Minäkin odotin suhteessa 8v vuotta ensin että mies kihlaa..sen jälkeen kun mentiin kihloihin olettipa tuo että musta tulee sille vain ns.piika :(..noo viime vuosi mennyt siis kihloissa ollessa ..mies ei enää tuota samoin tosin tuota mulle minkäänlaista mielihyvää enä..oon huomannut sen miten seksi tuntuu lähinnä pakottavalta muodollisuudelta..nyt kun hän on viikon poissa kotoa ja on työmatkalla on minulle yhä enemmä muodostunut tunne että en tarvitse häntä elämääni..ahdistaa sekin että sen porukat asuu taloa toisessa pääss --> se siit omasta rauhasta!se ahditus siitä ettei rakastakaan enä toista saa mun itkeen itseni uneen monena iltana..en tunne olevani enää onnellinen ja itsenäinen nuori 27v nainen..
paskinta oli kun hän soitti juuri ja sanoi "arvasin ettet oo kotona ollu lainkaa vaan oot vanhempies luona"..mikä helvetin koti se on missä toisen vanhemmat asuu toises pääs ja kyttää sua.oon kokoajan miettinyt että kirjoitanko sille vaan kirjeen jossa ilmoitan et "good bye"..ja jätän sormuksen pöydälle..
ahistaa sekin ettei se oo tukenut mua siin yhtään,että muutettas muualle..kun tää missä nyt asun ei oo mitää toivoakaan et sais jotain töitä..se että kaikki menee yhä enemmä ja enemmä vaan siihen että tapellaan ja tehää paska fiilis toiselle tappelun merkeissä niin saa mun vaan tunteen vihaa sitä kohtaan..tuntuu siltä että sen perhekin pitää mua pilkkanaan kun siellä asun ja olen..kerrankin kun tein ruokaa koko sakille tuumas anoppi "ei oikein oo nälkä" ja otti vain ihan vähä mun tekemää ruokaa..ei mennyt aikaa sitten kun kuulin et toi tekee itelle omaa sotkua..kylläpä sen enemminki oon huomanut ettei mun tekemä ruoka sille lehmälle kelpaa..sit vittuillaan jos tekee justin määrän ruokaa :( mikää ei tunnu niin väärältä kuin se että vuosi sitten menin heidän pojan kanssaa kihloihin..pian sen jälkeen huomaisin että juttu ei tuu toimiin..nii pahalta se tuntuuki tunnustaa mut kyllä tunsin olevani onnellisempi kun mulla oli toinen mies kesällä jonkin aikaa.sen kanssa oli erilainen olo,se sai mun puhkeemaan uudelleen siihen kukkaan mitä olin ollut viimeks joskus teininä alkaessa seurustelun narsistin kanssan..
hiljalleen se on mennyt siihen että alistun vaan yhä enemmä ja enempi enkä arvosta itseäni..mielenkiinto kaikkeen on kuin kuollut, enkä voi sanoa sille koksaa et rakastan..sanon etten tiiä tms..
sanokaa mulle rakkaat kanssasisaret/veljet miten tää ratkeaa niin ettei mun tarvii kokea huonoa fiilistä..ja syyttää itseäni kaikesta..onko ansaittua että toinen on tuollanen mua kohtaa? pitääkö mun kantaa morkkista teoistani? :'( paras ns. oli kun kerran se sano mulle "mua ei kiinnostaa muutta muualle asuun täältä..mutta jos sua kiinnosta jokin kaupunkielämä niin terve"..miks mun pitäs oma elämäni antaa valua hukkaan tuollaisessa ei-kannustavassa ja rakastavassa suhteessa jossa tuntee nykyisin ittensä täysinulkopuoliseksi..en oo tunnustanut että mulla oli kesän ajan toinen mies jonka kanssa oli parempi olla kuin koskaan..en kadu että lankesin hänen viettelyksiinsä rakastelun suhteen-->koskaan ole niin nauttinut rakasteluista kuin sillon..tuntuu vaan pahalle kun hän vain sitten yks kaks jätti minut kuin kesäkissan kallionkielekkkeelle odottamaan noutajaa..kertaakaan en katunut kun lähdin tuon ns.toisen miehen luokse viettään aikaa..se oli kuin unta..kuin ois koko mies ollut vain mun mielikuvituksen tuotetta..kun koskaan ei tiiä sitä syytä mikä meil teki eron..siit se vertaus että unelmien mies..itku ei tuu enää silmää tapelles joka helvetin kerta..tuntuu että oon niin paljo vanhentunutkin tässä huonossa suhteessa ettei kukaan sitä tiedä.."kiva " kuulla kun vanhemmat sanoo :" sun silmät on väsyneet ja sä näytät surulliselta.."
Tässä nyt viimesen kuukauden ajanki miettinyt miten sanon sen että mun on hyvinkin paha olla..joka aamu tuntuu helvetiltä herätä hänen vierestää..ahdistaa ajatuskin että joutuis olla sen kans lopun ikää yhes ja saada onnettomia lapsia..naurettavinta että tää avokki luulee mun olevan onnellinen..mut sitähän mä en nimenomaan ole--oon täynnä padottuja sanoja ja tuntemuksia..asioita jotka odottaa sanomista..miten sen toiselle sanot..et oo enää osa mua..sori
paskinta oli kun hän soitti juuri ja sanoi "arvasin ettet oo kotona ollu lainkaa vaan oot vanhempies luona"..mikä helvetin koti se on missä toisen vanhemmat asuu toises pääs ja kyttää sua.oon kokoajan miettinyt että kirjoitanko sille vaan kirjeen jossa ilmoitan et "good bye"..ja jätän sormuksen pöydälle..
ahistaa sekin ettei se oo tukenut mua siin yhtään,että muutettas muualle..kun tää missä nyt asun ei oo mitää toivoakaan et sais jotain töitä..se että kaikki menee yhä enemmä ja enemmä vaan siihen että tapellaan ja tehää paska fiilis toiselle tappelun merkeissä niin saa mun vaan tunteen vihaa sitä kohtaan..tuntuu siltä että sen perhekin pitää mua pilkkanaan kun siellä asun ja olen..kerrankin kun tein ruokaa koko sakille tuumas anoppi "ei oikein oo nälkä" ja otti vain ihan vähä mun tekemää ruokaa..ei mennyt aikaa sitten kun kuulin et toi tekee itelle omaa sotkua..kylläpä sen enemminki oon huomanut ettei mun tekemä ruoka sille lehmälle kelpaa..sit vittuillaan jos tekee justin määrän ruokaa :( mikää ei tunnu niin väärältä kuin se että vuosi sitten menin heidän pojan kanssaa kihloihin..pian sen jälkeen huomaisin että juttu ei tuu toimiin..nii pahalta se tuntuuki tunnustaa mut kyllä tunsin olevani onnellisempi kun mulla oli toinen mies kesällä jonkin aikaa.sen kanssa oli erilainen olo,se sai mun puhkeemaan uudelleen siihen kukkaan mitä olin ollut viimeks joskus teininä alkaessa seurustelun narsistin kanssan..
hiljalleen se on mennyt siihen että alistun vaan yhä enemmä ja enempi enkä arvosta itseäni..mielenkiinto kaikkeen on kuin kuollut, enkä voi sanoa sille koksaa et rakastan..sanon etten tiiä tms..
sanokaa mulle rakkaat kanssasisaret/veljet miten tää ratkeaa niin ettei mun tarvii kokea huonoa fiilistä..ja syyttää itseäni kaikesta..onko ansaittua että toinen on tuollanen mua kohtaa? pitääkö mun kantaa morkkista teoistani? :'( paras ns. oli kun kerran se sano mulle "mua ei kiinnostaa muutta muualle asuun täältä..mutta jos sua kiinnosta jokin kaupunkielämä niin terve"..miks mun pitäs oma elämäni antaa valua hukkaan tuollaisessa ei-kannustavassa ja rakastavassa suhteessa jossa tuntee nykyisin ittensä täysinulkopuoliseksi..en oo tunnustanut että mulla oli kesän ajan toinen mies jonka kanssa oli parempi olla kuin koskaan..en kadu että lankesin hänen viettelyksiinsä rakastelun suhteen-->koskaan ole niin nauttinut rakasteluista kuin sillon..tuntuu vaan pahalle kun hän vain sitten yks kaks jätti minut kuin kesäkissan kallionkielekkkeelle odottamaan noutajaa..kertaakaan en katunut kun lähdin tuon ns.toisen miehen luokse viettään aikaa..se oli kuin unta..kuin ois koko mies ollut vain mun mielikuvituksen tuotetta..kun koskaan ei tiiä sitä syytä mikä meil teki eron..siit se vertaus että unelmien mies..itku ei tuu enää silmää tapelles joka helvetin kerta..tuntuu että oon niin paljo vanhentunutkin tässä huonossa suhteessa ettei kukaan sitä tiedä.."kiva " kuulla kun vanhemmat sanoo :" sun silmät on väsyneet ja sä näytät surulliselta.."
Tässä nyt viimesen kuukauden ajanki miettinyt miten sanon sen että mun on hyvinkin paha olla..joka aamu tuntuu helvetiltä herätä hänen vierestää..ahdistaa ajatuskin että joutuis olla sen kans lopun ikää yhes ja saada onnettomia lapsia..naurettavinta että tää avokki luulee mun olevan onnellinen..mut sitähän mä en nimenomaan ole--oon täynnä padottuja sanoja ja tuntemuksia..asioita jotka odottaa sanomista..miten sen toiselle sanot..et oo enää osa mua..sori
Vastaukset 5
Vanhimmat
Muuta elämääsi, ja lähde kaupunkiin- en jäisi enää päiväksikään noin onnettomaan suhteeseen.
Teidän elämästä ei voi edes tulla mitään, jos appivanhemmat asuu naapurissa..
Kerää voimasi ja lähde kuolleesta suhteesta kun olet vielä nuori, eikä ole lapsia erosta kärsimässä!
Tsemppiä!
Mä elin juuri tollasessa suhteessa kolme vuotta ja heti ku mentii kihloihin ni kaikki loppu mä olin sille miehelle: Kodinhoitaja, äiti, pano, siivooja ja kaikki muu perkele... (menee ihan kylmät väreet ku muistelee)
Mä sit yritin sanoa sille että jos sen käytös ei ala muuttuu ni mä lähen ja helvetin kyytiä... Mies tokas siihen että tarviitko apua muutossa ja että onhan sulla jo asunto, vittu että kilahin... Aloin ettii asuntoo ja sit ku löysin mä lähin sinä samana päivänä pois sieltä jätin lapun pöydälle enkä sen jälkee oo miestä nähny, enkä muuten aijo nähä.. Joten sun housuissas mä tekisin just samoin, enkä katuis hetkeäkään!!!
tuntuu niin paskalta tämäkin aamu..koittanu voimia kerätä tässä aamun ja yön tunteina..oon purkanut ajatuksiani paperille ja se ehkä on auttanut enemmän kuin oon osannu arvata..lyhyesti virsi kaunis niinku sanon..
Kyllä sitä ihan kevyesti voi jumittaa koko elämänsä tollasessa.
Välillä hommaa salarakkaan ja purkaa ajatuksia paperille. Että himputti kun ei saa lähdettyä.
Sitten tuleeki lapset ja vastuu niistä.
Ei oo aikaa itkeskellä.
Sitten voi funtsii että sitte ku lapset on isoja ja omillaan niin sitten mä kyllä...
Ja siinä taas ootellessa alkaa jonku kesäkissaksi että tuntee elävänsä ja purkaa ajatuksia paperille.
Noin moni tekee.
Tervetuloa jengiin.
"kirjoitanko sille vaan kirjeen jossa ilmoitan et "good bye"..ja jätän sormuksen pöydälle"
Teeppä toi, mene sieltä mistä aita on matalin ja aiheuta toiselle sadan vuoden vitutus. Helpommallakin vois päästä toisesta eroon, esim. juttelemalla ja arvostamalla. Jos teet päätöksen on sinulla varmaan pokkaa myös perustella se toiselle päin naamaa miksi sen teet. Niin miksi sen teet? Oletko kertaakaan yrittänyt saada aikaan muutosta asioihin, puhunut. Odotitko täydellisyyttä mieheltä?