En ois koskaan kuvitellu kirjottavani tänne, mut nyt tuntuu pahalta eikä ystäville juttelu tunnu auttavan kun he ei sano juuta eikä jaata.
Elän avoliitossa, seurustellut 3 vuotta ja asunut vuoden yhdessä (vuokralla) nykyisen poikaystävän kanssa.
En tiä miten alottaisin, mut jotenkin on alkanut viimeaikoina tuntumaan siltä onko tä tosiaan sitä mitä haluan suhteelta. Täydellistä suhdetta ei pidä tavoitella sen ymmärrän, mutta jos suhde ei enää tunnu hyvältä niin en tiedä onko tämä ohimenevää vai pitäiskö oikeesti luovuttaa.
En osaa edes kunnolla selittää mikä mättää, mut se jo että kumppani ajattelee tosi eritavalla asioista kun mä, on tosi vastuuton eikä muutenkaan välitä esim. siisteydestä kodissa tai välitä tulevaisuuden esteistä, saati sitten nykyisestä työttömyystilanteestaan. En ymmärrä kui ihminen on niiin välinpitämätön ja saamaton? Mut on kasvatettu varmaan sitte eri tavalla oon aivan vastakohta noihin edellisiin. Enkä todella pidä nalkuttamisesta ja jos sille valittais niin eihän se mitään kuuntele ja sanoo vaan et oma on asiansa.
Joillaki on varmaa pahempiakin ongelmia kun tämä, mut ois tosi kiva jos jollai on samantapaista kokemusta?
Tavallaan kun mietin niin kyllähän mä rakastan mun poikaystävää, on sen kanssa ollu aina aiemmin mukavaa yhdessä. Mut nyt se vaan hiipuu pois eikä nykyään oo muuta kun istumista himassa sohvalla iltaisin tai mitään muuta. Tahtoisin ehkä vähän huomaavaisemman miehen joka ajattelis munkin parasta, kun tuntuu et kotona teen kaiken hänen eteen, teen ruoan, pyykkään ja siivoan. Aina ei vaan jaksa ja se valituskaan tästä hänelle ei näköjään auta mitään, tai ehkä hetkellisesti ja jonkun ajan kuluttua ollaan taas lähtöpisteessä.
En tajua miten kaikki meni tämmöiseksi ihan näin yhtäkkiä. Tälläkin hetkellä menin lapsuudenkotiini yöksi kun jätkä lähti poikakavereidensa kanssa saunailtaan. Jotenkin vaan on suuri helpotus olla erossa ettei tarvitse nyhjöttää kotona tai ehdottaa koko ajan uutta tekemistä josta jätkä ei yhtään innostu. Seksielämä oikeestaan kaatui myös, osaksi kyllä siksi koska pillereitten vuoksi meni halut. Sekin vaikuttaa aika vahvasti. Mut tyhmintä on just se, et tämä jätkä ei itse huomaa meillä menevän huonosti, jatkuva vittuilu ja kinastelu, vaikka se onkin pientä niin ottaa mua vaan enemmän päähän ja saa mut itkemään, koska tunnen itteni onnettomaksi.
Toivottavasti joku jaksaa lukea ja kommentoida, en vaan tiedä mitä tekisin vaik itse mä sen päätän aina mut jotenki toi sydän ja järki ei nyt puhu samaa kieltä. *huoh*
Oon vasta 20 vuotias ja jo nyt kärsin tämmösestä....
Elän avoliitossa, seurustellut 3 vuotta ja asunut vuoden yhdessä (vuokralla) nykyisen poikaystävän kanssa.
En tiä miten alottaisin, mut jotenkin on alkanut viimeaikoina tuntumaan siltä onko tä tosiaan sitä mitä haluan suhteelta. Täydellistä suhdetta ei pidä tavoitella sen ymmärrän, mutta jos suhde ei enää tunnu hyvältä niin en tiedä onko tämä ohimenevää vai pitäiskö oikeesti luovuttaa.
En osaa edes kunnolla selittää mikä mättää, mut se jo että kumppani ajattelee tosi eritavalla asioista kun mä, on tosi vastuuton eikä muutenkaan välitä esim. siisteydestä kodissa tai välitä tulevaisuuden esteistä, saati sitten nykyisestä työttömyystilanteestaan. En ymmärrä kui ihminen on niiin välinpitämätön ja saamaton? Mut on kasvatettu varmaan sitte eri tavalla oon aivan vastakohta noihin edellisiin. Enkä todella pidä nalkuttamisesta ja jos sille valittais niin eihän se mitään kuuntele ja sanoo vaan et oma on asiansa.
Joillaki on varmaa pahempiakin ongelmia kun tämä, mut ois tosi kiva jos jollai on samantapaista kokemusta?
Tavallaan kun mietin niin kyllähän mä rakastan mun poikaystävää, on sen kanssa ollu aina aiemmin mukavaa yhdessä. Mut nyt se vaan hiipuu pois eikä nykyään oo muuta kun istumista himassa sohvalla iltaisin tai mitään muuta. Tahtoisin ehkä vähän huomaavaisemman miehen joka ajattelis munkin parasta, kun tuntuu et kotona teen kaiken hänen eteen, teen ruoan, pyykkään ja siivoan. Aina ei vaan jaksa ja se valituskaan tästä hänelle ei näköjään auta mitään, tai ehkä hetkellisesti ja jonkun ajan kuluttua ollaan taas lähtöpisteessä.
En tajua miten kaikki meni tämmöiseksi ihan näin yhtäkkiä. Tälläkin hetkellä menin lapsuudenkotiini yöksi kun jätkä lähti poikakavereidensa kanssa saunailtaan. Jotenkin vaan on suuri helpotus olla erossa ettei tarvitse nyhjöttää kotona tai ehdottaa koko ajan uutta tekemistä josta jätkä ei yhtään innostu. Seksielämä oikeestaan kaatui myös, osaksi kyllä siksi koska pillereitten vuoksi meni halut. Sekin vaikuttaa aika vahvasti. Mut tyhmintä on just se, et tämä jätkä ei itse huomaa meillä menevän huonosti, jatkuva vittuilu ja kinastelu, vaikka se onkin pientä niin ottaa mua vaan enemmän päähän ja saa mut itkemään, koska tunnen itteni onnettomaksi.
Toivottavasti joku jaksaa lukea ja kommentoida, en vaan tiedä mitä tekisin vaik itse mä sen päätän aina mut jotenki toi sydän ja järki ei nyt puhu samaa kieltä. *huoh*
Oon vasta 20 vuotias ja jo nyt kärsin tämmösestä....
Vastaukset 18
Vanhimmat
olet 20-vuotias ja seurustellut kolme vuotta? Oletko aivan varma, että tuo on sellaista elämää, mitä haluat elää lopun elämääsi? Jos ei, niin mitä sinun pitäisi tehdä? Kukaan ei voi tehdä ratkaisua sinun puolestasi.
jep, aloitin seurustelun kun olin 17 ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Kysymykseen vastaus luulis olevan helppo kun ajattelee että onko tämä sitä mitä haluan ja eihän tämä ole. Ero on kuitenkin aina paha paikka, mut pakko tässä on jotakin tehdä. Jos kuitenkin vertailen jo tätä suhdetta muihin ja varsinkin nään koko ajan ympärillä hienoja ja vastuuntuntoisia miehiä niin kyllä se kertoo jo paljon....
vielä liian nuori seurustelun aloittaessasi. Tuossa iässä solmitut suhteet kestävät todella harvoin kauan. Se johtuu yksinkertaisesti siitä , että ihminen muuttuu, kehittyy, kasvaa henkisesti juuri 18-24 vuotiaana valtavasti. Et sinä sille voi mitään, jos tuo ensirakkautesi alkaa tuntuakin vieraalta eikä lainkaan täytä odotuksiasi parisuhteessa. Mutta on totta, että kolmenkin vuoden yhteiselämän jälkeen ero ei aina ole helppoa. Mutta jos sinulla on noin paha olla, ei muuta vaihtoehtoa ole. Aloita pikkuhiljaa, lähde vaikka matkalle muiden seurassa tai etsi työtä toiselta paikkakunnalta. Voittehan olla elelleen ystäviä vaikka tienne eroavatkin. Ei tuossa vaiheessa saa olla noin suuria epäilyjä . Joka tapauksessa mies ei tule muuttumaan, vaikka tuhannet ja tuhannet naiset niin kuvittelevat. Jos jo nyt näet hänesssä noin paljon "vikoja" niin entä 30 vuoden jälkeen, kannattaako niitä kestää. Miksi ja kenelle uhraudut? Ehkä poikaystäväsi tuntee samoin, jos kaveriporukoissa vielä viikonloppuja viettää, mutta ei tohdi sulle sanoa.
Niin..tuo kyllä auttoi. Se on totta että tästä on pakko pikku hiljaa alkaa irtaantumaan ja olenhan tästä nyt lähiaikoina poikaystäväni kanssa jutellut. Kysyin ensin mitä vikoja minussa on koska niitäkin löytyy ei ketään ole täydellinen niin hän sanoi että niitä on niin vähän ja sekin kuulema vain se että suutun herkästi, vaikkakin lyhytaikaisesti.
Kun taas hän kysyi mikä hänessä on vikana vastasin että nykyään on ärsyttänyt niin moni asia niin en tiedä kestänkö niitä jatkossa ja että tahdonko elää niiden kanssa. Se veti tietty hiljaiseksi, eikä hän osannut sanoa sitten mitään. Asia kuitenkin on niin että rakkaus on pysynyt molemminpuolisena tähänkin asti, mutta sehän ei yksinään suhteen ylläpitoon riitä. Tä vaatii tietty mietintää, en ois uskonu että seurustelen näin kauan ja että joudun nyt tähän tilanteeseen mut sitä mun on turha enää miettiä vaan mennä sen sydämmen ja järjen äänen mukaan eli lopettaa ennenkuin se sattuu vielä enemmän..
Näinhän sitä perustellaan itselleen että kun muilla on niin hienot miehet ja minulla ei. Kyllä niillä muilla on omat ongelmansa ja ihan varmasti kenenkään elämä ei ole ruusuilla tanssimista.
Olet vielä tosin ihan kakara, mutta kunhan joskus tämän ymmärrät, helpottaa. Jos sinun kumppanisi ei näytä siltä brad pittiltä tai ei älyä tiskata kun sinä haluat, ei se tarkoita että ystävilläsi on semmoiset miehet. Ja jos onkin, AIVAN varmasti löytyy myös vikoja.
Mutta en toki tuomitse, koska elämänkokemuksesi ei ole vielä hirvittävän kova, sanon vaan faktoja joihin jokainen törmää, kunhan aikuistuu tarpeeksi. Jokaisen on mentävä niillä mitä on annettu, eikä kateus tai "täydellisyyden" tavoittelu kovinkaan monesti tuota haluttua tulosta.
> Kun taas hän kysyi mikä hänessä on vikana vastasin että nykyään on ärsyttänyt niin moni asia niin en tiedä kestänkö niitä jatkossa ja että tahdonko elää niiden kanssa. Se veti tietty hiljaiseksi, eikä hän osannut sanoa sitten mitään.
Miten toinen voi muuttua haluamasi kaltaiseksi, kun et halua puhua asioista. Ilmeisesti vain sanoit, että ongelmia on monia, mutta sen jälkeen SINÄ LOPETIT puhumisen.
Ei kukaan voi lukea toisten ajatuksia.
Jos haluat yrittää jatkaa, sinun on osattava jutella ja tuoda epäkohdat esiin.
Ajatustyösi tuntuu olevan melko valmis. Kuuntele vain itseäsi loppuun saakka. Päätöksiä voi olla vaikea tehdä, mutta liiallinen itselleen uskotteleminen asioiden muuttumisesta saattaa sinut samaan tilanteeseen hyvin pian uudestaan. Itse olen tilanteessa TAAS, mutta nyt tää saa riittää!;)
Ei ihminen tuosta vain muutu. Eikä kenenkään tarvitse muuttua toisen vuoksi. Jos elämä ei ole haluamasi kaltaista, niin sitten se ei sitä ole. Ole vahva ja ota OMA elämäsi tärkeimmäkis asiaksesi. Olet nuori ja kaikki on edessäsi. Elämästa kuuluu nauttia. Kukaan ei voi sanoa, millaista elämää sinun onnellinen elämä olisi. Oikeesti, se riittää että tiedät tarvitsevasi jotain muuta.
Kirjoittamasi viestin asia tuntuu paljon samalta kuin oma elämäni. Tosin itse ole hieman yli 20 vuotias poika, ja ongelmana on samaa sekä muutakin. Se että toinen ajattelee kovin eritavalla kuin itse, ei ole yhteisiä tulevaisuuden tavoitteita, moraalikäsitys on erilainen ym...
Kotona ollessa meinaa mennä hermot kun ei se elämä ole sellaista kuin halu(ai)si. Harrastus, työt ja kaverit auttaa jaksamaan.
Jos lähtisi suhteesta niin saattaa olla että tulee ikävä ja jää kaipaamaan toista, kun yhteistä elämää ja hyviäkin hetkiä on ollut. Taloudellisesti myös saattaa tehdä tiukkaa asua yksin.
Haluaisin että tyttöystävän kanssa ajateltaisi samanlailla ja oltaisi samanlaisia mutta itse en kuitenkaan halua ajatteluani ja elämäntapaani muuttaa eikä myöskään hän. Kun ongelmista(ni) keskustellaan niin tulee riitaa eikä se johda mihinkään.
Hyvin olet kirjoittanut ja jotenkin auttoi lukea kuinka muillakin on samanlaista ajattelua kuin itsellä, vaikka hankalasta ja ikävästä asiasta on kyse.
Minäkin elän vähän samanlaisessa tilanteessa tällä hetkellä. Muutenkin ajatuksesi kuulostavat hyvin samanlaisilta kuin omani. Joku tuolla kirjoitteli, että kun olet noin nuori niin et tajua, etteivät kaikki miehet näytä Brad Pittiltä. En tosiaan usko, että ajattelet niin, vaan olet selvästi miettinyt asioita kypsästi, mutta olet kokematon ja epävarma. Samanlainen on olo itsellänikin nyt.
Minua vaivaa eniten epävarmuus siitä, että en voi tietää onko olemassa parempaa kuin tämä. En siis tosiaan kaipaa mitään superfilmitähteä miehekseni, mutta en tiedä onko nykyinen ihan kiva poikaystäväni kuitenkaan se henkilö, jonka kanssa haluan loppuikäni viettää. En vain kertakaikkiaan tiedä voisinko saada jotain parempaa, jos tekisin rohkean päätöksen ja lähtisin suhteesta. Nimeomaan sydän ja järki ei puhu samaa kieltä, kuten itse sanoit.
En siis osaa mitään mahtavia ohjeita antaa, kun itsekin painiskelen samojen asioiden kanssa. Sen voin sanoa, että kannattaa puhua avoimesti.
.. myös täällä.
Viimeksi tänään itkin tätä juttua. Itse ollaan seurusteltu reilu kolme vuotta ja olen itsekin 20v. Olen hakemassa toiselle paikkakunnalle nyt opiskelemaan, ja toivon kovasti että pääsen vaikka se tulee olemaan vaikea paikka jättää mies tänne. Toisaalta myös ajattelen, että olisi ehkä helpompi erota niin.
Hän on aikaisemmin pettänyt minua ja annoin anteeksi. Hän myös usein puhuu muista naisista ja nykyään ajattelee vain seksiä, jota minä en halua koko ajan. Hän on muuttunut niin paljon, olen muuttunut myös itse.
Olen yrittänyt puhua, mutta ei kuuntele ja se on yksi ongelmista.
Tiedän että ero tulisi murtamaan minut, vaikka onkin vaikeaa. Rakastan kuitenkin tuota miestä enkä haluaisi erota, mutta ne halua myöskään viettää itkeskellen sohvannurkassa parhaita vuosiani.
Voi meitää..
Itsellänikin vastaavaa taustalla. Aloin seurustella 19-vuotiaana Hänen kanssaan. Nyt olen 23. Ensimmäiset kaksi vuotta oli ihanaa aikaa ja voin sanoa rakastaneeni todella ja kokeneeni vastarakkautta. Nyt siitä on enää rippeet jäljellä. Masennukseksi ovat myös nimittäneet, mutta epäilenpä että toinen esiin nostettu diagnosointi persoonallisuushäiriöstä pikemminkin olisi kyseessä..koska Hän on muuttunut aivan toisenlaiseksi ihmiseksi ja tätä on jatkunut nyt jo kutakuinkin toista vuotta.
Itse tein sen mokan etten pitänyt eropäätöksestä kunnolla kiinni. Palasimme yhteen, koska hän osasi olla lähes yhtä ihana kuin joskus niinä hetkinä kun oli kanssani. Uskoin, että ehkä hän on sittenkin nyt muutoksen tiellä. Kadun suuresti että menin siihen lankaan. Mikään ei oikeasti ole muuttunut. Tunnen syyllisyyttä päivittäin kun palasin hänen kanssaan yhteen ja asumme taas saman katon alla. Lähtö tuntuu taas todella vaikealta..ja minä kun olin jo melko hyvin selvinnyt kevään erostamme ja päässyt jo hieman eteenpäin. Nyt sitä vain odottaa koska..
Minä en usko, että toinen ihminen voi suurien asioiden kohdalla muuttua ja jos on paljon erinäisiä asioita joissa tarpeet eivät kohtaa (esim. läheisyys ja hellyys, tunneilmaisu, kotityöt ja tasapuolinen arki, hyvä kohtelu molemmin puolin, arvot ja moraali, elämäntavoitteet..) niin siinä tekee vain itselleen hallaa mitä pidemmälle kituuttaa. Ero sattuu kovasti kun yhteistä matkaa jokunen vuosikin takana, mutta parempi se on käydä aikansa kestävä surutyö läpi kuin tehdä sitä päänsä sisällä päivittäin kun hiipuu varjoksi toisen läsnäolossa.
Tosi ihanaa jotenkin että täällä on muitakin saman kokeneita. Mulla ei ole tilanne edennyt mihinkään, koska mies on matkoilla. Olen kuitenkin päättänyt puhua avoimesti koko asian läpi ja sanoa suoraan että tälläistä elämää en halua. Yksin asuminen tekee kipeää, mutta siihen on vain pakko tottua. Sen tiedän etten tämän jälkeen ryntää uuteen suhteeseen, vaikka noi irtosuhteet ei ole todella mun juttu!
kiitos tuhannesti kaikille kirjoittajille, mua autto ainakin paljon purkaa tänne mun asia.
Kaikille muillekkin voimia eron kanssa!
Olen 34v nainen ja olen puolisen vuotta seurustellut 38v miehen kanssa, lapsia meillä ei ole mutta niistä puhuttiin jossain vaiheessa. Enää en ole varma haluanko lapsia tämän miehen kanssa tai rakastanko häntä enää ja jos rakastan niin rakastanko tarpeekseni jatkaakseni suhdetta.
Pari kolme kuukautta on mennut ns. kaveri linjalla hänen puoleltaan, minä olen hakenut hellyyttä mutten ole sitä juuri saanut enkä ole seksielämäänkään tyytyväinen. Eilen puhuttiin ensimmäisen kerran kunnolla pitkään aikaan. Tuli lupauksia kauniista yhteisestä tulevaisuudesta jne... Tiedän hänen olevan hyvä mies ja rakastavan minua mutta riittääkö yhteinen rakkautemme parisuhteeseen ja kykenenkö itse siihen sitä en osaa sanoa. Nuo ovat sellaisia asioita jotka vain minä voin tietää mutta kysynkin teiltä neuvoja mitä itse tekisitte minun tilanteessani.
Tuntuu että urheilu on miehelle nro 1, (hän pelaa harrastelentopalloa ja järjestää turnauksia, toimii liikunnanohjaajana jne) hän sanoo itse sen lähinnä tasapainottavan muuta arkielämää, minä koen asian toisin. Olen tavannut hänen isänsäkin koko yhdessäoloaikanamme muutaman kerran, nekin ovat olleet lähinnä sellaisia että hän on kuskannut meitä johonkin mutta appivanhempien kotona emme ole käyneet kertaakaan ja hänen äitiään en pyynnöistä huolimatta ole tavannut. Nyt hän sitten oli järjestänyt jonkun mökkireissun jonne appivanhemmat olisivat olleet tulossa ja olin itse ehtinyt sopia muuta jota en voinut perua ja siitä mies veti herneen nenään. Minkäänlaista väkivaltaa ei ole kuvassa mukana eikä liiallista alkon käyttöä jota oli taas edellisessä suhteessa joka on luonut tietenkin omat varjonsa suhteeseemme.
Olen tässä sivussa tutustunut toiseen mieheen jolla on kolme lähes aikuista lasta ja hän vielä lapsia haluaisi minun kanssani (olemme suunnilleen samanikäisiä). Nyt en osaa valita näiden kahden ihanan miehen välillä jotka kumpikin haluavat loppuelämän mittaista suhdetta kanssani.....
Mitä ihmettä minun oikein pitäisi tehdä, olen miettinyt pääni puhki mutten keksi ratkaisua itse......
Auttakaa joku minua.....
Yhtä vuoristorataa.
Nelisen kuukautta sitten rupesin myös pohtimaan omaa suhdettani kriittisesti, ja kuukausi sitten päätin että lopetan pohtimiset ja jatkan vain. Nyt on pari viimeistä päivää ahdistanut taas ihan hirveästi.
Ollaan siis seurusteltu 4v, 1v kihloissa ja 2v asuttu yhdessä. Minä olen 20v ja mies 21v. Nuoria siis.
Tuntuu että ero olisi oikea ratkaisu, olen toisinaan aivan kypsä tähän. Ottaa päähän kun kotitöissä ei voi auttaa, tuntuu että lähinnä vain teetättää lisää siivottavaa eikä viitsi osallistua. Enkä oikein edes tiedä mihin tämä suhde enää perustuu? Meillä on myös koira, ja tuntuu että hyvät hetket pyörivät tämän koiran ympärillä. Seksiä ei ole ollut kuukausiin. Minua ei huvita, mies haluaisi kyllä.
Eli mies rakastaa minua kovasti ja on alusta asti kertonut että haluaa viettää kanssani lopun ikänsä. Itse olen ahdistunut tällaisista puheista, olen hieman skeptinen. Omat vanhempani ovat eronneet joten kai se vaikuttaa.
Ei me tehdä mitään yhdessä, eikä minua oikeastaan edes kiinnosta. En jaksa panostaa tähän, se tuntuu turhalta. Ja kun mies ei osallistu. Kai on liian tottunut tähän. Ketuttaa...
Kai tästä saisi sen kuvan että ero on ihan päivänselvä ratkaisu, mutta kun ei ole niin yksinkertaista.
Mietityttää hirveästi, että miten kaikki menee. Siis kun jos ilmoittaisin, että haluan erota, niin eroamisprosessi kestäisi. Kaikki tavarat ja kaikki... Ja rahapuoli ahdistaa myös että miten pärjää yksin. Eihän tällaisia pitäisi miettiä, mutta ei vaan voi olla miettimättä.
Tietysti sekin vaikuttaa, kun niitä hyviäkin hetkiä on! Ja en haluaisi loukata häntä. Olen kyllä puhunut hänelle tunteistani, että hän tuntuu enemmän ystävältä kuin rakkaalta, josta mies loukkaantui. En vaan voi sille mitään. En tunne häntä kohtaan intohimoa.
En tiedä. En tosiaankaan tiedä miten pitäisi toimia. Ehkäpä aika näyttää.
Kyllä se kuulkaa valitettavasti niin on jotta parinkympin korvilla solmitut suhteet hajoaa viimistään kolmekymppisinä. Se eka vakava suhde ei kestä loppuikää, katselkaapa vaikka ympärillenne niin näette.
noniin alkuperäinen viestiketjun aloittaja kirjoittaa taas...
Kuulostaa taas niin tutulta kun luin tuon uusimman jutun. Se on totta, että ero ottaa tosi koville ja varsinkin kun on seurustellut sen 3 vuotta ellei enemmän. Älytöntä tällä hetkellä on se ettei äitini voi tätä tilannetta ymmärtää, hänen mielestä pitäsi vain yrittää, yrittää ja yrittää. Mutta kun se ei riitä ja pahemmalta tuntuu niin se on vain pakko saada päätös ja muutos elämälleen. Nyt se siis mulle tapahtuu...
Eilen juttelin tämän asian loppuun asti mieheni kanssa ja hän ymmärsi ettei tätä ole järkeä jatkaa, vaikka se kuinka pahaa ero tekisi. Tiedän että tämä on oikea ratkaisu ja aion päästä tästä tuskasta yli. Kaverit ja niiden läheisyys sentään auttaa ettei mieti koko ajan. Mutta nyt on vasta ensimmäinen päivä "sinkkuna" että tekisi mieli vajota maan alle!!
Mun mielestä kuitenkin parhainta tässä on se, etten voi olla olematta kaveri tämän miehen kanssa ja hän tahtoo kovasti samaa. Se on kuitenkin ymmärrettävää, koska meillä on tosi samat kaverit, enkä tahdo nollata ihmistä elämästäni joka on tosi tärkeä kuitenkin. Erotaan tosi hiljaisissa tunnelmissa ja kämpän tavaroiden jaotkin sujui mutkitta, koska olen ollut alusta asti tosi järjestelmällinen ihminen eli ei ollut mitään yhteistä ostettu.
Vähän jo helpotti kirjoittaa sentään tästä tänne, mutta jos muutkin epäröi niin en voi muuta vinkkiä antaa kun että kuuntelee sitä järjen ääntä. Mullakin sydän sanoo edelleen että rakastan miestä (tosin en niin palavasti kuin alussa), mutta järki sanoo että mitä pidemmälle menee, sitä enemmän se sattuu. Ja jos elämä ei ole sitä, mitä ei halua niin miksi tuhlata kallisarvoista elämää sen toisen vuoksi oli se sitten kuinka rakas. Rakkaus ei yksin riitä suhteen ylläpitoon ja varsinkin tämäkin suhde joka alkoi kun olin 16 vuotias vaatisi paljon ylläpitoa että se kestäisi ikuisesti. Mutta kun kipinä sammuu, ei siihen jaksa uskoa eikä sen palaamiseen jaksa uskoa. Yksin asuminen tulee olemaan mulle varmasti rankkaa, mutta se on pakko kestää ja päivä kerrallaan ni paistaa taas aurinko munkin elämässä joku päivä.
Tsemppiä kaikille muillekkin eron kanssa! iso kivi vierähti harteilta kun sain tän asian selväksi ja elämässä kuitenkin on niin paljon kipeitä/vaikeita asioita ettei niistä aina puhumalla selviä. Me uskotaan molemmat, että meillä menee paremmin elämä eteenpäin kavereina ja oon tosi onnellinen siitä.
Mulla on vähän toinen näkökulma tähän asiaan, nimittäin jätetyn osapuolen. Ero tuli ihan puuntakaa, edelliset päivät menivät ihan normaalisti, ja sitten yhtäkkiä -pam, haluaa erota. Syynä se, ettei ole enää mitään tunteita. Onhan meillä ollut välillä vaikeaakin, mutta niistä kausista on selvitty (tai niin luulin). Olin jo suunnitellut tulevaisuutta, en osannut aavistaakaan mitään tällaista. Rakastan edelleenkin miestä. Tällä hetkellä ottaa tosi koville, asua yksin yhteisessä kodissa kunnes uusi löytyy ja nähdä toisen tavaroita joka puolella. Sattuuhan se ihan pirun kovaa, kun elämän tärkein ihminen revitään irti noin vaan yhtäkkiä, ilman ennakkovaroituksia. Mutta kai se elämä jossain vaiheessa jatkuu...
Mutta siis neuvona muille, se, että älkää hautoko asioita omassa päässänne vaan puhukaa jos ei tunnu hyvältä. Omalla kohdallani mies ei sanonut mitään ennakkoon, vaikka kuitenkin kertoi miettineensä eroa jo useamman kuukauden ja se jo itsessään tuntuu tosi pahalta, että toinen ei olekaan voinut puhua minulle tunteistaan.
Miksi et nauttisi yksiolostasi liimautumatta kehenkää yhteen ihmiseen?! Nuoruus on juuri aika jolloin tutustutaan ja tutkitaan maailmaa ystävien kanssa. Silloin, vapaana ollessa, on niin helppoa valita ystävistä matkustelukummpani ja kiertää maailmaa, tutustua eri kulttuureihin, ihmisiin, todella avata silmät ja kokea maailma sellaisena fantastisena paikkana joka se on!
Olla aivan vaapaa ja yksin päättää omista asioistaan, tehdä ystävien kanssa asioita silloin kun kaipaa seuraa. Panostaa kaikki energia opintoihin saaden mahdollisimman paljon infoa irti tuosta oppiajasta.
Hyvät ystävät ovat vierellä aina kun haluaa juttelukummpania mutta tuo niin tärkeä itsenäisyys säilyy. Voit aivan huoletta suunnitella omaa ammattialaasi yksin seuraavat 10 vuotta. Siihen ei välttämättä tarvita koko ajan toista ihmistä hoivattavaksi (kuten olet jo kokenut). Noin nuorella iällä voi hyvin kuvitella kuinka paljon energiaa se vie toimia koko ajan toisen palvelijana! Tuo energia täytyisi käyttää itsensä kehittämiseen ja eteenpäin vientiin.
Negatiivisuus ja surullisuus syo aivan liian paljon voimia: tietoisesti ja harkiten hankkia noita tunteita on valtava menetys ajasta ja voimista joka kuuluisi käyttää paljon paremmin.