Ollaan asuttu n.5kk eri osoitteissa exän ka. Meillä on kaksi yhteistä tytärtä, jotka ovat vielä alle kolmen. Huoltajuus puoliksi, eli viikko/viikko. Molemmat on tehny mitä parhaaksi nähny tänä eroaikana. Kummallakaan ei ainakaan vakituista uutta ole vielä ilmestyny.
Muistissa on kyllä eron syyt, ainakin minulla... Riitaisaa on ollu eronkin aikana, kalliit elatusmaksut ja sen merkityksen ymmärtäminen toisessa päässä jne... Nyt kuitenkin on saatu sovituksi, elarit maksan ja hän huolehtii niillä sitten. Sitten itse piti tehdä aloite että eikö riitely muutoinki olis hyvä haudata ja sehän tuotti tulosta. Asiat alkoi rullaamaan ja lasten asioista etenki on paljon helpompi puhua.
Sit yks päivä kun olin lapsia hakemassa luokseni, exä suurin piirtein itku silmässä kysyy et; " Voitasko me olla kavereita?". Mä tietysti myönnyn ja tuumasin et onhan toi hyvää vauhtia parempaan jo mennykin.
No sitten tuli kahville kutsu... En ole vielä käyny, mut hän kävi sitten täällä mun luona kahvilla. =)
Nyt sitten eilen, ex kyseli lasten kuulumisia ja sanoi ikävöivänsä heitä. Heitin että sen kun tulee leikkimään lastensa kanssa. Mut oli kuulema nii kohmeloissaan et ei viittiny. Meni äitinsä luo yksinäisyyttään tappamaan... No sitten tuli tältä ex anopilta tekstari; "Mulla ois täällä eräs yksinäinen joka kaipaa lapsiaan ja juttuseuraa". Olin jo nii väsynyt ja lapset piti jo saada pian yöpuulle että kieltäydyin "kunniasta"... Vaiheltiin siinä ex anopin ka parit tekstarit ja sit yhessä luki että;" **** kaipaa lapsiaan, ja sinua".
Putosi puhelin kädestä enkä osannu sanoa siihen mitään... Pyysi et en kerro exälle hänen kertoneen.
Ei se paha ois, hyvännäkönen nainen ja itsestään huoltapitävä muutoinkin. Mut siinä tulis nii monta kompastuskiveä vastaan että ihan hirvittää. Kun muistelee miksi hän lähti aikanaan, mihin ne asiat ois kadonnu? Lunastin talon itselleni erotessamme, en enää alkais ainakaan jakamaan sitä. Molemmat joutu hankkimaan suurehkon määrän huonekaluja ja minä myös kodin koneita eron takia. Mä en luopuis enää niistäkään, kun voi tulla uusi vastaava tilanne ja sitte palais taas paljon rahaa. Eikä ole varastoakaan mihin sitä tavaraa mahtuis. Ainoalta vaihtoehdolta siis kuulostais mun mielestä asuttaa kahta kotia. Mut mitä järkee siinä pitkässä juoksussa ois? Ja kun ei mikään olis toisin kuitenkaan... Hän se oli joka tästä tahtoi pois, mutta en tiedä. Ei vaan jotenki jääny kaipaamaan, kun hän uhosi sillä lähdöllään joka riidan yhteydessä. Toisaalta helpompi ois yhdessä perhe jne... Kyllähän se yksinäistä on, ku lapset on poissa. Kyllä mä oisin jaksanu jatkaa sitäkin elämää mikä oli ennen eroa. Ei se niin kauheaa ollu, mutta puuttuuko siitä se joku kipinä kuiteskin?
Muistissa on kyllä eron syyt, ainakin minulla... Riitaisaa on ollu eronkin aikana, kalliit elatusmaksut ja sen merkityksen ymmärtäminen toisessa päässä jne... Nyt kuitenkin on saatu sovituksi, elarit maksan ja hän huolehtii niillä sitten. Sitten itse piti tehdä aloite että eikö riitely muutoinki olis hyvä haudata ja sehän tuotti tulosta. Asiat alkoi rullaamaan ja lasten asioista etenki on paljon helpompi puhua.
Sit yks päivä kun olin lapsia hakemassa luokseni, exä suurin piirtein itku silmässä kysyy et; " Voitasko me olla kavereita?". Mä tietysti myönnyn ja tuumasin et onhan toi hyvää vauhtia parempaan jo mennykin.
No sitten tuli kahville kutsu... En ole vielä käyny, mut hän kävi sitten täällä mun luona kahvilla. =)
Nyt sitten eilen, ex kyseli lasten kuulumisia ja sanoi ikävöivänsä heitä. Heitin että sen kun tulee leikkimään lastensa kanssa. Mut oli kuulema nii kohmeloissaan et ei viittiny. Meni äitinsä luo yksinäisyyttään tappamaan... No sitten tuli tältä ex anopilta tekstari; "Mulla ois täällä eräs yksinäinen joka kaipaa lapsiaan ja juttuseuraa". Olin jo nii väsynyt ja lapset piti jo saada pian yöpuulle että kieltäydyin "kunniasta"... Vaiheltiin siinä ex anopin ka parit tekstarit ja sit yhessä luki että;" **** kaipaa lapsiaan, ja sinua".
Putosi puhelin kädestä enkä osannu sanoa siihen mitään... Pyysi et en kerro exälle hänen kertoneen.
Ei se paha ois, hyvännäkönen nainen ja itsestään huoltapitävä muutoinkin. Mut siinä tulis nii monta kompastuskiveä vastaan että ihan hirvittää. Kun muistelee miksi hän lähti aikanaan, mihin ne asiat ois kadonnu? Lunastin talon itselleni erotessamme, en enää alkais ainakaan jakamaan sitä. Molemmat joutu hankkimaan suurehkon määrän huonekaluja ja minä myös kodin koneita eron takia. Mä en luopuis enää niistäkään, kun voi tulla uusi vastaava tilanne ja sitte palais taas paljon rahaa. Eikä ole varastoakaan mihin sitä tavaraa mahtuis. Ainoalta vaihtoehdolta siis kuulostais mun mielestä asuttaa kahta kotia. Mut mitä järkee siinä pitkässä juoksussa ois? Ja kun ei mikään olis toisin kuitenkaan... Hän se oli joka tästä tahtoi pois, mutta en tiedä. Ei vaan jotenki jääny kaipaamaan, kun hän uhosi sillä lähdöllään joka riidan yhteydessä. Toisaalta helpompi ois yhdessä perhe jne... Kyllähän se yksinäistä on, ku lapset on poissa. Kyllä mä oisin jaksanu jatkaa sitäkin elämää mikä oli ennen eroa. Ei se niin kauheaa ollu, mutta puuttuuko siitä se joku kipinä kuiteskin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulla on suht samanlainen tarina takana. Ainoo ettei ole lapsia.
Tyttöystäväni jätti minut vajaa kuukausi sitten, mutta kännissä on tullut muutama kaipaava tekstiviesti. En niistä lähde kyllä paljoa perustamaan, mutta saas nähä minkälainen mieli on parin kuukauden päästä.<
itse olin kyllä tyytyväinen suhteeseemme ja se mitä meillä oli riitti minulle, mutta ei sitten vissiin hänelle. Vaikka kaipaan häntä mielettömästi, en tiedä haluisinko enää jatkaa, koska mistä sitä tietää, ettei hän taas lähde kun tulee jotain riitaa tai kriisiä.
Teillä on varmaan sikäli hankalempi tilanne kun on lapsia, niin uudellenyritykseen tulee ehkä helpommin lähdettyä, mutta jos puhutte asiat selviksi niin mistäs sitä ikinä tietää vaikka onnistuisi.
Minä en sano koskaan "ei koskaan". Voi olla, että mekin vielä palaamme yhteen, mutta en siitä haikaile vaan katson eteenpäin josko sitä joku vielä parempi sattuisi kohdalle :)
Tsemppiä!
"Hän se oli joka tästä tahtoi pois,"
mikä takaa ettei näin käy vastaisuudessakin? voisitko elä ikuisessa epävarmuudessa vai voisiko ex jotenkin saada sut vakuuttuneeksi ettei taas lähde kävelemään?
noi lapset tekee tilanteesa melko monimutkaisen. paha paikka.
tilanne, että ottaisin exän takaisin. Kun hän ny kerta tuntuu tahtovan, tai sit se oli anoppi vaan pienessä maistissa ku viestitteli. Jokatapauksessa, olen melko varma siitä, että exä on aika yksinäinen kun lapset ovat minulla. On sanonukin niin, ja niin olen itsekin. Hakee lohtua yksinäisyyteensä kuppiloista viikoloppuna ja sitä rataa... Exä manas jo sitäkin, ettei ole hänen juttunsa ns. irtosuhteet. Ihmettelin miten on edes lähteny niihin kun aina oli niitä juttuja nii kovasti vastaan. Se siitä, ei kuulu mulle hänen toimintansa...
Mutta jos hän tulis tähän takas, hän joko hyvin pian huomais miksi 5kk sitten lähti, ja lähtis taas. Tai, hän on huomannut menetyksensä, enkä tarkota itteeni, vaan perhettä noin yleensäkin, ja pitäis siitä nyt sitte tiukemmin kiinni. Muutoksia se vaatis minultakin tietyissä asioissa... Hänen taustassaan tosin on ennen minuakin jo asumuseroa ja yhteen palaamista ja sen kruunasi avioero... Että tyhmä kai mä olisin jos luottasin vielä. Ei ihan tasapainoisin persoona, mutta järkevä ja hyväntahtoinen ihminen kyllä.
jutella exäsi kanssa ensin ja selvittää, haluaako hän varmasti palata takaisin ettet turhaan pohdi toisen käden tietoa asiasta. Arvaan kyllä ettei ole helppo asiaa kysyä, itsellekin kynnys olisi kova. Mutta jos asia mietityttää sinua noinkin paljon, niin kyllä teidän kannattaisi jutella asiasta, ja vasta sen jälkeen sinun miettiä mitä tekisit.
Pohdit sitä, lähtisikö hän taas muutaman kuukauden päästä, vai pitäisikö tiukemmin perheestään kiinni. Sitä et voi sinä eikä kukaan muukaan tietää mitenkään etukäteen. Jollet yritä uudelleen, mietit ehkä lopun ikääsi miten olisi käynyt, jos olisitte palanneet yhteen. Jos yrität uudelleen, ja hän lähtee, niin jälleen pahaa mieltä edessä. Silloin tosin tietäisit jo varmasti ettei homma tule toimimaan. Eikä se yhteen palaaminen ole helppoa kun ajattelet ja pelkäät jonkun aikaa, jos juttu ei kestäkään. Toiset miettii sitä pitempään, toiset ei niin kauaa. Itse tiedät parhaiten kestätkö ne tunteet ja pääsetkö niistä loppujen lopuksi yli. Luottamuksen saavuttaminen ei ole helppoa, ja suhteessa jossa ei luota toiseen on hirveää olla.
Vain sinä itse loppujen lopuksi tiedät parhaiten mitä teet, kaikkein huonoin vaihtoehto olisi seurata pelkästään jonkun toisen neuvoa. Löydät kyllä ratkaisun kun itse mietit mitä haluat, ja mikä on sulle tärkeää. Itse suhteissani olen ollut kova pohtimaan asioita kantilta jos toiselta, ja sitten loppujen lopuksi tehnyt päätöksen siltä pohjalta, miltä jonain hetkenä tuntuu. Välillä riski on kannattanut ottaa, välillä on tullut lunta tupaan urakalla... Koskaan ei ole voinut tietää etukäteen.
Jos nyt takaisin ottaisitkin, tee selvä avioehto. Mikä nyt on sinun on vastaisuudessakin sinun kävipä miten tahansa, ettei TAAS tapahtuisi UUDELLEEN JAKO. Kannattaa HARKITA hartaasti, onko yhteiselämä kannattava. Ystävä ja kaverihan voi toki olla, vaikkei hynttyitä löisikäään enää yhteen. Jokainen tekee, miten parhaimmaksi näkee. Ankeata, että niin paljon on avioeroja varsinkin, kun on lapsia. LAPSETHAN ne ovat suurin kärsijä, mutta riitaisa liittokin on yhtä paha, ellei pahempikin, tapauksesta riippuen.
oltu naimisissa, eikä ihan heti tultais olemaankaan, joten tuo avioehto on hiukan väärä sana. =) Omaisuuteni kyllä tiedän, eikä sitä tarte enää jakaa, omansa kumpikin otti erotessakin.
Mietiskeltyäni asiaa... en mä voi häntä takasin ottaa. Kaikki mennyt shitti yhdessä ja erikseen puskee liikaa muistikuvina...
Jos nyt sitte kaveerata yrittäs, vaikka lisää shittiä sekin tuntuu tuovan tullessaan...vai sanoisko ettei se poista mitään mikä vaivas ennen kaveeraamistakin. Oikeestaan aiheuttanu vaan vahvempaa tunnetta siitä ettei mun ole hyvä hänen kanssaan. Ehkä ei sitä tarkota tietosesti, ehkä yrittää todistaa jotain, en tiedä. Heitti vaan tuossa että "ei tarvii esittää nii vaikeesti tavoiteltavaa" (Asia yhteyttä arvailtakoon) =) Mutta tää päätös on ny tehty.
Lapset on mielestäni tottuneet jo kahta kotia asuttamaan. Iloiten ne menee kumman vanhemman luo tahansa, ja on ne rutiinit.
ihan järkevä päätös, kertomuksesi perusteella olisit vain joutunut jojoilemaan.
en ymmärrä mitä tarkoitat oikein kaveeraamisella? tottakai exän kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä lasten takia, mutta et kai tarkoita että alkaisit sen kanssa viettämään aikaa eli oikeasti kaveeraamaan? mitä järkeä?
äläkä anna sille, hakekoot seksinsä niistä irtosuhteista. jos otat seksin taas mukaan niin asiat menee varmasti turhan monimutkaisiksi, ihan oikea ja selvä ero on paljon selkeempi vaihtoehto.
tarkoittaa sitä tässä tapauksessa, että tehään asioita mitä kaveritkin yleensä tekee. Mä voin naisenkin kanssa olla ihan kaveri tasolla. Ei kaverit harrasta seksiä keskenään. Vaihetaan sähköpostia ja kahvitellaan joskus lapsien vaihdon yhteydessä. Ryypiskelykään yhtä matkaa ei oikein onnistu, kun toisella ne lapset on aina, ja se on mielestäni hyvä, koska alkoholilla on tapana saada sotkettua asioita aina vaan enemmän. Ja lisäks meillä sattuu olemaan hyvin paljolti samat kaverit muutenki, et sovitaan sitte samaan porukkaan aina, eikä toisen tarvii olla aina väistämässä. Tällanen kaveeraaminen lopahtaa kyllä siinä vaiheessa kun toinen sitten löytää jonkun uuden. Se on vaan tiedostettava etukäteen ni ei tipaha korkeelta. =)
Jep, senkin tiedän jos ottasin takas, enkä ole enää yhtää varma haluuko takas, niin joutusin jojoilemaan kuten sanoit. Ei mikään olis muuttunut. Ja olen jutellu muiden kavereitteni kanssa asiasta, ja hekin on ollu just samaa mieltä, kun olen kertonu aikanaan eron syitäkin. Kyllä se päätös on tehty. Molemmat on nii yksinäisiä tällä hetkellä, että toisen auttaminen ei voi olla pahasta, jo lapsiakin ajatellen. Parempi tapa varmasti kuin niihin irtosuhteisiin yksinäisyyden hukuttaminen.