Olemme siis molemmat kaksikymppisiä, seurustelua takana kohta kaksi vuotta. Minä olen asunut yksin 4 vuotta, poikaystäväni asuu edelleen vanhempieni luona.
Minusta on alkanut nyt tuntua siltä, että haluan mennä suhteessa eteenpäin. Haluan muuttaa poikaystäväni kanssa yhteen. Ongelma on vain se, ettei poikaystäväni ole millään valmis tähän muutokseen, enkä tiedä kuinka kauan olen valmis oottamaan, kun välillä tuntuu, että hän on ihan toivoton tapaus. Hän on sanonut suoraan, ettei hän ole valmis muuttamaan vielä vanhempiensa luota pois, häntä pelottaa olla pitkiä aikoja ilman vanhempiensa, mutta hän haluaa muuttaa yhteen kanssani JOSKUS. Minulle kävisi myös ratkaisu, että hän itsenäistyisi ensin vaikka jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään ja siitä muutettaisiin yhteen, kun on saanut kokeilla omia siipiään, mutta herralla ei ole minkäänlaisia intressejä lähteä vanhempiensa helmasta mihinkään.
Ei minua haittaa, että hän asuu vielä vanhempiensa luona. Eniten haittaa tässä se, ettei hän omassa kodissakaan ota minkäänlaista pesäeroa vanhempinsaan ja koita irtautua ja itsenäistyä. Hänen vanhempiensa ei tarvitse koputtaa sisään, he saavat tulla pojan omalle yksityisalueella milloin vaan. Poika ei halua siivota oma huonettaan eikä vaihtaa lakanoita, on okei, että äiti hoitaa vieläkin tuollaiset jutut. Itse olen ollut ilmeisesti paha tyttöystävä, kun olen vinkkailut siihen suuntaan, että olisiko aika jo aloittaa se napanuoran katkaisu, niin hän on heti suuttunut ja tulkinnut sen niin, että koitan katkaista hänen hyvät välit vanhempiinsa ja painostaa häntä muuttamaan. Tätä en missään tapauksessa halua.
En vain tiedä, kuinka kauan olen valmis odottamaan, kun poikaystävä on vielä sillä tasolla, ettei yhteenmuutosta saa puhua ja sanoo vain, että "aika näyttää". Itse kaipaan nyt sellaista suhdetta, jossa voisin jakaa elämäni toisen kanssa ja alkaa pikkuhiljaa sitoutumaan ja aikuistumaan. En halua muuttaa yhteen sen takia, ettei minun tarvisisi olla yksin ja että väkisin tarvitsisin jonkun rinnalle, vaan minusta se hetki tuntuu nyt oikealta poikaystäväni kanssa, on tuntunut jo pitkään. Mielestäni olemme jo seurustelleet sen verran, että on ihan normaalia ja tervettä, että suhde menee askeleen eteenpäin.
Onko poikaystäväni ihan toivoton tapaus? Mitä minun tulisi tehdä, olla ymmärtäväinen, rakastava ja vain odottaa?
Minusta on alkanut nyt tuntua siltä, että haluan mennä suhteessa eteenpäin. Haluan muuttaa poikaystäväni kanssa yhteen. Ongelma on vain se, ettei poikaystäväni ole millään valmis tähän muutokseen, enkä tiedä kuinka kauan olen valmis oottamaan, kun välillä tuntuu, että hän on ihan toivoton tapaus. Hän on sanonut suoraan, ettei hän ole valmis muuttamaan vielä vanhempiensa luota pois, häntä pelottaa olla pitkiä aikoja ilman vanhempiensa, mutta hän haluaa muuttaa yhteen kanssani JOSKUS. Minulle kävisi myös ratkaisu, että hän itsenäistyisi ensin vaikka jonkun kaverinsa kanssa kimppakämppään ja siitä muutettaisiin yhteen, kun on saanut kokeilla omia siipiään, mutta herralla ei ole minkäänlaisia intressejä lähteä vanhempiensa helmasta mihinkään.
Ei minua haittaa, että hän asuu vielä vanhempiensa luona. Eniten haittaa tässä se, ettei hän omassa kodissakaan ota minkäänlaista pesäeroa vanhempinsaan ja koita irtautua ja itsenäistyä. Hänen vanhempiensa ei tarvitse koputtaa sisään, he saavat tulla pojan omalle yksityisalueella milloin vaan. Poika ei halua siivota oma huonettaan eikä vaihtaa lakanoita, on okei, että äiti hoitaa vieläkin tuollaiset jutut. Itse olen ollut ilmeisesti paha tyttöystävä, kun olen vinkkailut siihen suuntaan, että olisiko aika jo aloittaa se napanuoran katkaisu, niin hän on heti suuttunut ja tulkinnut sen niin, että koitan katkaista hänen hyvät välit vanhempiinsa ja painostaa häntä muuttamaan. Tätä en missään tapauksessa halua.
En vain tiedä, kuinka kauan olen valmis odottamaan, kun poikaystävä on vielä sillä tasolla, ettei yhteenmuutosta saa puhua ja sanoo vain, että "aika näyttää". Itse kaipaan nyt sellaista suhdetta, jossa voisin jakaa elämäni toisen kanssa ja alkaa pikkuhiljaa sitoutumaan ja aikuistumaan. En halua muuttaa yhteen sen takia, ettei minun tarvisisi olla yksin ja että väkisin tarvitsisin jonkun rinnalle, vaan minusta se hetki tuntuu nyt oikealta poikaystäväni kanssa, on tuntunut jo pitkään. Mielestäni olemme jo seurustelleet sen verran, että on ihan normaalia ja tervettä, että suhde menee askeleen eteenpäin.
Onko poikaystäväni ihan toivoton tapaus? Mitä minun tulisi tehdä, olla ymmärtäväinen, rakastava ja vain odottaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Korostat paljon, että tilanne on SINUN mielestäsi nyt sellainen että yhteen pitäisi muuttaa. Poikaystäväsi ei selkeästi ole valmis. Ja todellakin olisi kyllä sinunkin kannalta ehkä parempi että poikaystävästi asuisi jossain vaiheessa yksinkin, opettaa nuorille miehille kummasti taitoja jos ja kun äiti ei olekaan tekemässä kaikkea valmiiksi.
Et kerro oletteko opiskelijoita vai käyttekö töissä/oletteko työttömiä. Ehkä kodin taloudellinenkin turva vaikuttaa miehen päätökseen. Kotona on monesti "kaikkea" kun taas nuoripari joutuu karsimaan monesti ensimmäisessä yhteisessä kodissa.
Tervettähän se on se napanuora katkaista ennemmin tai myöhemmin, mutta joillakin se on myöhemmin. Ehkä jos yrittäisit keskustella poikaystäväsi kanssa, että kotoa muuttaminen ei tarkoita sitä että vanhempia ei näe enää juuri koskaan.
Pakottaa et toista kuitenkaan saa etkä pysty, joten anna hänen tehdä omat päätöksensä, painostamatta. Ja jos suhde toimii niin älä nyt erosta höpise. Tosin olette olleet nuorella iällä kauan yhdessä, kannattaa miettiä suhteen tulevaisuutta ennen yhteenmuuttoa. Ei suhde siitä välttämättä ainakaan helpommaksi muutu!
Jos olet miehesi ikäinen, ei ole ihme että kloppi ei vielä halua aikuistua. Naiset menevät kehityksessä henkisesti nopeammin eteenpäin kuin miehet.
Toki suhteessa voi ottaa askelia niin eteen- kuin taaksepäin. Yhteenmuutto vaan on suuri askel, hyvin suuri, ja se voi kuluttaa suhdetta. Mietipä, jos poitsu muuttaa yhteen kanssasi nyt, kun on tottunut, että äiti siivoaa ja pyykkää (mikä on uskomatonta käytöstä myös äidiltä - äidinkin pitäisi tukea pojan itsenäistymistä vaatimalla mm. siivoamaan ja hoitamaan oman osuutensa huushollista); sinulla olisi melkoinen "kouluttaminen" pojassa, että oppisi hoitamaan kotia. Niin voi kyllä tehdä, eräs nelikymppinen työkaveri on "saanut" miehen suoraan äidin helmoista ja niin on mies vaatinut opettamista mm. miten likaset sukat laitetaan pyykkikoriin. Mutta tämä kaikki vaikuttaisi varmasti suhteeseenne; oletko SINÄ valmis tähän muutokseen?
Se kunnon sinkku aika viettää ja kerätä kokemuksia kunnolla vastakkaisesta sukupuolesta ja sitten 30 kymppisenä vakiintua kun ei menojalka enää vipata. Nyt menette 20 kymppisenä kimppaan ja kuvittelet että olet löytänyt sen oikean ja jos 25 teette pari lasta niin 35v kun ihminen rupeaa vaatimaan sitä omaa tilaa niin eroatte. Olette vielä ihan kakaroita ja ei kannata kiirehtiä koska mieli muuttuu moneen kertaan. Itsellä monta seurustelu ja muuta hoitoa riittävästi ja 30 kymppisenä tiesi mitä halusi ja löytyi oikea nainen ja nyt 49 v ja tytär 15v ja hyvin menee kun on sen sinkkuajan elänyt kunnolla eikä enää tartte muita vikitellä ja kun kimppaan mennään niin pitää tehdä määrätyt asiat selviksi mitä haluaa ja niin edelleen ja lapset vasta 35 vuotiaana niin hyvää tulee.