Erosta on kohta kaksi vuotta, ja ihmettelen kuinka kauan kestää, ennenkuin tuntee olevansa kunnossa.
Kauheella kiireellä täytyi hankkia lapsia. Siinä vaiheessa kun tajusi noin suurinpiirteen missä mennään, niin ei siitä noin vaan lähdettykkään. Jos ei oltu kuuliaisena vaimona, niin moukaroitiin sitten järkeä päähän. Totesikin jossain vaiheessa veljestään että on se kumma kun ei laita muijaansa kuriin, kun veljellä oli jotain ongelmia vaimonsa kanssa. Lapsia piti hankkia, mutta kuitenkin tuntui että olivat välttämätön paha, ovat jo aikuisia mutta kovasti katkeria isälleen. Ystävät ropisivat pikku hiljaa, eivät olleet sopivaa seuraa minulle. Jatkuvasti sain kuulla kuinka minua on niin helppo johdatella. Kymmenen vuotta olin naimisissa kun ensimmäisen kerran lähdin Äitini kanssa risteilylle, siihen asti en ollut käynyt missään yksin. Kun palasin kotiin, ei ollut kauhu kaukana. Meni toinen kymmenen vuotta kun kävin seuraavan kerran ulkona ystävättäreni kanssa. Olin kuulemma omituinen kun halusin
joskus muutakin seuraa kuin aviomiehen. Ensin ruumiillinen väkivalta, ja sitten kun tietenkin alkaa pelkäämään näitä tilanteita, niin on helppo
pitää otteessa henkisellä väkivallalla. Menin lopulta niin huonoon kuntoon että oli pakko hakea
ammattiauttajalta apua. Pikku hiljaa sitten alkoi
tajuamaan että ei nämä asiat ehkä näin kuulu olla.
Mutta sillä asetelmalla aloitin terapian, kaikki kärsii lapsista lähtien kun minä olen niin huono.
Turvakodin kautta omaan asuntoon, kaikki jouduin yksin kantamaan, kuinka kadehdinkaan niitä joilla oli tukena veli, sisko, vanhemmat. Minä joudun pärjäämään yksin. Siinä ehkä yksi syy miksi jatkoin, ei ollut sellaista vaihtoehtoa että voisin lähteä, ja lapset ajattelin, en ikinä voisi turvata heille kunnon koulutusta ym. Nyt pyytäisinkin kommentteja, tuntuu että olen vieläkin ihan hukassa. Tuntuu että olen aivan yksin näiden asioiden kanssa. Onko joku kokenut samaa.. En varmaan osaa kuvitella mitä normaali avioelämä on, yhdeksäntoista olin kun menin naimisiin.
Kauheella kiireellä täytyi hankkia lapsia. Siinä vaiheessa kun tajusi noin suurinpiirteen missä mennään, niin ei siitä noin vaan lähdettykkään. Jos ei oltu kuuliaisena vaimona, niin moukaroitiin sitten järkeä päähän. Totesikin jossain vaiheessa veljestään että on se kumma kun ei laita muijaansa kuriin, kun veljellä oli jotain ongelmia vaimonsa kanssa. Lapsia piti hankkia, mutta kuitenkin tuntui että olivat välttämätön paha, ovat jo aikuisia mutta kovasti katkeria isälleen. Ystävät ropisivat pikku hiljaa, eivät olleet sopivaa seuraa minulle. Jatkuvasti sain kuulla kuinka minua on niin helppo johdatella. Kymmenen vuotta olin naimisissa kun ensimmäisen kerran lähdin Äitini kanssa risteilylle, siihen asti en ollut käynyt missään yksin. Kun palasin kotiin, ei ollut kauhu kaukana. Meni toinen kymmenen vuotta kun kävin seuraavan kerran ulkona ystävättäreni kanssa. Olin kuulemma omituinen kun halusin
joskus muutakin seuraa kuin aviomiehen. Ensin ruumiillinen väkivalta, ja sitten kun tietenkin alkaa pelkäämään näitä tilanteita, niin on helppo
pitää otteessa henkisellä väkivallalla. Menin lopulta niin huonoon kuntoon että oli pakko hakea
ammattiauttajalta apua. Pikku hiljaa sitten alkoi
tajuamaan että ei nämä asiat ehkä näin kuulu olla.
Mutta sillä asetelmalla aloitin terapian, kaikki kärsii lapsista lähtien kun minä olen niin huono.
Turvakodin kautta omaan asuntoon, kaikki jouduin yksin kantamaan, kuinka kadehdinkaan niitä joilla oli tukena veli, sisko, vanhemmat. Minä joudun pärjäämään yksin. Siinä ehkä yksi syy miksi jatkoin, ei ollut sellaista vaihtoehtoa että voisin lähteä, ja lapset ajattelin, en ikinä voisi turvata heille kunnon koulutusta ym. Nyt pyytäisinkin kommentteja, tuntuu että olen vieläkin ihan hukassa. Tuntuu että olen aivan yksin näiden asioiden kanssa. Onko joku kokenut samaa.. En varmaan osaa kuvitella mitä normaali avioelämä on, yhdeksäntoista olin kun menin naimisiin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei Tytteli
Käyppä sivulla www.tukiasema.net
Siellä on palsta parisuhteet ja löydät kohtalotovereita joiden kanssa voi jutella anonyymisti. Muista, et ole yksin.....
kävin niillä sivuilla, kumma kyllä en löytänyt sieltä mitään vastaavaa, vähän niinkun kohtalotavereita... ja sitä normaalia kait hakee.
Kakskyt vuotta aivopesua.. seurustelussa kummittelee
se entinen, hakee liikaa hyväksyntää.
Ota tukinetin otsikoista parisuhde ja narisistinen luonne... johan alkaa sinullekin valjeta......
viestien määrä yllätti, selvitti paljon, luulin jo
välillä että päässä mulla vikaa...
Jään lukemaan ajan kanssa, ehkä laitan omankin
kommentin. Jospa vielä tästä noustaan :)