Olemme olleet miesystäväni kanssa yhdessä kohta kaksi vuotta. Ikäeroa meillä on kymmenen vuotta, olen suhteen nuorempi osapuoli. Tiedän, että hän on se mies, jonka kanssa haluaisin hankkia yhteisen oman kodin, lapsia ja lausua papin edessä aamenet. Ongelmana vain on, että olen viime aikoina alkanut epäillä haluaako mieheni tätä samaa.
Ennen seurustelumme alkua miehelläni oli pitkä sinkkukausi, jota hän on kuvaillut "ajaksi, jolloin ei tarvinnut ottaa ketään toista huomioon" (luonnollisestikaan). Tämä ajatusmaailma tahtoo väistämättäkin punkea vielä nytkin yhteiseen elämäämme. Viime aikoina nostanut ehkä liiankin hanakasti esille ajatuksia parisuhteemme viemisestä "uudelle tasolle", mikä siis tarkoittaisi, että haluaisin sitoutua häneen menemällä naimisiin, haluaisin myös lapsia. Tämän kaiken mies on kuitannut toteamalla, ettei koe asioiden juuri nyt olevan ajankohtaisia HÄNEN elämässään. Mistä voin tietää tulevatko nämä asiat koskaan olemaan hänen elämässään ajankohtaisia? Ei puhettakaan "meidän" elämästä tai meidän yhteisen tulevaisuuden suunnittelemisesta.
Mieheni on hyvin harkitsevainen jokaisessa asiassa, johon ryhtyy eikä halua tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Tiedän, etten voi painostaa häntä haluamaan kanssani samoja asioita, ja hän on todennutkin, ettei voi tehdä myönnytyksiä näissä asioissa vain minua miellyttääkseen. Mielestäni nämä asiat ovat vain kovin mustavalkoisia. Joko mennään naimisiin tai ei mennä. Joko hankitaan lapsia tai sitten ei.
Voiko tällaisessa asiassa päästä molempia tyydyttävään ratkaisuun? Kokemuksia?
Ennen seurustelumme alkua miehelläni oli pitkä sinkkukausi, jota hän on kuvaillut "ajaksi, jolloin ei tarvinnut ottaa ketään toista huomioon" (luonnollisestikaan). Tämä ajatusmaailma tahtoo väistämättäkin punkea vielä nytkin yhteiseen elämäämme. Viime aikoina nostanut ehkä liiankin hanakasti esille ajatuksia parisuhteemme viemisestä "uudelle tasolle", mikä siis tarkoittaisi, että haluaisin sitoutua häneen menemällä naimisiin, haluaisin myös lapsia. Tämän kaiken mies on kuitannut toteamalla, ettei koe asioiden juuri nyt olevan ajankohtaisia HÄNEN elämässään. Mistä voin tietää tulevatko nämä asiat koskaan olemaan hänen elämässään ajankohtaisia? Ei puhettakaan "meidän" elämästä tai meidän yhteisen tulevaisuuden suunnittelemisesta.
Mieheni on hyvin harkitsevainen jokaisessa asiassa, johon ryhtyy eikä halua tehdä hätiköityjä ratkaisuja. Tiedän, etten voi painostaa häntä haluamaan kanssani samoja asioita, ja hän on todennutkin, ettei voi tehdä myönnytyksiä näissä asioissa vain minua miellyttääkseen. Mielestäni nämä asiat ovat vain kovin mustavalkoisia. Joko mennään naimisiin tai ei mennä. Joko hankitaan lapsia tai sitten ei.
Voiko tällaisessa asiassa päästä molempia tyydyttävään ratkaisuun? Kokemuksia?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olette tunteneet VASTA 2 vuotta ja kasaat miehelle tuommoisia paineita. Mikä kiire teillä on? Ei kannata hutkia miten sattuu hetken huumassa vaan ajatella järkevästi. Antaa ajan kulua vielä jonkin aikaa ja tutustutte toisiinne ja näette kestättekö katsoa toistenne pärstää vielä muutaman vuoden jälkeenkin. Lapsien suunnittelu sitten myöhemmin kun molemmat ovat täysin varmoja että hei, tämä todella toimii.
Vaikka elääkin parisuhteessa niin täytyy ihmisellä myös oma elämä olla, eikä kaiken pidä olla niiin yhteistä. Varsinkaan kun on seurustellut VASTA 2 vuotta. Jos jatkat niin mies alkaa tajuta millaisen kypsymättömän kiimaisen "pennun" kanssa on alkanut olemaan ja suhde kuihtuu kasaan.
No tuosta aloittajan viestistä paistaa läpi se "mulle kaikki nyt ja heti!" -asenne. Itse en kyllä missään nimessä alkaista lasta hommaamaan sellaisen naisen kanssa jonka olen tuntenut vain alle 2 vuotta, ehkä jostain kihloista voisin kyllä alkaa puhumaan, mutta kyllä ne avioliitto ajatuksetkin jättäisin vähän myöhemmälle.
Jos nainen on jotain alle 30, niin eihän tuossa vielä mikään kiire ole. Lapsia voi tehdä ihan hyvin vielä yli 30 vuotiaanakin. Suhteessa on aina kaksi osapuolta ja jos toinen haluaa lapsia nyt ja heti ja toinen sanoo että katsotaan asiaa sitten myöhemmin, niin eihän tuossa mitään kummaa ole. Lapsi pitää olla molempien yhteinen päätös, eikä siihen saisi toista osapuolta painostaa.
Aloittajan viestissä oli myös tuo "meidän perhe" ajattelumalli, joka ilmeisesti oli sama kuin naisen ajattelumalli. Jos nainen haluaa lapsen tai mennä naimisiin, niin se on yhteistä ajattelua, mutta jos mies vastustaa sitä, niin mies on silloin itsekäs eikä ajattele kuin itseään.
Sait jo pari vastausta, joissa korostettiin sitä, että olette olleet yhdessä vasta kovin vähän aikaa (itse esim. aikanaan tuossa vaiheessa ajattelin vasta mahdollista yhteenmuuttoa, mutta kaikki muu tuntui vielä aivan liian kaukaiselta).
Mutta kerropa, minkä ikäisiä olette. Teillä on 10 vuoden ikäero, sen kerroit, mutta on aivan eri asia, jos olet nyt 18 ja mies 28, tai jos oletkin 35 ja mies 45. Ainakin se on eri asia biologisen kellosi kannalta, mutta myös elämänkokemuksen ja muiden sellaisten asioiden.
Ja ota onkeesi myös se, mitä yhdessä vastauksessa jo korostettiin. Parisuhteessa on kaksi puolta, ja homma ei todellakaan mene niin, että naisen mielipide=meidän mielipide, mutta miehen mielipide=miehen itsekkyyttä.
Kiitoksia asiallisista ja miettimisen aihetta antavista vastauksistanne.
Mielestäni en ole enää mikään "kiimainen pentu", ikää tulee tänä vuonna mittariin 25 vuotta (miehelläni siis 35 vuotta). Olemme mieheni kanssa tunteet yhteensä neljä vuotta. Olimme ensin ystäviä, mutta ystävyys syveni pikkuhiljaa rakkaudeksi ja seurusteluksi.
Viestistäni saa ehkä virheellisen kuvan, että haluaisin lapsia ja mennä naimisiin hetimiten. Näin ei kuitenkaan ole. Ajatukseni yltävät lähinnä lähitulevaisuuteen muutaman vuoden päähän, mutta mieheni tuntien hänen mielestään avioliitto tai lastenhankinta eivät ole ajankohtaisia vielä silloinkaan.
Mielestäni jossain vaiheessa yhteistä elämää on luonnollista käydä puhumaan avioliitosta ja perheen perustamisesta jos sellaisia on halutakseen. Onko kenties sitten olemassa jotakin seurustelun "vuosirajaa", jota ennen ei saa ottaa puheeksi näitä asioita... Vaikka sitä kristallipalloa ei olekaan olen miettinyt sitä jospa mies ei tule koskaan kokemaan ajankohtaiseksi asioita, jotka taas olisivat minulle tärkeitä.
Sitähän ei tiedä kuin katsomalla.
Olet malttamaton ja miehenpuolesi hitaampi ja harkitsevaisempi. Kyllä minusta on mahdollista että hän kasvaa vielä vanhemmuuteen ja lapsia saamaan; ei tosin painostamalla. Malta vielä ehkä vähän, varsinkin kun nyt koet olleesi asian suhteen jopa painostava.
Mutta palaa siihen muutaman kuukauden kuluttua, jos mies ei palaa. Kerro hänelle että naisen elämässä on sorry vaan semmoinenkin realiteetti kuin lisääntymisajan rajallisuus. Koska niin on, niin vaikka ei lapsia nyt olisi, pitäisi olla joku yhteinen käsitys siitä että niitä kuitenkin voisi muutamien vuosien kuluttua olla, koska, jos onkin sattumoisin niin että miehen mielestä niitä ei peräti koskaan olisi, olisitte keskenänne aivan eri linjoilla jolloinka kantapäiden laitto vastakkain tulisi kysymykseen vaihtoehtona sekin.
En tarkoita kannustaa sinua uhkailemaan erolla. Mutta joskus mies ei vaan tajua, että jos nainen haluaa lisääntyä niin se on mielellään tehtävä alle 35-vuotiaana, sen jälkeen sekä hedelmöittymisen vaikeudet että raskauden riskit lisääntyvät, ikävä kyllä. (Älkääkä nyt hermostuko yli 35-vuotiaat suvunjatkajat, en tuomitse ketään, näin se biologia vaan menee...)
Meillä on myös miesystäväni kanssa noin 10vuotta ikäeroa ja olen se nuorempi osapuoli(nainen). Miehellä on ed. suhteestaan 10vuotias lapsi, joka asuu äitinsä kanssa. Suhteemme on kestänyt nyt 3vuotta. Jossain vaiheessa suhdetta jankutin miehelleni tulevaisuudesta(lapsista,kodista) ja sain aina vastaukseksi että aika ei ole sopiva ja aloin pelkäämään ja miettimään onko aika koskaan sopiva. Lopetin jankuttamisen ja nyt pari kuukautta sitten mies otti tulevaisuuden asiat puheeksi ja kohta on muutto yhteen ja lapsi suunnitelmissa. Joten älä painosta miestäsi, se vaan pahentaa asioita! Kyllä ne asiat tulevat jos on tullakseen. Avioliitto ei meitä kumpaakaan houkuttele. Mielestäni se ei suhdetta muuta henkisellä tasolla mitenkään, joten miksi mennä.
Me olemme 34 ja 24. Luulin etten tule tämän miehen kanssa _koskaan_ tekemään lapsia, koska aika ei tuntunut sopivalta koskaan, kun kysyin. Mies sanoikin monesti että ei halua että painostetaan ja sitten lopetin jatkuvat kyselyt, niin mies itse otti asian puheeksi ja voin myöntää että olin maailman onnellisin.
"Viestistäni saa ehkä virheellisen kuvan, että haluaisin lapsia ja mennä naimisiin hetimiten. Näin ei kuitenkaan ole."
En tosiaan minäkään halunnut lasta HETI, mutta siihenkin sain vastauksen että ei vielä vuosiin. Nyt kun annoin miehelle tarpeeksi aikaa ajatella asiaa ilman painostusta, sain miehen toisiin aatoksiin. Jos kaikki menee hyvin ja tärppää, niin lapsi tulee maailmaan tämän vuoden puolella. Lapsia kun ei voi tilata postimyynnistä.
Mukavaa kuulla, että asiat kohdallanne loksahtivat paikoilleen. :) Niin se ilmeisesti vain on, että kun lakkaa yrittämästä asiat rullaavat kuin itsestään eteenpäin.
Tunnen jo pientä häpeää ja syyllisyyttä siitä, että olen kovistellut miestäni perheen perustamisasioissa vähän liiankin hanakasti. Hän on suhtautunut jänkkäämisiini (onneksi) tyynenrauhallisesti, mikä taas on minussa välillä aiheuttanut turhautumisen tunteita. Heikkohermoisempi mies olisi kyllä kiitänyt tiehensä jo ajat sitten...
Kiitos kun avasitte silmäni näkemään asioita mieheni näkökulmasta. Mitä tulee biologiseen kellooni toiveissani kuitenkin olisi, että saisin kokea äidiksi tulemisen ilon ennen kuin täytän 30. Se jää sitten nähtäväksi... ;)
Kaikista hienoista vastauksista huolimatta on miehiä, jotka eivät halua laisinkaan lapsia kahlehtimaan itsenäisyyttään, elämäänsä ja oloansa. He haluavat itse olla se paapottava ja hemmoteltava lapsi ja tietävät kyllä, että se loppuu kun perhe muuttuu vauvalliseksi ja äidin huomio kiintyy ennen muuta lapseen. Valitettavasti näitä on, toivottavasti huomaat ajoissa, että ehdit etsiä toisenlaisen isän lapsillesi.
Siis kaikki miehet ei todellakaan halua lapsia ollenkaan (niinkuin ei välttämättä kaikki naisetkaan) ja kyllä näistä asioista on todellakin hyvä puhua jo hyvissä ajoin. Voithan todellakin kysyä mieheltäsi, että milloinka hänen mielestään on sopiva hetki ja kertoa samalla että itse haluaisit kuitenkin jossain vaiheessa päästä kokemaan sen äitiyden onnen. Ja jos tuossa miehesi ottaa sen linjan ettei halua edes keskustella asiasta niin kyllä silloin kannattaa vakavasti miettiä myöskin sitä vaihtoehtoa että hän ei välttämättä lapsia halua ollenkaan ja silloin varmaankaan te ette ole toisillenne oikeat.
Puhu asiasta ja kerro rehellisesti omat mielipiteesi, älä jää vain odottamaan ja odottamaan milloin miehesi palaa asiaan, siis voihan olla et käy niin hyvä onni et hän vaikka palaisikin mutta kun se kolikon toinenkin puoli on ikävä kyllä olemassa. Ja toisaalta turhaan siinä sitten enää jatkaa tuota suhdetta jos molemmilla olis niin erilaiset ajatukset tulevaisuudesta. Ei tietenkään mitään painostamista vaan yksinkertaisesti puhut ja kysyt mieheltäsi mitä hän ajattelee teidän suhteen tulevaisuudesta.
Toivotaan että asiat siitä järjestyy! =)
Tähän on pakko kommentoida, että on tosiaan olemassa miehiä, jotka eivät halua lapsia. Mutta se ei kaikkien sellaisten miesten kohdalla tarkoita mitään niin yksisilmäistä kuin arvoisa RvaN haluaa nähdä, että mies haluaisi itse olla paapottava lapsi. On todellakin mahdollista elää aikuista, itsenäistä, täysipainoista elämää ilman lapsia. On olemassa naisiakin, jotka ajattelevat näin. Ovatko he sitten RvaN:n mielestä paapottavia pikkuprinsessoja koko ikänsä? Toivottavasti tästä ei nyt räiskähdä mikään lapsia-ei lapsia-raivoisa tappelu, kun tarkoitus on vain sanoa, että itse valittu lapsettomuus ei tarkoita, että ihminen olisi jotenkin vähemmän aikuinen kuin lapsia haluava.
Tätä tässä hieman epäilenkin. Nyt jos vain odotan ja odotan, että kyllä hän mahdollisesti vielä joku päivä ilmoittaa haluavansa perustaa perheen, mutta mitä jos tätä päivää ei koskaan tulekaan. Olen siinä tapauksessa saattanut hukata elämästäni monta vuotta vain uskomalla ja toivomalla, että kyllä toinen vielä joku päivä ilmoittaa, että nyt lapset ovat ajankohtaisia. Olen siis hyvin tiedostanut tämän asian, että kolikolla on kaksi puolta. Peräänkuuluttaisin tässä sitä kristallipalloa... :)
Toisaalta pohdittavaksi tulee myös se, kuinka paljon rakastan miestäni, kuinka paljosta olevan valmis joustamaan ja mahdollisesti myös luopumaan rakkauteni tähden. Olisinko valmis luopumaan hänestä saadakseni lapsia jonkun toisen kanssa? Rakastan miestäni vilpittömästi, minkä vuoksi asia tuntuukin täysin järjettömältä...
Luin joskus, että nainen rakastaa aina enemmän lapsiaan kuin miestään. Mitä sitten tapahtuisi, jos et nelikymppisenä olisi äiti ja suhde mieheen kaatuisi johonkin? Äitiys on yksi elämän suurista lahjoista ja jos siitä lahjasta haaveilee, luopuu mieluummin miehestä. Varmasti maailmassa on lapsia rakastava mies, joka rakastaisi myös sinua - ja sinä häntä.
Meillä oli hiukan erilainen tilanne kuin näköjään useimmilla muilla. Eli me keskusteltiin avioliitosta ja lasten hankkimisesta jo kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Itse olen aina pitänyt näitä erittäin tärkeänä osana elämääni, mies taas ei ollut halunnut kumpaakaan aikaisemmin (oli jopa suunnitellut sterilointia, mutta ei onneksi vielä ehtinyt tehdä :) ). Itse ilmoitin jo silloin ennen kuin tiesin miehen ajatuksista kuinka paljon halusin lapsia ja hän sanoi että olen ensimmäinen nainen jonka kanssa hän edes harkitsee tätä mahdollisuutta. Me ollaan näistä asioista koko ajan puhuttu tosi avoimesti molemmat toisen näkökannan huomioiden. Ja ihan koko ajan selvästi tullut esille että vaikka mies itse ei ole näistä asioista koskaan niin kamalan innostunut ollut niin hänelle vielä isompi juttu on niiden merkitys mulle. Nyt häitä suunnitellaan ja perheen lisystä parin vuoden kuluessa :D