Omasta erostani on jo vuosia. Ero johtui erilleen kasvamisesta ja exällä oli toinen jo kauan ennenkuin tajusin kohteluni syytä ja heitin hänet pois meidän elämästä. Olen tässä nyt "seurustellut" vajaan vuoden. Vaikeaa on oppia rakastamaan uutta ihmistä. Pidän hänestä ja hän on hyvä meille kaikille. Minulle ja lapsilleni. Auttaa elämäämme huomattavasti ja on kätevää että hän on elämässämme. Mutta kun en tiedä mitä tunnen häntä kohtaan.
Opinko koskaan häntä rakastamaan? Osaanko enään koskaan rakastaa ketään niiden suurien haavojen takia joita koin ex elämässä? Pitäisikö lopettaa tämä suhde siksi etten tunne mitään suurta Rakkautta? Onko tämä pitäminen riittävää elämän eteenpäin viemiseksi näin? Pidänkö hänet kätevyyden takia elämässäni? Pitäisikö vain jäädä yksin ja odottaa että vastaan tulisi ihminen joka säväyttää?
Löytyykö täältä ihmisiä jotka ovat kokeneet samoja kysymyksiä ja kuinka teidän elämänne on jatkunut. Tiedän että jokainen kulkee oman polkunsa, mutta kun nämä kysymykset pyörivät päässäni päivästä toiseen ja en osaa vastata niihin itse.
Opinko koskaan häntä rakastamaan? Osaanko enään koskaan rakastaa ketään niiden suurien haavojen takia joita koin ex elämässä? Pitäisikö lopettaa tämä suhde siksi etten tunne mitään suurta Rakkautta? Onko tämä pitäminen riittävää elämän eteenpäin viemiseksi näin? Pidänkö hänet kätevyyden takia elämässäni? Pitäisikö vain jäädä yksin ja odottaa että vastaan tulisi ihminen joka säväyttää?
Löytyykö täältä ihmisiä jotka ovat kokeneet samoja kysymyksiä ja kuinka teidän elämänne on jatkunut. Tiedän että jokainen kulkee oman polkunsa, mutta kun nämä kysymykset pyörivät päässäni päivästä toiseen ja en osaa vastata niihin itse.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Oletko jutellut syvemmin asiasta tämän uuden kumppanisi kanssa?
Voisi olla hyvä keskustella myös hänen toiveistaan, ajatuksistaan ja
unelmistaan. Keskustelu saattaa auttaa joko suhteenne syvenemiseen
tai vie teitä loitommas. Mutta silloin kumpikin tietää missä mennään.
Ymmärrän ajatuksesi siitä, että on kiva, että elämässä on 'joku'.
Mutta onko se 'joku' vain siksi, että odotat jotakin suurempaa?
Entä tämä 'joku', olisiko hänellä myös oikeus löytää se 'suurempi'
tunneyhteys johonkun toiseen? Vaikeita kysymyksiä, joihin osaat(te)
vastata itse ajan kanssa parhaiten.
Olen eronnut vasta vajaa vuosi sitten, mutta vielä ei ole tullut se
aika, että haluaisin elämääni jakamaan jonkun. Välillä on raskasta,
kun kaipaisi toisen ihmisen kosketusta. Mutta olen suoriutunut
arjen haasteista harrastusteni, 2 teinin sekä ystävieni avulla.
Mutta kun uuden ihmissuhteen aika on, toivoisin, että olisin
jollekin enemmän kuin vain se 'joku', joka täyttää näennäisesti
tarpeet. En haluaisi ihmistä, joka kuitenkin haikailisi,
jonkun 'suuremman' perään ja olisin 'varasijalla'.
Sitä odotellessa... toivotan hyvää kevättä sinulle
Kiitos vastauksestasi.
Osittain tilanne varmaan johtuu siitä että ihminen joka on nyt elämässäni ei itse puhu mitään tunteistaan tai asioistaan oikeastaan muutenkaan. Olen useaan otteeseen pyytänyt häntä puhumaan. En tunteista vaan asioista. En pidä häntä varasijalla jos pitäisin niin sitten en näitä asioita edes miettisi. Pitäisin häntä tuossa nyt niin kauan kunnes muuta löydän ja se ei ole se mitä teen.
Emme ele koskaan puhuneet rakkaudesta ja olen hänelle nainen en rakas enkä kulti. Olen nainen. Ja siksi kai osittain tunnen näin kun nainen olen (niikuin olen naapurin sedällekin).
Hyvä kirjoitella näitä asioita niin saa jotain selvyyttä omiin ajatuksiinsa.
Uskon, että hän ei ole sinulle se oikea, jos epäröit. Itse olen eronnut n. 3 v sitten ja siitä asti olen seurustellut neljän naisen kanssa. Kaikki kolme ensimmäistä oli epäröintiä ja toki olin tyytyväinen, että
joku oli, mutta jos oikein itseäni tenttasin, niin ne eivät ollet minua varten. Kaikki kolme jätin ja kaikille kerroin saman syyn, että olen väärä henkilö heille. Nyt olen varma, että olen löytänyt sen oikean. Vaikka olemme nelikymppisiä, niin rakkaus on kuin teinitouhua ja koko ajan on toinen mielessä. Luulen, että vertailet uutta vanhaasi ja se on pahaa epäröintiä. Kannattaa varmasti puhua tästä rehellisesti uudellesi, jotta ymmärrätte yhdessä missä menette. Itse en ole kauheasti puhunut aiemmin rakkaudesta ja luulin olevani kylmä ihminen, ex:n mielipide oli tämä myös. Uusi rakkaus on saanut mut aivan eri ihmiseksi. Olen varma, että löydät vielä sen oikean, mutta se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Tsemppiä ja rohkeutta keskusteluihinne.
seurustelin hyvän miehen kanssa...hyvä mies siinä suhteessa, että oli avulias ja kunnollinen, mutta ongelma oli se, että hän ei myöskään ikinä puhunut tunteistaan.Meidän keskustelumme oli samanlaista, mitä ystävien kesken puhutaan.No mikäs siinä...mutta parisuhteessa pitäisi pystyä myös toisinaan menemään pintaa syvemmälle...joskus olisin kaivannut muutamaa sanaa mieheltä mitä hän tuntee minua kohtaan...jos vain yksipuolisesti näytät tunteesi ja puhut saamatta vastakaikua niin eihän siitä pidemmän päälle tule mitään.Uskon että hän välitti minusta, mutta ei vaan jostain syystä pystynyt avautumaan.
kyllä ihminen tarvitsee eron jälkeen aikaa käydä asioita läpi
käsitellä kipeät asiat oli eron syy mikä tahansa
itsellä tulee kohta puoli vuotta erosta ja lopullinen ero astuu ens kuussa voimaan
jotenkin ei ole mitään kiirettä uuteen suhteeseen kun en tunne olevani valmis
itse annan ajan kulua ja jos osuu kohalle niin osuu asia ok mutta hakemaan en ketään asiasta tehen lähde vaikka olisi varmaan toisaalta helpompaa jos olis joku joka auttais esim lapsen kanssa
mutta
onneksi on paljon ystäviä ympärillä joiden apuun voi turvautua
joten en kyllä lähtis suhteeseen siltä pohjalta että joku on vain kätevän oloinen
siinä pitää olaa muutakin
eli nyt sitten nautin sinkuudesta tytön kanssa ja suunnittelen keväällä tulevaa ulkomaan matkaa tsemppiä kaikille eronneille kyllä se siitä ja antaa ajan kulua se tekee aina tehtävänsä:)
Hanki itsellesi kirja Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, sitä käytetään eroseminaarissa, jossa käydään läpi mennyt suhde läpikotaisin. On hyvä että käsittelet menneen suhteen riittävän perusteellisesti kyetäksesi jättämään sen taaksesi, eheytymään ja jatkamaan elämääsi menneestä oppineena. Itse kävin eroni jälkeen eroseminaarin, muutamia seurusteluyrityksiä oli mutta vasta 4 vuoden kuluttua löysin elämäni miehen ja olen nyt ollut toimivassa parisuhteessa jo vuosia. En mistään hinnasta vaihtaisi vanhaan. Toivon sinulle parempaa loppuelämää toimivassa parisuhteessa!
eron jälkeen kolmas suhde menossa ja kyllä sen vanhanaikaisesti heti "tiesi" että tässä on tunnetta. Tämän ihmisen kanssa meillä synkkaa, keskustelu sujuu ja tämän miehen kainalossa on "mun mentävä aukko".
Ensimmäiseenkin ihastuin, mutta tällä oli useita naisia kierroksessa, minkä vaistosin heti vaikken tiennytkään - ja himmailin itse tunteitani. Toinen oli kovasti mun perään, mutta se suhde alkoi ahdistaa jo ihan siinä etten kestänyt edes kävellä miehen (sinällään oikein komean!) kanssa esim. kaupungilla käsi kädessä.
Tämän kolmannen kanssa on ongelmia, jotka johtuvat hänen eronsa tuoreudesta ja ehkä hieman myös siitä että elämämme on ollut aika erilaista. Mutta yksi ollennainen ero tässä on: molemmat myönsivät tunteen hyvin nopeasti ja spontaanisti. Sekä sanoin että teoin.
Jutun jatkumista ei tietysti tunnekaan takaa, mutta onhan se hieno kokea vielä näin aikuisena päälle nelikymppisenä.
Juttele miehen kanssa ja mieti myös mitä itse haluat ja mihin olet valmis!
Ei se ole huono vaihtoehto sekään, että mies tuo elämääsi "kätevyyttä" ja käytännön "apua" yms, vaikka suuret tunteet puuttuisivat. Se voi olla ihan "oikea" suhde sun omaan nykyiseen elämänvaiheeseesi.
Niissä "suurissa tunteissa" on nimittäin myös varjopuolensa. Esim omani on ollut välillä aika vuoristorataa. Kun vastassa on välillä miljoonia perhosia, on jopa työasiat ajoittain tökkineet. Eikä se välttämättä ollut mukava asia, että löysi itsestään taas vuosikymmenten jälkeen mustasukkaisia piirteitä - joita ei uskonut itsessä olevankaan. Rakkaus myös riuduttaa, tokihan se antaakin ja paljon.
Hei viestiketjun aloittaja, mulla sama homma meneillään. Meillä on "ihan kivaa", eli oikeesti ei sitä, mitä me molemmat oikeesti haluttaisiin ja toivottaisiin. Tyydytty on näköjään siihen, mitä ollaan saatu... Tiedän, että oon itse se tyytymättömämpi osapuoli. Miesosapuoli on sanonut, että hän tuntee pettyvänsä jos meidän suhde loppuu. Itse olisin siitä helpottunut (luultavasti), mutta toisaalta tietysti hänessä on hyviäkin puolia, ja niitä jäisin kaipaamaan. Viime aikoina olen ajatellut, että parasta olisi jos minut jätettäisiin, kestäisin sen paremmin, sillä ero on jo tehnyt valmiiksi sijaa ajatuksissani.
Syy, miksi aloitin seurustelun, oli perimmältään yksinäisyys eron jälkeen. Olen ehdottomasti ihminen, joka haluaa elää parisuhteessa, eikä seikkailla. Tuntuu itsestänikin pahalta tunnustaa näin jälkeenpäin, että tilanne vain luisui siihen, että ajattelin niin, että parempi joku perusnormityyppi kuin olla yksin :(
Nyt yhteiseloa on ollut reilun vuoden ja asumme yhdessä. Välillä haikailen jotakin muuta kuin tätä olotilaa! Varmaan tämä "laastarisuhde" on jo tehnyt tehtävänsä. Omasta mielestäni en ole kylmä tunnetyypiltäni, päinvastoin, tunteet ovat olleet aina päällimmäisinä motiiveina elämässäni. Siksi kai tätäkin eroa olen yrittänyt vitkuttaa, etten aiheuttaisi toiselle osapuolelle tuskaa, mutta toisaalta hänenkin elämänsä tässä valuu hukkaan yhtälailla, jos tiedän ettei yhteistä tulevaisuutta ole. Pohdiskelu jatkuu ja verenpaine nousee...
Kyse on siitä kuitenkin mitä sinä haluat ja mitä valitset. Jokaisella on eri tilanne valinnoissaan ja varmuutta ei voi kukaan sanoa valintojen paremmuudesta. Ken elää se näkee...kuitenkin asioita pohdit niin olet oikealla tiellä mielestäni ja kyselet myös itseltäsi samoja asioita.
Kuulostipa tutulta.. Itse olen eronnut viisi vuotta sitten. Ero tuli kolmentoista vuoden jälkeen puskasta, kun mies ihastui työkaveriinsa. Minulle jäi syvät haavat, pettymys ja kiukku. Vuosien myötä selvisin mielestäni muuten hyvin mutta en edelleenkään pysty luottamaan täysin toisiin ihmisiin. Ihastuin eron jälkeen erääseen mieheen, hitaasti mutta varmasti - harmi vaan, että hän oli naimisissa. En halunnut sotkea hänen elämäänsä enkä kenenkään muunkaan, joten katkaisin kaiken yhteydenpidon häneen. Jostain kumman syystä hänessä oli sitä kaikkea mitä toivoin kumppanilta. Once in the lifetime -juttu.
Nyt olen jonkin aikaa seurustellut miehen kanssa, joka on kiltti, huomaavainen, ystävällinen, avulias ja joka on todella ihastunut omien sanojensa mukaan minuun. Mutta, mutta.. pidän hänestä mutta en koe olevani rakastunut. Ja mietin aivan samaa kuin sinäkin. Voiko tämä kiintymys muuttua rakkaudeksi? Voiko tämä muuttua intohimoksi? Vai olenko niin luuseri, että olen huomannut vuosien yksinolon jälkeen miten mukavaa on, kun on joku seurana ja olen vain sen takia hänen kanssaan? Tuntuu kuin minulla olisi jokin lukko päällä. En uskalla heittäytyä tähän täysillä. Mietin usein teenkö väärin häntä kohtaan, koska en pysty antamaan hänelle sitä mitä hän antaa minulle? Vai teenkö oikein, jos annan ajan kulua ja odotan, että jonain päivänä asiat loksahtavat paikoilleen ja tajuankin, että hänestä on pikku hiljaa tullut se suuri rakkaus?