nyt se taitaisi olla.
Niin kauan olen sinnitellyt ja uskonut parempaan huomiseen (uskon sitä pikkuriikkisen edelleenkin.. vaikka realisteja jos ollaan niin parempaa huomista ei tule.)
Tässä syitä miksi en jaksa: sairaus, yksinäisyys, masennus, työttömyys, ero, äidin dementoituminen, ainaiset rahahuolet.
Näistä kaikkein pahimpana tuo sairaus. Siihen olen yrittänyt hakea apua jo kymmenen vuotta, mutta tuloksetta... sen verran harvinaisesta jutusta kysymys että ei tahdo löytyä mitään apua (ainakaan lähiseuduilta, rahaa ei ole matkustaa muualle hoitoja etsimään).
Mies jätti syksyllä 10 vuoden yhteiselon jälkeen. Ja tuntuu, että nyt olisi tilaisuus. Silloin en sitä tehnyt, kun oli joku joka välitti, ja en halunnut että hän jää suremaan. Ja toki elämäni oli parempaa, ja ajoittain onnellistakin, kun oli rakas ihminen.
Nyt on tilanne se, että kukaan ei jää suremaan. Ei ole lapsia, isä kuollut, äiti (joka ei ole minusta koskaan välittänytkään) ei enää tajua tästä maailmasta oikein mitään. Eikä ole läheisiä ystäviä.
Voiko joku vielä sanoa, että olen itsekäs, jos sen tekisin? koska ei kuolemani ketään hetkauttaisi niin paljoa etteivätkö siitä selviäisi. Enkä näe asiaa niinkään, että tekisin sen koska mies jätti.
Olen sen hyväksynyt että hän lähti. Tajusin vain eräs päivä, että nyt olisi tilaisuus.
tiedän että on typerää tänne tällaisia kirjoitella, ja ei minusta taida edes olla toteuttamaan tuota aietta. Että älkää liikaa huoliko, en halua tähän mitään suurta vastausryöppyä, että älä vaan tee sitä.
todennäköisesti kun en tee muutenkaan.
Tuntemukset vain ovat nyt nämä.. ja johonkin piti purkaa.
Niin kauan olen sinnitellyt ja uskonut parempaan huomiseen (uskon sitä pikkuriikkisen edelleenkin.. vaikka realisteja jos ollaan niin parempaa huomista ei tule.)
Tässä syitä miksi en jaksa: sairaus, yksinäisyys, masennus, työttömyys, ero, äidin dementoituminen, ainaiset rahahuolet.
Näistä kaikkein pahimpana tuo sairaus. Siihen olen yrittänyt hakea apua jo kymmenen vuotta, mutta tuloksetta... sen verran harvinaisesta jutusta kysymys että ei tahdo löytyä mitään apua (ainakaan lähiseuduilta, rahaa ei ole matkustaa muualle hoitoja etsimään).
Mies jätti syksyllä 10 vuoden yhteiselon jälkeen. Ja tuntuu, että nyt olisi tilaisuus. Silloin en sitä tehnyt, kun oli joku joka välitti, ja en halunnut että hän jää suremaan. Ja toki elämäni oli parempaa, ja ajoittain onnellistakin, kun oli rakas ihminen.
Nyt on tilanne se, että kukaan ei jää suremaan. Ei ole lapsia, isä kuollut, äiti (joka ei ole minusta koskaan välittänytkään) ei enää tajua tästä maailmasta oikein mitään. Eikä ole läheisiä ystäviä.
Voiko joku vielä sanoa, että olen itsekäs, jos sen tekisin? koska ei kuolemani ketään hetkauttaisi niin paljoa etteivätkö siitä selviäisi. Enkä näe asiaa niinkään, että tekisin sen koska mies jätti.
Olen sen hyväksynyt että hän lähti. Tajusin vain eräs päivä, että nyt olisi tilaisuus.
tiedän että on typerää tänne tällaisia kirjoitella, ja ei minusta taida edes olla toteuttamaan tuota aietta. Että älkää liikaa huoliko, en halua tähän mitään suurta vastausryöppyä, että älä vaan tee sitä.
todennäköisesti kun en tee muutenkaan.
Tuntemukset vain ovat nyt nämä.. ja johonkin piti purkaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luin jostain vasta että on ihan tavallista miettiä välillä jopa itsensä tappamista. Sun tapauksessa ymmärtää kyllä hyvin jos masentaa ja pahasti. Itsellä tuntuu kans nyt että onko tässä taas mitään järkeä ja oonko itsekäs vai pitäisikö olla vielä itsekkäämpi. Ehkä sunkin kannattaisi soittaa vaikka jonnekin auttavaan puhelimeen ihan vaan että saat purkaa asioita muutenkin kun kirjoittamalla kun se että pääsee puhumaan helpottaa.
mun on pakko vastata tähän. Tiedätkö, että siitä suosta oikeasti selviää. Ihmisen paraneminen/voima lähtee ihmisestä itsestään. Sen voiman kun ymmärtää, että se ei tule muualta vaan se tulee minusta ja sinusta. Pahimpina aikoina se voi olla erittäin kadoksissa, mutta joku käsittämätön voima, joka "siirtää tarvittaessa vuoria", niin se on jossain. Energiaparannuksesta ovat monet saaneet pysyvän avun. Se voi olla, että sinulla on jokin energiakierto täysin solmussa. Koita taistella, tsemppiä ja valoa!
Sinulla on todella monia ongelmia ja yksi suurimmista yksinäisyys. Kerroit että ei ole edes hyviä ystäviä. Sukua ei voi valita eikä vaikuttaa, millaiset sukulaiset on saanut. Joskus sairauskin voi olla sellainen, että siihen ei ole parannsukeinoa, rahahuoliin voi jollain lailla yrittää vaikuttaa, mutta kaikista realistisinta on yrittää löytää ystäviä. En tarkoita rakkaussuhdetta vaan ihan tavanomaista ystävyyttä. Ensin tulisi ystävystyä ihmisten kanssa, Se vaatii vähän ponnistusta ja olemista jossain tilanteessa, jossa on muita ihmisiä.
Hei. Elämäntilanteesi kuulostaa osittain hyvin samanlaiselta kuin omanikin. Minullakin on harvinainen sairaus johon on ollut hyvin vaikeaa saada edes diagnoosia, niin monet kerrat olen lääkäristä poistunut turhautuneena ja itku kurkussa. Nyt joudun taistelemaan saadakseni oikeanlaista hoitoa. Yksinäiselle ihmiselle se ei ole helppoa, sitä kun kaipaisi tukea ja ymmärrystä. Joiltain nettisivujen vertaistukiryhmien kekusteluista olen saanut lohdutusta vaikka sairaus ei aivan sama olisikaan. Ymmärrys siitä että on muitakin joilla on vaikeuksia tuo jonkinlaista lohtua. Tuntuu silti että nykymaailma vaatii niin paljon pieneltä ihmiseltä, työhakukin tuntuu välillä kuin neulaa heinäsuovasta etsisi. Suurten ongelmien painaessa pienimmätkin tuntuvat niin pahoilta. Tuntuu että kaikki kaatuu niskaan, painaa lyttyyn ja kaikki on niin epäreilua. Ei vaan jaksaisi, sitä haluaisi nukkua raskaiden asioiden ohi ja herätä vasta sitten kun kaikki on hyvin. Haluaisi vain pois... Kyllä minulla välillä on "helppo ratkaisu" tullut mieleen, mutta tässä sitä vain sinnittelen, vaikka melkoista paskassa kahlaamista joskus onkin.
Minua on helpottanut omien tunteideni ja ajatusten purkaminen (niinkuin sinäkin teit tänne) päiväkirjaan. Siten voin myös käydä sitä läpi ja huomata että joskus on kausia jolloin kaikki tuntuu pahemmalta kuin muulloin. Huomaan myös mitkä asiat laukaisee masennuksen. Myös ajatus siitä että en ole ainoa auttaa. Olen myös koittanut tolkuttaa itselleni että tämä on vain alamäki elämässä, nyt eletään niitä huonoja aikoja ja joku päivä asiat on paremmin, kun vain kestän tämän. Olen myös miettinyt yllättäviä asioita tähänastisessa elämässäni ja todennut että vaikka tänään ei olisi ystävää, ensi viikolla se saattaa kävellä vastaan. Sama pätee rakkaudessa. Erostanne on tosin melko vähän aikaa, se varmaan vaikuttaa vielä vahvasti mielialaasi? Muista sallia itsellesi asioita joista nautit, mutta älä katkeroidu asioista joita et juuri nyt voi saada.
Voi olla että sinua hämmentää tuntemuksesi siitä että olet menettämässä äitisi. Kuinka paljon surua se nostaa pintaan vaikka ette ole olleet läheisiä. Lapsella on usein alitajuinen toive siitä että joku päivä kaikki hänen ja äidin/isän välillä on hyvin, joku päivä äiti/isä tulee kertomaan että ymmärtää ja rakastaa. Silloin kun vanhempi sairastuu tai kuolee, sitä menettää sekä vanhemman, että haaveen siitä että kaikki olisi joku päivä hyvin. Se kirpaisee pahasti.
Toivotan voimia sinulle, ja jaksamista vaikeuksiesi kanssa. Toivottavasti pystyt vielä näkemään valonpilkahduksia elämän ihmeellisyydessä, vaikkei niitä tämänhetkisestä tilanteesta löytyisikään, olisi sääli jos sinä arvokas ihminen lähtisit vain sen takia että elämällä osaa olla välillä niin kovin huono huumorintaju.