Jälleen sai lukea lehdestä, että vanhus virui 2,5 vuotta kuolleena asunnossaan ja kukaan ei kaivannut sillä aikaa häntä.
Ensimmäisenä tulee mieleen, etteikö tällä vanhuksella ollut mitään kontakteja yhteiskuntaan, eikä ketään omaisia tai sukulaisia, jotka häntä kaipaisi. Toisena tulee mieleen, etteikö naapurustossa yhtään ihmetelty mistä moinen hiljaisuus 2,5 vuotta johtui. Vaikea on varmaan kerrostalossa tehdä havaintoja, mutta ihmetyttää, ettei kenelläkään hälytyskellot soi päässään, että jotain outoa on havaittavissa naapurustossa.
Tulee mieleen tapauksesta, että erakoidummeko omasta tahdostamme, vai johtuuko se ihmisten välinpitämättömyydestä muita kohtaan ja kehen kohdistaa katseen silloin, kun ihminen viruu vuosia kuolleena asunnossaan , eli itseemme, omaisiin vai yhteiskuntaan.
Ensimmäisenä tulee mieleen, etteikö tällä vanhuksella ollut mitään kontakteja yhteiskuntaan, eikä ketään omaisia tai sukulaisia, jotka häntä kaipaisi. Toisena tulee mieleen, etteikö naapurustossa yhtään ihmetelty mistä moinen hiljaisuus 2,5 vuotta johtui. Vaikea on varmaan kerrostalossa tehdä havaintoja, mutta ihmetyttää, ettei kenelläkään hälytyskellot soi päässään, että jotain outoa on havaittavissa naapurustossa.
Tulee mieleen tapauksesta, että erakoidummeko omasta tahdostamme, vai johtuuko se ihmisten välinpitämättömyydestä muita kohtaan ja kehen kohdistaa katseen silloin, kun ihminen viruu vuosia kuolleena asunnossaan , eli itseemme, omaisiin vai yhteiskuntaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kukaan enää mihinkään viru?
Rapussa jossa on paljon asukkaita ei kaikkia edes välttämättä tunne. Varsinkin jos on itse pysytellyt enemmän sisätiloissa.
kerrostaloissa on hyvin vaikea tehdä havaintoja naapuristaan ja ei välttämättä tunneta kaikkia saman rapun asukkaitakaan.
Ehkä ihmisten pitäisi esitellä itsensä pimputtamalla ovikelloa naapurilleen muuttaessaan tai luoda jonkinlainen tunnettavuus talossa. Yksinäisiä ihmisiä asuu kerrostaloissa ja heidän itsensä täytyisi mielestäni luoda jonkinlainen turvatiimi tai hälytysjärjestelmä itselleen, jos jotain sattuu, mutta tietenkään kaikkeen ei voi aina varautua.
Toi lienee juurikin niitä kaupunkiasumisen, lapsettomuuden ja ikisinkkuuden varjopuolia. Toisaalta asunto on aika hulppee arkku ja vainaja välittää paskat siitä, missä se pötköttää.
Surkeempaa taitaa olla se, että silloin kun vielä on elossa, kukaan ei kaipaa. Maaseudulla tollainen ei toimi, sillä naapurin asiat tiedetään paremmin, kuin ne itte.
tapauksia, joissa erakoidutaan omasta tahdosta. Ei siinä silloin mitään surullista ole. Suurkaupungin kerrostalo on paras paikka ko. toiminnalle.
Minulta meni 3 vuotta, ennen kuin seinänaapurini tuli ensimmäisen kerran rapussa vastaan. Vaimo ei ole nähnyt sitä vieläkään eikä sieltä ikinä kuulu ääniä. En kai minä ala sen ovikelloa soittamaan tai isännöitsijää hätyyttelemään.
Moni on erakkoluonne tai sitten ei ole itse välittänyt vaalia ystävyys- tai sukulaissuhteitaan. Minusta moinen tilanne on nimenomaan oman toiminnan aikaansaannosta eikä muiden välinpitämättömyyttä. En minä kenenkään seuraan tuppaudu tai yhteyttä pidä, jos se ei ole vastavuoroista.
On se nyt saatana, jos ei edes omassa kodissaan saa kuolla siitä kaikille tiedottamatta etukäteen.
olla kerrostaloissa, että piiloleikki saattaa jatkua vuosia ja ei tunneta tai halutakaan tuntea naapuriaan. Tuskinpa ensimmäisenä välittämisen katseet kohdistu naapureihin näitä ikäviä tapahtumia sattuessa ja välinpitämättömyyttä saattaa olla vainajankin käytöksessä tai osaltaan omaisten, sukulaisten tai ystävien suhteenkin, mutta vaikea on ketään sormella osoittaa, kun ei tiedetä taustoja.
Ehkä avoimuutta voisi olla kerrostalo asukkaiden kesken enempikin, eikä kokea ihmispelkoa tai luimistella kiireesti omaan laatikkoonsa.
....