miehessä on paljon hyvääkin, fiksu, järkevä, tekee asioita puolestani.. Mutta mahtaakohan ne riittää?
Toisaalta, päiväkin ilman tätä ihmistä tuntuu helvetiltä, saatika että erota pitäisi.
Paljonko asioita täytyy hyväksyä toisen takia? Luulin jo, että edellisestä 7 vuoden suhteestani opin paljon..
Olen yrittänyt muutaman kerran ehdottaa pientä taukoa, että katsellaan pari viikkoa erillään. Raivostui ja huusi, että mulla on joku toinen ym. En sittemmin ole jaksanut saada tahtoani läpi ja samoissa uomissa menty.
Aika turhauttavaa eikö?
Oiskohan parempi pakata herran kimpsut ja kampsut ja sanoa nou tänk juu?! Montakohan kuukautta sitä sitten ollaan romuna sen jälkeen? Miksi ihminen aina kerää ongelmia ympärilleen?? Argh!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kerää ne kamppeet ja jätä kaveri!! Ihan itsesi takia, olo on ensin kuin traktorin alle jääneellä mut helpottaa ajan myötä.. Nyt pääset vielä helpolla mut ajan myötä nuo kaikki pahenee.. Mun mielestä tuossa on hiukan sellaisia narsistisia piirteitä ja ne EI mene pois vaikka kuinka toivoisit..
Joo sua tullaan uhkailemaan ja kiristämään ja syyllistämään oikein vaan urakalla, mut yritä oikeasti pysyä kovana ja tee se mitä tarvitsee, ansaitset niin paljon parempaa..
Tunnetko yhtään hänen entisiään?? Ehkä niissä suhteissa on ollut samoja ongelmia tai vielä jotain pahempaa ja siksi niistä ei puhuta????
Kirjoituksestasi tuli mieleen kuinka samanlaisia me periaatteessa oltais. Siis olen mies ja elellyt tässä avioliitossa kolmisen vuotta.
Mulle on aina sanottu että edellisiä suhteita ei saa tuoda nykyiseen. No en osaa sanoa. Mulla vaimo halus salata nuo asiat maailman ääriin vaikka suhteen elussa ex soitteli ja vielä sitä edellinen exä.
Vähän pisti risomaan koko homma.
Ei häntä koskaan kiinnostanut mun menneisyys mutta häneltä kun asiaa tiedustelin oli se niin helvetin vaikeaa.
Itse olen ollut se joka haluaa näyttää tunteensa, kävellä käsi kädessä ja jutella. Toiselle se on aina ollut vaivaannuttavaa kai. Tunteistaan vaimo ei voi puhua kuin itkupotkuraivareilla.
Seksiä koko tänä aikana halusin aina minä. Tais hän pari kertaa sanoa et eiköhän vähän....
Koko aikainen valehtelu sai aikaan sen että hain eroa ja haluan ihmisen joka osaa puhua.
Nyt erotessamme olen kuulemma narsisti. Jaa että kun ei tee kuin hän haluaa (ei ole halunnut koko aikana mitään parisuhteelta) niin se tekee minusta kai narsistin.
Ihan kuinka vain. Kukaan muu minusta ei niitä piirteitä löydä vaikka haluaisi. Kuulemma.
Kirjoituksestas vaan tuli taas mieleen että mikä helvetti siinä on että aina ne on ne magneetin vastakappaleet jotka toisiinsa tutustuu.
Mun tuleva ex vaimo olisi juuri passeli miehelles. Tosin en suosittele vaan pikemmin säälin seuraavaa hänen uhriaan.
Etkö todellakaan keksi elämällesi mitään arvokkaampaa ja laadukkaampaa kuin täyttää se kuvaamallasi löhes sairailla ihmis-suhteella. Tuo suhde vie sinulta hyvin paljon ajatuksia, voimia ja energiaa. Miten äärettömän säälittävää että sinä valitset käyttää aikasi, voimasi ja ajatuksesi tuollaiseen roskaan! Elämään ihmisen kanssa joka on kaukana ihanteestasi ja kunnioituksestasi, jonka kanssa ei voi vaihtaa ajatuksia muuten kuin mielipuolisesti raivoamalla! Ja josta sinä ajattelet tyyliin " se on hyvä silloin kun ei hakkaa".
Pakottaako uskontosi ottamaan ensimmäinen vastaantulevan kaksilahkeisen osaksi elämääsi?
Vai oletko kenties sukusi painostamana pakotettu sen tekemään? Vai onko siihen jokin muille tietämätön ulkopuolinen syy joka kuoleman uhalla pakottaa sinua olemaan kuvaamasilaisten miesten elämässä?
Jos vastauksesi kaikkiin on kielteinen, on vaikea ymmärtää miksi sinä huolelliseti harkiten valitset ympärillesi ihmisiä joista sitten et olekkaan tyytyväinen, iloinen ja täydellisen onnellinen valinnastasi.
Vai etkö kenties tiedä että kaikista arvokkain lahja joka suomalaisilla on on .....valinnan vapaus! Tuon lahjan väärinkäyttö on lähes rikollista. Käytä sitä omaksi eduksesi, ei omaksi rangaistukseksesi!