Olen suurelta osalta aiheuttanut itse tilanteeni, tiedän ja tiedostan sen enkä tarvitse haukkuja, vaan oikeaa apua.
Syksyllä erosin suhteesta, joka oli kestänyt kauniit kolme vuotta. En nyt käy puimaan kaikkea eroprosessin vaiheita läpi. Kuitenkin, miesystäväni jätti minut, ja olo oli järkyttävä - en ollut varautunut siihen ollenkaan, se tuli kirjaimellisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Nuoruudessani olen ollut itsetuhoinen, ja samanlaisia ajatuksia tunki päähäni heti eron jälkeen. Se ei kuitenkaan nyt ole ongelma, vaan se, kuinka nopeasti etsiydyin uuteen suhteeseen.
En tajunnut pitää suruaikaa (olisin kyllä saattanut vahingoittaa itseäni sinä aikana...), vaan etsin uuden miehen netin kautta (...) ja ihastuin silmittömästi. Niin silmittömästi, etten pystynyt muutamaan päivään edes syömään, pää oli ihan pilvissä koko ajan. Ajauduin sitten suhteeseen ja elin ihan hurmiossa.
En tajunnut tutustua ihmiseen kunnolla ennen suhteen aloittamista. En tajunnut, miten herkkä hän oli - hän eli vielä vanhempiensa huostassa (vaikka on samanikäinen kuin minä, parissakymmenissä), eikä hän ollut seurustellut koskaan ennen, saati oikeastaan jutellutkaan tyttöjen kanssa. Etsin pitkäaikaista kumppania, ja yksi, mitä sellaisesta suhteesta toivon, on vakaamielisyys. Uusi miesystäväni kertoi muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, että ilman kohtaamistani hän olisi jo lahdannut itsensä ennen uuttavuotta. Siinä vaiheessa minulla alkoi vähän jo vetää pakkia, että mitä. Se ei kuitenkaan ollut se viimeinen piikki, vaan se, miten takertuva hän on. Seurustelumme on kestänyt lokakuun lopusta, ja hän puhuu jo siitä, miten viettäisimme koko elämän yhdessä. Mie en todellakaan ole valmis miettimään sellaisia, ja hän loukkaantuu ja surustuu, jos sanon hänelle sellaisia. Hän tukeutuu minuun, roikkuu, viestittää koko ajan, vaikka olen hänelle sanonut, että nyt haluaisin aikaa pohtia asioita omassa rauhassa.
Elämme kaukosuhteessa, se ei kuitenkaan ole minulle ongelma. Hän taas puhuu siitä, miten ei kestä olla kahtakaan viikkoa erossa. Hän on liimautunut minuun kuin iilimato, ja minua ahdistaa kovasti.
Kun alkuihastus ja huuma on kohdallani mennyt ohi, olen tajunnut, millainen ihminen hän on, ja näen, ettei ainakaan lainkaan minun tyyppiäni. Tahtoisin lopettaa suhteen, mutta hän ottaisi asian todella vakavasti ja hyvin luultavasti vetäisi itsensä hirteen. Tätä en todellakaan tahdo ihmiselle tehdä.
Puhua olen yrittänyt, mutta aina aloittaessanikin hän menee suoranaiseen paniikkiin ja itkee. Hän on kuin pieni lapsi, jonka äiti on hylkäämässä... Ja minua ahdistaa entistä enemmän. Olemme vielä normaalissa suhteessa, emme kihloissa emmekä asu yhdessä.
En voi olla koko elämääni hänelle tuki, johon nojautua. Olen itsekin hataralla pohjalla, eivätkä kaksi heikkoa voi nojata toisiinsa. Olen täysin epätietoinen siitä, mitä minun olisi tehtävä.
Tarvitsen apua.
Syksyllä erosin suhteesta, joka oli kestänyt kauniit kolme vuotta. En nyt käy puimaan kaikkea eroprosessin vaiheita läpi. Kuitenkin, miesystäväni jätti minut, ja olo oli järkyttävä - en ollut varautunut siihen ollenkaan, se tuli kirjaimellisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Nuoruudessani olen ollut itsetuhoinen, ja samanlaisia ajatuksia tunki päähäni heti eron jälkeen. Se ei kuitenkaan nyt ole ongelma, vaan se, kuinka nopeasti etsiydyin uuteen suhteeseen.
En tajunnut pitää suruaikaa (olisin kyllä saattanut vahingoittaa itseäni sinä aikana...), vaan etsin uuden miehen netin kautta (...) ja ihastuin silmittömästi. Niin silmittömästi, etten pystynyt muutamaan päivään edes syömään, pää oli ihan pilvissä koko ajan. Ajauduin sitten suhteeseen ja elin ihan hurmiossa.
En tajunnut tutustua ihmiseen kunnolla ennen suhteen aloittamista. En tajunnut, miten herkkä hän oli - hän eli vielä vanhempiensa huostassa (vaikka on samanikäinen kuin minä, parissakymmenissä), eikä hän ollut seurustellut koskaan ennen, saati oikeastaan jutellutkaan tyttöjen kanssa. Etsin pitkäaikaista kumppania, ja yksi, mitä sellaisesta suhteesta toivon, on vakaamielisyys. Uusi miesystäväni kertoi muutaman kuukauden seurustelun jälkeen, että ilman kohtaamistani hän olisi jo lahdannut itsensä ennen uuttavuotta. Siinä vaiheessa minulla alkoi vähän jo vetää pakkia, että mitä. Se ei kuitenkaan ollut se viimeinen piikki, vaan se, miten takertuva hän on. Seurustelumme on kestänyt lokakuun lopusta, ja hän puhuu jo siitä, miten viettäisimme koko elämän yhdessä. Mie en todellakaan ole valmis miettimään sellaisia, ja hän loukkaantuu ja surustuu, jos sanon hänelle sellaisia. Hän tukeutuu minuun, roikkuu, viestittää koko ajan, vaikka olen hänelle sanonut, että nyt haluaisin aikaa pohtia asioita omassa rauhassa.
Elämme kaukosuhteessa, se ei kuitenkaan ole minulle ongelma. Hän taas puhuu siitä, miten ei kestä olla kahtakaan viikkoa erossa. Hän on liimautunut minuun kuin iilimato, ja minua ahdistaa kovasti.
Kun alkuihastus ja huuma on kohdallani mennyt ohi, olen tajunnut, millainen ihminen hän on, ja näen, ettei ainakaan lainkaan minun tyyppiäni. Tahtoisin lopettaa suhteen, mutta hän ottaisi asian todella vakavasti ja hyvin luultavasti vetäisi itsensä hirteen. Tätä en todellakaan tahdo ihmiselle tehdä.
Puhua olen yrittänyt, mutta aina aloittaessanikin hän menee suoranaiseen paniikkiin ja itkee. Hän on kuin pieni lapsi, jonka äiti on hylkäämässä... Ja minua ahdistaa entistä enemmän. Olemme vielä normaalissa suhteessa, emme kihloissa emmekä asu yhdessä.
En voi olla koko elämääni hänelle tuki, johon nojautua. Olen itsekin hataralla pohjalla, eivätkä kaksi heikkoa voi nojata toisiinsa. Olen täysin epätietoinen siitä, mitä minun olisi tehtävä.
Tarvitsen apua.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nuorena miehenä rakastuin korviani myöden ikäiseeni tyttöön,tämä tyttö oli ns.ensimmäinen oikea suhteeni.
Oi,oi sitä onnen ja rakkauden aikaa jota vietimme,kaikki oli hyvin kunnes....
Tämä nuori nainen ilmoitti minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta että haluaakin ottaa hieman vapautta itselleen ja miettiä suhdettamme,se oli minulle täysi pommi,PAM!
On vaikeaa sanoin kuvailla miten minusta tuntui ,kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta,ja sen teon teki ihminen jonka puolesta olisin voinut tehdä mitä vain,ihminen jonka piti olla läheisin ja rakkain.
Mutta puheet,suostuttelut ,sääliin vetoamiset eivät tehonneet,tuo minulle rakkain ihminen oli kylmä ja julma,ja oli päätöksensä tehnyt.
Ja arvaatko mitä, syy miksi vihasin häntä suunnattomasti vaikka toisaalta myös rakastin sydämmeni pohjasta oli se ,että en voinut ymmärtää miksi hänen tunteensa olikin sammunut minua kohtaan nyt, ja että miksi hän oli liioitellut tunteitaan minua kohtaan aikaisemmin,siis miksi hän oli antanut minulle väärää informaatiota tunteistaan aikaisemmin,MIKSI ?
Vuosia myöhemmin ymmärsin,elämä on tälläistä eikä kaikki aina mene kuten itse haluaa,ymmärsin myös sen miksi hänen oli tehtävä niin kuin teki,osasin antaa anteeksi viimein, ja aloittaa itsekkin uuden sivun elämässäni.
Tämän tarinani pohjalta neuvoisin sinua rehellisyyteen,pahin katkeruus syntyy siitä jos uskottelet hänelle tunteitasi,tai annat ymmärtää muuta...
Se kirpaisee,eikä sellaista voi ymmärtää miksi alun alkaen halusit olla hänen kanssaan,mikä on muuttunut kun mielesi muuttui,vai olitko alkujaankaan aidoin tuntein liikkeellä,se herättää tunteen MIKSI?
Halusitko pelailla hänen kustannuksellaan,näitä hän aivan varmasti tulee pohtimaan,MIKSI?.
Parasta mielestäni on tehdä loppu suhteellenne heti,viedä se oikeille raiteille ja HETI.
Et voi elää väärin perustein,et voi olla suhteessa sääliin vetoavin perustein,sinulla on oma elämä josta päätät,ja hänellä omansa.
Kerro totuus,pehmennä hieman.
Hyvä keino on kertoa että haluat aikalisän suhteeseenne,kerro ettet ole varma vielä tunteistasi ja haluat olla rehellinen asian suhteen.
Hän ei varmasti ymmärrä,mutta tyytyy aikalisään koska se ei vielä ole lopullinen niitti.
Mutta tärkeintä on ilmoittaa sopivan ajan kuluttua päättäneesi elää jonkun aikaa ainakin katsellen mitä elämä tuo ja siksi on parasta päättää suhde .
Muista että olet vastuussa kertoa totuus,ei toista voi odotuttaa sekavin tuntein liian pitkään.
Ole rehellinen,joko heti tai sitten aikalisän turvin.
Rohkeutta vaan.
Sinähän oikeasti tiedät mistä kiikastaa! Hienoa. Arvaa kuinka moni osaisi ajatella noin tuossa tilanteessa.
Ihmettelisi vain mikä mättää kun ei tunnu kivalta.
Olet hyvässä jamassa siinä mielessä että jos nyt päätät hakea apua vaikka ammattiauttajalta niin osaat selittää mikä on homman nimi. Nyt olisi siis syytä kysyä apua vaikka mielenterveystoimistolta miten voit päästä tyypistä eroon niin ettei hän vedä itseään jojoon vaikka tosiasiassa se ei ole sinun vastuullasi. Ymmärrän hätäsi ja tunnet olevasi pattitilanteessa. Taakka on liikaa sinulle nyt kun olet herkässä tilassa itsekkin.
Kaksi pientä rikkinäistä yhdessä uppoavassa laivassa ei voi auttaa toisiaan mutta yleensä näin käy että sitä yritetään kuitenkin. Herkät sielunkumppanit ensin ja ahdistus iskeekin sen jälkeen.
Ehkä se että myönnät ääneen tosiasian että et voi olla tämän kaverin omaishoitaja etkä voi uhrata omaa elämääsi hänen takiaan. Et ole ansainnut enempää syyllisyyttä mitä nyt tunnet.
Voi voi ihan oikeasti soita nyt mielenterveystoimistoon ja kysy neuvoja.
Jos hän jotain pahaa itselleen tekee se on surullista mutta sinä et voi sitä estää, siirtää vain tai hakea ulkopuolista apua.
Ota vain rohkeasti nyt heti etäisyyttä tai se muutuu vielä ahdistavammaksi sinulle.
Mun mielipide on, että kun kerran tiedät ettet hänen kanssaan enempää halua, niin tee asia selväksi hänen kanssaan. Mitä kauemmin pitkität, sen tukalampaa se on. Se on vaikeaa, ja varmasti pelottaa kun toinen puhuu itsarista, mutta muista että sinä eroat oikeista syistä, ja jos mies tekee jotain itselleen, niin se ei kuitenkaan ole sinun syysi.
Moni ihminen puhuu itsarista vaikkei oikeasti ole sitä tekemässä.