Vanhempani erosivat kun olin 8-v., toisin sanoen isäni jätti perheeni "paremman perheen" takia. (Oli pettäny äitiäni jo pitkään.) Siitä lähtien isäsuhteeni on etääntynyt enkä ole saanut häneltä paljon muuta kuin piikittelevää ja vähättelevää kommenttia. Olen nyt 18, enkä ole koskaan seurustellut ja olen todella epävarma ja vetäytyvä. Vasta lähiakoina olen alkanut epäillä että isäni lyttäävä henkinen väkivalta on suurin syy epävarmuuteeni etenkin rakkausasioissa (joissa mulla ei kylläkään ole minkäänlaista kokemusta). Olen kyllä jopa sellainen ettei kauhesti mitkään parisuhdeasiat kiinnosta, mutta sekin saattaa olla sen syytä että isäni on tehnyt kommenteillaan selväksi, että olen epänormaali, outo, huono, kelpaamaton. Ja niin olen huomaamattani muuttunut yhä vetäytyvämmäksi ja vetäytyvämmäksi. Kun tapaan isäni, yleensä itken vain sen jälkeen. Hän on niin kylmä, en vois sitä ymmärtää. Mitä mieltä olette, olisinko luottavaisempi ja paremman itsetunnon omaava, jos en olisi kokenut isäni hylkäävän minua ja joutunut kuuntelemaan hänen alentavia sanojaan? Olen joskus miettinyt onko tämä jopa niin suuri vaikuttaja ongelmiini että pitäisi mennä puhumaan jollekin.....
Isän kritisoinnin vaikutus nuoreen naiseen
justABitOutOfSpirits
3429
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei, sinä isäsi hylkäämä. Ensiksi lohdutuksen sana sinulle: täysin turhaumatonta tai traumatonta lapsuutta ei taida olla. Toinen asia (terapeutti Tommy Helstenin sanoja mukaillen): aina on mahdollisuus saada onnellinen lapsuus (siis jälkeenpäinkin). Tarvitsisit kuitenkin hyvän keskustelukumppanin, ehkä terapeutin, joka auttaisi sinua käymään prosessia läpi, nopeuttamaan sitä. Jossain vaiheessa sinulla saattaa olla jotain sellaista arvokasta kuin menneiden asioiden ymmärtäminen. Ymmärryksen myötä olet suurella todennäköisyydellä kypsempi, oivaltavampi, empaattisempi kuin moni muu. Silloin olet saanut käännettyä ikävät ja traumattiset kokemukset pääomaksi, josta on hyötyä kohdatessasi elämän uusia haasteita. Oma, nyt jo lukioikäinen poikani on isänsä hylkäämä siinä mielessä, että hänen biologinen isänsä on halunnut tavata häntä vain noin 3-5 kertaa vuodessa pari tuntia kerrallaan. Poikani kävi läpi kouluikäisenä masennuksen ja myöhemmin vaikean murrosiän tuomat kriisit. Luulen, että hänellä oli oma minuus osittain kadoksissa. Hänen onnensa on ollut kuitenkin se, että meillä on hyvät välit eikä isänsä moiti tai syytä häntä. Osansa oli myös minun uupumisella. Ilman asiantuntijoita emme olisi selvinneet. Nyt on kaikki hyvin. Mutta Sinä, uljas nuori nainen, vaikutat muuten tasapainoiselta, mutta ongelmasi on tuo syvä epävarmuus itsestäsi. Lapsihan syyttää usein itseään, vaikka vanhemman käytöksen syyt olisivat aivan muualla - ja usein ovat. Ehkä isäsi tuntee tuskaa ja jopa syyllisyyttä mutta ei osaa tai uskalla ilmaista ja tunnustaa sitä vaan pyrkii pahasta olostaan näin eroon.
Mehän rakennamme minuutta paljolti sen mukaan mitä toisesta heijastamme. Siitä, miten toiset reagoivat meihin tai millaisen "leiman" meihin lyövät, millaisin sanoin meitä määrittävät, synnytämme pitkälti kuvan itsestämme. Lapsi on erityisen altis tälle muokkaukselle. Omakuvaan voivat vaikuttaa muutkin asiat. Myös nuoruus itsessään on epävarmuuden aikaa. Jos epävarmuutesi estää kaikenlaisen kanssakäymisen ja rajoittaa suuresti elämääsi, hanki apua. Mietin myös sitä, että onko sinun tavattava isääsi kovin usein. Miksi tavata ihmistä, vaikka hän olisi oma isä, jos sen jälkeen tuntee olevansa vähemmän , huonompi ja epäkelvompi ihminen? Onko lähelläsi ihmisiä, joiden seurassa tunnet olevasi enemmän, parempi, rakastetumpi,ihanampi? Hankkiudu sellaisten ihmisten seuraan. Sillä sellainen sinä oikeasti olet.
Älä myöskään aina usko sitä, mitä oma vanhempi sanoo. Vaikka tärkeitä ovatkin, eivät he ole aina oikeassa. Voit myös kapinoida heitä vastaan. Voitko joskus sanoa isällesi, että hänen sanansa satuttavat sinua.
Ja joskus kun olet päässyt selvemmille vesille, on anteeksiannon aika. Silloin olet vapauttanut itsesi isäsi tuottamasta kivusta, määritelmistä ja "muotokuvasta" ja maalaat itsestäsi toisenlaisen kuvan, oman kuvan. Sen jälkeen katsot tyynesti ympärillesi ja rakennat eteesi oman tulevaisuutesi. Elämä on sinulle auki kaikkine mahdollisuuksineen. Älä anna muiden rajoittaa rohkeuttasi ja kapeuttaa elämääsi.
mene ihmeessä puhumaan ongelmistasi!!! Pitemmässä juoksussa tollanen vaan jatkaa sun itsetunnon tappamista.
Ja tee itsellesi palvelus: katkaise välit isääsi.
Samaa paska settiä se minullakin oli. Kunnes katkaisin omat välini n. 5 vuotta sitten 26 vuotiaana, ja olen sen jälkeen voinut huomattavan paljon paremmin. Mulla alkoi asiat purkautumaan itsestäni ihan eri tavalla, ei ahdista enää samalla tavalla, itsetunto nousee vieläkin koko ajan, enkä anna enää kenenkään kävellä ylitseni.
Kyllä se ketale puolen vuoden välein yrittää kaikenlaisin keinoin saada yhteyttä, milloin lahjomalla, ja milloin huutamalla. Mutta minua vaan ei enää kiinnosta eikä liikuta. En pysty välittämään ihmisestä joka on koko elämäni ajan ollut minua hyljeksivä, vähättelevä ja kylmästi kohteleva, enkä minä ala velvollisuudentunteesta kenenkään yhteyttäpitämään, varsinkin kun siitä seuraisi vaan itselleni pahaa oloa.
Ei kenenkään tarvitse olla kellekkään mikään nyrkkeilypaskasäkki.
Hepis. :)
Tilanteeni on aika erilainen kuin sinulla, mutta itsekin olen alkanut yhdistää ihmissuhteitani (tai siis niiden puutetta) huonoihin väleihin isän kanssa. :/ Että otan osaa ja tavallaan ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Mullakaan ei tähän 20 ikävuoteen mennessä ole mitään kokemusta seurustelusta tai edes romattisista tunteista. Ja mullakin on tuo, että tavallaan ei edes kiinnosta. Mutta sama epäilys kalvaa: johtuuko sekin isästä? Itsekin tullut viimeaikoina aika paljon itksettyä niin isän kun kaiken muunkin stressin takia. Mutta jos sinun isäsi kerran asuu muualla, niin eihän sun tarvitse olla sen kanssa tekemisissä. Sun on varmasti helpompi pistää välit täysin poikki kun mun.