Naiset, miten koette itsenne tuntevina ihmisinä? Ovatko ihmissuhteet teille elämän eliksiiri, joiden kautta koette syvimmät tunteenne? Vai oletteko sitä ihmistyyppiä, jolle on suhteellisen helppoa päättää ihmissuhde, päästä huonoista ihmissuhteista eroon - ts. koette, että ihmissuhteet eivät ole koskaan hallinneet tunne-elämäänne, vaan esim. työ tai jokin muu asia on melkeinpä tärkeämpää, tai olette kenties itse itsellenne niin hyvää seuraa, että ette aina tarvitse toista ihmistä?
Olen itsekin nainen, ja kiinnostunut tästä, koska ajattelen, että tässä suhteessa ihmiset (niin naiset kuin miehetkin) ovat erilaisia. Olen huomannut, että on ihmisiä, jotka selviävät varsin helpolla ihmissuhteisiin liittyvistä kriiseistä (erot, ystävyyden päättyminen, kuolema...), ja sitten taas ihmisiä, jotka vellovat vuosikausia ihmissuhde-ongelmissaan.
Minulle itselleni on ollut aina suhteellisen helppoa päästä eteenpäin ihmisuhde-ongelmista. Ne kyllä kirpaisevat, mutta käsittelen ne nopeasti (ja suren ne kerralla), ja sen jälkeen haluan mennä eteenpäin ja jättää asian taakse. Koskaan en jää rypemään tunteisiin.
Koen myös jollain tavalla, että elämä on henkilökohtainen tie, joka on kuljettava. Jakajaa ei aina löydy kaikille kokemuksille. Uskon, että tässäkin suhteessa ihmiset ovat erilaisia: Jotkut haluavat jakaa ihan kaiken jonkun toisen kanssa (aviopuoliso, ystävä, lapset); yksin asioiden kokeminen ahdistaa eikä tunnu mielekkäältä.
Millaisia siis olette naiset tässä suhteessa? Miehetkin saavat osaallistua :)
Olen itsekin nainen, ja kiinnostunut tästä, koska ajattelen, että tässä suhteessa ihmiset (niin naiset kuin miehetkin) ovat erilaisia. Olen huomannut, että on ihmisiä, jotka selviävät varsin helpolla ihmissuhteisiin liittyvistä kriiseistä (erot, ystävyyden päättyminen, kuolema...), ja sitten taas ihmisiä, jotka vellovat vuosikausia ihmissuhde-ongelmissaan.
Minulle itselleni on ollut aina suhteellisen helppoa päästä eteenpäin ihmisuhde-ongelmista. Ne kyllä kirpaisevat, mutta käsittelen ne nopeasti (ja suren ne kerralla), ja sen jälkeen haluan mennä eteenpäin ja jättää asian taakse. Koskaan en jää rypemään tunteisiin.
Koen myös jollain tavalla, että elämä on henkilökohtainen tie, joka on kuljettava. Jakajaa ei aina löydy kaikille kokemuksille. Uskon, että tässäkin suhteessa ihmiset ovat erilaisia: Jotkut haluavat jakaa ihan kaiken jonkun toisen kanssa (aviopuoliso, ystävä, lapset); yksin asioiden kokeminen ahdistaa eikä tunnu mielekkäältä.
Millaisia siis olette naiset tässä suhteessa? Miehetkin saavat osaallistua :)
Vastaukset 50
Vanhimmat
Mä olen mies, enkä jää rypemään itsesääliin suhteen päättymisen vuoksi. Elämä menee päivä päivältä eteenpäin ja siinä on mentävä mukana, eikä jäädä kiinni eiliseen. Silloin jää elämä elämättä, jos ei osaa päästää irti kumppanista, joka haluaa mennä. Tärkeintä elämässä on tulla toimeen itsensä kanssa. Se on yhtä tärkeää elipä yksin tai suhteessa. Parisuhde ei onnistu jos ei tule toimeen itsensä kanssa. Silloin tarvitsee ja tarrautuu kiinni muihin ihmisiin. Ja useinkin juuri silloin tarrautuu kiinni vääriin ihmisiin. Suru on surettava ja sen jälkeen elämä jakuu eteenpäin yhtä kokemusta rikkaampana!
Oho!! . . . Nyt taisit kertoa totuuden suomalaisesta miehestä . . . hyvin pitkälti ;)) . . . Haastetta sinussa tuntuu ainakin riittävän!! . . . Se on miehelle kovapaikka, kun huomaa ettei pärjää naiselle!! Siitä haukkumiset tulevat, kun miehen ei kärsi tunnustaa olevansa naista huonompi. . . . Vaikka vanha viidakonsanonta on, että parempi olla tossun alla, kuin taivasalla ;))
"Siitä haukkumiset tulevat, kun miehen ei kärsi tunnustaa olevansa naista huonompi"
"Huonompi"?
Kuinka moni tunnustaa olevansa toista ihmistä "huonompi"?
Eiköhän ole aika suuri ongelma naisen päässä jos odottaa toisen ihmisen tai miehen tunnustavan tälle olevansa "huonompi".
Suuri egoiset naiset eivät ole kiinnostavia, se on ihan totta.
"Haasteelliset" naiset ovat usein vain vaikeita ihmisiä, niin miesten kuin toisten naistenkin mielestä kun heihin tarkemmin tutustuu.
Kyllä naisessa pitää haastettakin olla, aivan samoin kuin miehessäkin. Eikä koskaan elämä saa olla niin tiukilla, ettie pystyisi tunnustamaan omia virheitään ja myöntämään, että toinen on parempi!
Riippumattomana elävä nainen, miksei myös mies, aiheuttaa monissa ihmisissä epävarmuuden tunteita. Olen huomannut, että suhteellinen neutraalistikin esitetty mielipide herättää tietyn tyyppisissä ihmisissä lähinnä vihaa ja aggressioita. Miesten kommenteissa aistin jopa henkilökohtaisia sävyjä, aivan kuin edustaisit miehelle jotain hänen tuntemaansa naista.
Minulla on takana useita suhteita, pari pitkääkin. Myös minun kanssani miehet ovat halunneet nopeasti aloittaa suhteen, ja olen kyllä ollut siihen itsekin liinakin valmis. Nyt olen varovaisempi.
Samoin olen joutunut terapeutin rooliin monta kertaa, sekä miesten että naisten kanssa. Miessuhteissani olen kokenut, että mies on ollut omasta mielestään minusta riippuvainen ja todennut esim.: "Olet ainoa ihminen joka ymmärtää minua." Tuskin olen ainoa ihminen, joka ymmärtää, mutta koska olen luonteeltani varsin ymmärtäväinen ja autan mielelläni, niin tämä on tulkittu siten, että saan luvan sitten pysyä tässä roolissa koko ajan. Kuvaat hyvin sitä, millaisia rooleja muut ihmiset asettavat sinulle. Ja yritäpäs kerrankin tehdä jotakin poikkeavaa, eli olla vähemmän empaattinen, niin saat kuulla pian olevasi huono ihminen ja ties mitä.
Joku täällä puhuukin narsistisesta käytöksestä, eli siitä, että odotetaan kumppanilta ja ystäviltä suunnilleen samaa kuin omalta äidiltä, eli ts. taannutaan heti kun löytyy sopiva "äiti". "Äidin" löytymisen jälkeen muut ihmissuhteet ovatkin yht'äkkiä vähemmän tärkeitä, ja niitä tarvitaan vasta sitten kun "äitiä" ei enää ole.
Mielestäni sinkkuus on epäkypsyyttä. Sinkku ihan selvästi vielä vielä etsii "sitä oikeaa" ja täydellistä elämän rakkautta. Kypsä ihminen tietää että sellaista yhtä oikeaa ei ole. Kannattaisi tarttua mahdollisuuksiin rohkeammin eikä odottaa satuolennon kohtaamista, ettei vaan aika aja ohi. On myös epäkypsää ajatella, että parisuhteessa ei voi harrastaa ja käyttää itseensä aikaa. Eihän pari suhteessa tarvitse olla koko ajan yhdessä. Aika harva itse asiassa on. Tämäkin voi olla tapa puolustella itselleen ja muille sitä miksi on yksin. Uran suhteen, vaativampiin johtajatehtäviin, tasainen ja kypsä persoonallisuus (=elää parisuhteessa) tuo varmasti uskottavuutta. Ihminen joka ei pysty elämään toisen ihmisen kanssa, ei kyllä pysty olemaan hyvä johtaja eikä ole sinut itsensä kanssa. Ei kypsän ihmisen tarvitse murehtia ihmissuhdeongelmia, koska niitä ei vain ole. Vain epäkypsä ihminen voi loukata toista löytämällä "paremman". Kaikissa ihmissuhteissa fyysinen puoli muuttuu arkiseksi. Pettäjätyyppi pettää aina. Jo aiemmin eronneisiin ei kannata haksahtaa. Toisen kuolema ei ole ihmissuhdeongelma eikä voi verrata parisuhteen päättymiseen.
Minulle sinkkuus ei ole mikään ongelma ja miksi olisi?? Elän nyt elämäni parhainta ja onnellisinta aikaa!! Eikä se, että onko parisuhteessa vai sinkkuna tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä! Siinä olen samaa mieltä, että pettäjätyypit saavat mennä menojaan.
Minä olen tuntenut teinivuosistani lähtien ihmisiä, jotka eivät ole onnistuneet osoittamaan minkäänlaista kypsyyttä ennen parisuhdetta, parisuhteessa tai parisuhteen jälkeen. Mikä jippo siinä yhteen muuttamisessa ja/tai avioliittopaperin allekirjoittamisessa on niin taianomainen, että ihmisestä tulee muidenkin mielestä tasainen, kypsä ja uskottava persoona? Mitäs sanot niistä ihmisistä, jotka vain tykkäävät elellä itsekseen eivätkä etsi "sitä oikeaa" sen enempää kuin "vähiten väärääkään"?
>
Annas kun arvaan: olet parisuhteen alkumetreillä, hurjan onnellinen olotilastasi ja melko lailla sokea muun muassa sille tosiasialle, että puolet nykyisin solmituista avioliitoista päättyy eroon, avoliitoista puhumattakaan. Tunnet itsesi oikein aikuiseksi ja sinusta on vänkää tuntea ylemmyyttä sinkkuraukkoja kohtaan; puolusteleva asenteesi kuitenkin kertoo, että jokin olossasi sinua nyt kalvaa. Sanoisinpa suorastaan, että pieni epäkypsyys paistaa tänne asti.
>
Mykistävää teiniajattelua. Taisin heittää hukkaan pätkän sunnuntaiaamustani vastaamalla noin naivin yksilön kirjoitukseen.
Olen hoikka, hyvinkoulutettu, paljon harrastuksia sekä tienaan paljon. Samoin mieheni. Pystyn keskittymään sataprosenttisesti itseni fyysiseen ja psyykkiseen kehittämiseen, eikä tarvitse kelailla turhia ihmissuhdeongelmia, rahaongelmia jne. Ja huom kaikesta saan kiittää vain omia valintojani. Kun omistaa vain luotettavia ihmissuhteita on käytännössä aika vahvoilla.
Tsemppiä sulle! Haluan omalla kirjoituksellani vaan jakaa tietoa siitä että kannattaa suunnitella ja asettaa tavoitteita. Ihminen jolla on erilaiset tavoitteet kuin sinulla (vaikka olisi kuinka hyvännäköinen) ei tee sinua onnelliseksi.
Koska olen vain ihminen, minusta on mukava analysoida asioita joita olen tehnyt eri tavalla kuin joku vähän huonommin pärjäävä ja oppia siitä vielä lisää menestymisen srategiaa. Toki myös nautin omasta onnistumisesta.
Kypsä ihminen on viestisi perusteella siis ihminen, joka pysyy saman henkilön kanssa hautaan saakka mukisematta. Ne 70 %, joiden liitot päättyvät syystä tai toisesta eivät siten ole kypsiä, ja heihin ei siis tule kenenkään (kypsän) "haksahtaa". Myöskään ne, jotka omasta vapaasta tahdostaan ovat mieluummin yksin, eivät sinusta voi olla kypsiä.
Oletko huomannut, että monet korkeassa asemassa olevat naisjohtajat esimerkiksi ovat usein yksineläjiä? Miten selität tämän, eihän yksineläjä voi olla "tasainen ja kypsä persoonallisuus"?
"Toisen kuolema ei ole ihmissuhdeongelma..." Entäpä, jos suhde vainajaan on ollut tämän eläessä raastava, ja ongelmat ovat jääneet selvittämättä. Kun ihminen sitten yht'äkkiä onkin kuollut, ja kaikki on myöhäistä, niin asiat voivat jäädä vaivaamaan vuosikausiksi.
Iästäsi huolimatta olet pelkkä teinipelle.
Olen hyvin tarkka muun muassa siitä minkälaisia ihmisiä päästän lähelleni. En halua edes tutustua ihmissuhdeongelmaisiin. Minusta eronneet ihmiset ovat epäonnistuneita ja en henkilökohtaisesti heidän seuraansa kaipaa. Lisäksi minulle on ihan sama ovatko naisjohtajat eronneita. Minulle riittää että saan itse paljon palkkaa ja itse en tule ikinä eroamaan. Jos joku jättää ongelmat selvittämättä, on sekin vähän heikkoa. Itse en jätä ikinä mitään asiaa selvittämättä.
Hyvä Sininen 1977 et voi vielä tietää kestääkö parisuhteesi "loppuun asti". Se lähtijä voi olla vaikka se toinen..Et vain voi varmaksi määritellä toista ihmistä vaikka laskelmoisitkin kuinka.
"Vai oletteko sitä ihmistyyppiä, jolle on suhteellisen helppoa päättää ihmissuhde, päästä huonoista ihmissuhteista eroon - ts. koette, että ihmissuhteet eivät ole koskaan hallinneet tunne-elämäänne, vaan esim. työ tai jokin muu asia on melkeinpä tärkeämpää, tai olette kenties itse itsellenne niin hyvää seuraa, että ette aina tarvitse toista ihmistä?"
Olen tällainen mies, MUTTA...
Sinulla on kyllä hieman asenne-ongelmaa tässä asiassa:
"Olen huomannut, että on ihmisiä, jotka selviävät varsin helpolla ihmissuhteisiin liittyvistä kriiseistä (erot, ystävyyden päättyminen, kuolema...), ja sitten taas ihmisiä, jotka vellovat vuosikausia ihmissuhde-ongelmissaan."
Eli vaihtoehtoja on kaksi: Selviytyä heti ja unohtaa tai sitten "velloa".
Onko sinusta kuolema esimerkiki vain "kriisi"?
Tässä taas sama:
"mutta käsittelen ne nopeasti (ja suren ne kerralla), ja sen jälkeen haluan mennä eteenpäin ja jättää asian taakse. Koskaan en jää rypemään tunteisiin."
Nopea käsittely = hyvä, hitaampi käsittely = Rypemistä (negatiivinen konnonaatio)
"Koen myös jollain tavalla, että elämä on henkilökohtainen tie, joka on kuljettava. Jakajaa ei aina löydy kaikille kokemuksille. Uskon, että tässäkin suhteessa ihmiset ovat erilaisia: Jotkut haluavat jakaa ihan kaiken jonkun toisen kanssa (aviopuoliso, ystävä, lapset); yksin asioiden kokeminen ahdistaa eikä tunnu mielekkäältä."
Minusta kuulostaa että olet aika itsekäs ihminen. Älä hätäile. Suurin osa ihmisistä vaikuttaa olevan tuollaisia ja todellisuudessa monet niistäkin jotka jäävät "rypemään" ovat samankaltaisia kuin sinä.
He eivät koskaan ymmärrä elämää itsensä ulkpuolelta vaan kaikki vain tapahtuu heille. He eivät ymmärrä todella toisten ihmisten elämää, vain omaansa joka on heille "matka" tai "tie". Oma henkilökohtainen seikkailu jossa on ylä ja alamäkiä jossa pitää vain pyrkiä "eteenpäin".
Koskaan heille ei selviä mitä kohti he ovat menossa. Se on lopulta umpikuja mutta koska he ovat sisäisesti narsisteja, he eivät koskaan pysty ajattelemaan että "mitä jos" tai tekemään kompromisseja elämässään.
Ja kyllä, puhun ihan omasta kokemuksesta koska joskus aikanaan tajusin miten sairasta on ajatella asioita vain omasta näkökulmasta.
Esimerkiksi juuri toisen ihmisen "kuolema" tai ystävyyden päättyminen eivät ole pelkästään "asioita joita pitää käsitellä että niistä pääsee eroon" vaan lopullisesti osa sinua ja samalla sen toisen ihmisen kokemuksia. Nämä lopulta määrittelevät sinua ja luovat sinulle sen persoonan joka olet. Tätä et vain tajua jos olet vain omaa kokemusta ja nenää/napaa tuijottava yksilö.
Voisin sanoa itsestäni monta kohtaa joita ajattelen ap:n tavoin. Yksi kohta herätti vain kummastusta.
Helpot kriisit…
Kriisi muuten tarkoittaa käsitettä ”muutos”. Elämässä joku muuttuu olennaisesti ja perusteellisesti. Tuohon muutokseen vastataan ”sopeutumalla”, sitä voisi luonnehtia ”kehittymiseksi” tai kasvamiseksi”, kukin omalla tavallamme tai voimme toki kieltämällä ja yrittämällä ohittaa.
Selviytyä voi siis kokemalla syvemmin ja hyväksymällä tapahtunut. Kuinka kauan tuo ajanjako sitten on, on tietysti persoonakohtaista. Katsotaan että noin keskimäärin aika on 3 kuukaudesta vuoteen. Tätä nopeammat ”selviytymiset” voivat perustua enemmänkin kieltämiseen eli ”aktiiviseen unohtamiseen”
Niin kaikki ne ihmiset jotka koskettavat meitä jollain tavalla, tekevät meistä sitä, mitä me olemme.
Tätä en tosin allekirjoita; ”He eivät koskaan ymmärrä elämää itsensä ulkpuolelta vaan kaikki vain tapahtuu heille. He eivät ymmärrä todella toisten ihmisten elämää, vain omaansa…” Se että ei jaa kaikkea ei tarkoita, ettei jakaisi mitään.
Jos ei ole ketään kenenkä kanssa jakaa jotain kokemusta tai ajatusta, ei ole itsekkyyttä. Olen kokenut tätä henkistä ”yksinäisyyttä” useinkin. On ollut aikoja, että se on käynyt ahdistavaksi, sillä jotain sitä aina haluaa jakaa. Silloin olen käyttänyt muita keinoja, kuten taidetta ja kirjoittamista kanavana. Siitä olen luopunut että ylipäätään on yhtä ihmistä, jonka kanssa voi jakaa kaiken.
Jakamisessa on kyse siitä, että kokee tulleensa ymmärretyksi. Käännän siis toisinpäin, se että odotetaan että joku ihminen ymmärtää meitä täysin ja jonka kanssa jaetaan ihan kaikki, on lapsuudesta tuleva narsistinen mielikuva. Lapsi ja äiti elävät tuossa symbioosissa ja aikuistuminen tarkoittaa sitä, että kykenee elämään erillisenä ihmisenä.
Rakastumisessa voisi sanoa että on kyse taantumasta, joka ilmeisesti tarvitaan parisuhteen alussa, eli paluusta tuohon lapsuuden autuaalliseen olotilaan. Tuota olotilaa me jäämme kai kaipaamaan emmekä halua kasvaa itsenäiseksi itseksemme.
"Kriisi muuten tarkoittaa käsitettä ”muutos”. Elämässä joku muuttuu olennaisesti ja perusteellisesti. Tuohon muutokseen vastataan ”sopeutumalla”, sitä voisi luonnehtia ”kehittymiseksi” tai kasvamiseksi”, kukin omalla tavallamme tai voimme toki kieltämällä ja yrittämällä ohittaa.
Selviytyä voi siis kokemalla syvemmin ja hyväksymällä tapahtunut. Kuinka kauan tuo ajanjako sitten on, on tietysti persoonakohtaista. Katsotaan että noin keskimäärin aika on 3 kuukaudesta vuoteen. Tätä nopeammat ”selviytymiset” voivat perustua enemmänkin kieltämiseen eli ”aktiiviseen unohtamiseen”
Kehittyminen ja kasvaminen ovat illuusioita, joita mieli luo selvitäkseen itse siitä tapahtumasta.
Kieltäminen ja ohittaminen ovat myös psyykeen selviytymiskeinoja, samoin kuin kriisin selittäminen itselle tai höpinät "kasvamisesta" "oppimisesta" jne.
Se että kriiseistä selviää ei todellakaan tarkoita että toisen ihmisen kuolemasta vaikkapa tarvitsee koskaan selvitä. Se on hyvin Nietzcheläistä ajattelua jossa vain sanotaan "se mikä ei tapa se vahvistaa". Tämä on täyttä roskaa. Se vie mukamas jotain tärkeämpää päämäärää kohti, täydellistymistä, kasvua ja kehitystä kohti vaikka todellisuudessa ihmisen elämä voi olla merkityksellisesti lähes ohi tiettyjen kriisien tapahduttua eikä mitään ole varsinaisesti tapahtunut.
Nykyään on se käsitys ihmissuhteissakin että esimerkiksi avioero ei ole iso juttu vaikka joku on voinut olla pitkäänkin naimisissa. Siinä vähätellään usein sen ajan merkitystä itseemme, sen miten me olemme tottuneet siihen ja luoneet persoonamme sen varaan.
"Tätä en tosin allekirjoita; ”He eivät koskaan ymmärrä elämää itsensä ulkpuolelta vaan kaikki vain tapahtuu heille. He eivät ymmärrä todella toisten ihmisten elämää, vain omaansa…” Se että ei jaa kaikkea ei tarkoita, ettei jakaisi mitään.
Jos ei ole ketään kenenkä kanssa jakaa jotain kokemusta tai ajatusta, ei ole itsekkyyttä. Olen kokenut tätä henkistä ”yksinäisyyttä” useinkin. On ollut aikoja, että se on käynyt ahdistavaksi, sillä jotain sitä aina haluaa jakaa. Silloin olen käyttänyt muita keinoja, kuten taidetta ja kirjoittamista kanavana. Siitä olen luopunut että ylipäätään on yhtä ihmistä, jonka kanssa voi jakaa kaiken."
Jakamista en ajanut takaa vastakohtana
Onko sinun henkinen yksinäisyys sitä että vain sinä voit ymmärtää elämän salaisuuden ja elämää?
Se mitä tarkoitin oli tietysti se että jos ihminen kulkee vain omista "kriiseistä" toiseen koskaan tajuamatta toisten ihmisten elämää erillisenä itsestään. Sitä paitsi ihmisten itse aiheuttamat teot eivät ole vain "kriisejä" vaan heidän täysin syy-seurausta noudattavia loogisia tapahtumia. Eivätkä mitään "elämän kriisejä", joita vain tapahtuu. Ihmiset tekoja tekevät, eivät jumalat, henget tai sattumat.
Tässä "kriisi" ajattelussa on paljon tarinan kerronnan sävyjä joissa ihminen vakuuttelee itselleen että kun tästä kriisistä selviää niin hän on kohdannut yhden haasteen lisää, joka auttaa häntä "eteenpäin" (mitä kohti? Kuolemaako? Nirvanaa?) kuten sankari tarussaan. Todelllisuudessa hän saattaa päinvastoin kokea menetyksiä joista ei koskaan selviä vaikka kuinka vakuttelee itselleen toista. Tai ihmisen psyykehän siinä vakuuttelee. Se on valhe. Ihmisen psyykkeeseen liittyy mekanismi, joka pyrkii selittämää asioita ja selviämään väkisin. Aina löytyy joku keino selviytyä eikä varsinaisesti ole "oikeaa" ja "väärää" tapaa selviytyä.
Karmeaa että psykologia alkaa määrittää miten nopeasti tai hitaasti ihmisen tulee selviytyä eteenpäin. Se on sitä "normitusta" johon kaikkien ihmisten tulee sopia, tai hän on poikkeava, epäterve yksilö.
"Jakamisessa on kyse siitä, että kokee tulleensa ymmärretyksi. Käännän siis toisinpäin, se että odotetaan että joku ihminen ymmärtää meitä täysin ja jonka kanssa jaetaan ihan kaikki, on lapsuudesta tuleva narsistinen mielikuva. Lapsi ja äiti elävät tuossa symbioosissa ja aikuistuminen tarkoittaa sitä, että kykenee elämään erillisenä ihmisenä.
Rakastumisessa voisi sanoa että on kyse taantumasta, joka ilmeisesti tarvitaan parisuhteen alussa, eli paluusta tuohon lapsuuden autuaalliseen olotilaan. "
Päinvastoin. Rakkaus on nimenomaan sitä että toinen ymmärtää heitä edes hetkellisesti ja yhteys syntyy. SE ON SYMBIOOSI. Se ei tarkoita toki että jaetaan kaikki eikä se liity itse asiassa varsinaisesti äiti suhteeseen vaan suhteeseen itseemme. Me rakastumme sisäisesti itseemme ensimmäisenä, äitiä emme edes tajua erillisenä oliona ennen kuin olemme ymmärtäneet oman olemassaolomme.
Me tahdomme löytää toisesta ihmisestä itsemme ainakin hetkellisesti. Se onko se "illuusiota" tai fantasiaa on sitten toinen juttu, mutta narsismiksi sitä ei voi kutsua koska siinä pyritään löytämään se inhimillinen yhteys ja tietoisuus joka on meissä kaikissa.
Huvittava sana tuo "taantumus" joka kuulostaa aika negatiiviselta. Lapsen olotilasta, symbioosista ja ehdottomasta ja rajattomasta rakkaudesta irtautuminen on sitten nähtävästi "kehittymistä" :D
Äidin ja lapsen suhde on siis "narsismin symboli" josta meidän täytyy eriytyä omaksi itsenäiseksi yksilöksi joka kulkee omia polkuja ilman kohtaamatta toista ihmistä myös toisena ihmislapsena?
Jotenkin tuntuu ettet ole miettinyt asiaa ihan loppuun saakka tai lukenut jotain näitä psykohöpöttäjien kirjoja, jotka ovat aika kyseenalaisia kirjoja monetkin.
"Tuota olotilaa me jäämme kai kaipaamaan emmekä halua kasvaa itsenäiseksi itseksemme."
Mielestäni tämä puolestaan on narsismia ja egoismia. Siten meistä tulee vain itsenäisiä kulkijoita koskaan koskettamatta toisiamme ja kävelemme yhä kauemmaksi lähteestä. Pyrimme ajattelemaan ettei toisessa ihmisessä olisi samaa kuin itsessämme ja kukaan ei voi koskaan ymmärtää meitä. Tämä erityisesti korostuu naisen ja miehen välisessä suhteessa, jossa todetaan että toinen sukupuoli on niin erilainen ettei voi ymmärtää tätä. Vaikka molemmat ovat ihmisiä ja molempien aivot kehittyvät rakkauden osalta samoin. ;)
Täytyy ymmärtää että me voimme olla itsenäisiä sekä hyväksyä toisten itsenäisyyden, mutta samalla tuntea tuota yhteyttä sekä tunnistaa toisessa sen saman inhimillisyyden kuin itsessämme. Samalla voimme samaistua toiseen sekä arvostaa tämän henkilön erillisyyttä. Tämä usein tapahtuu rakastumisen ja rakkauden välitilassa, mutta huomioitavaa on ettei se rakkaus mihinkään häviä, se ei ole vaan niin ehdotonta jatkuvasti kuten ehkä aivan alussa.
Se ei ole taantuma vaan rakkaus itsessään. Rakkaus on tavallaan peili, joka antaa heijastuman itsestämme sen toisen kautta. Sen takia minäkuvallamme usein on ratkaiseva merkitys rakkauden kehittymiseen koska emme välttämättä pidä siitä mitä toinen heijastelee takaisin tai sitten se toisen ihmisen peili on likainen. Mutta me rakastamme omaa peilikuvaamme ja psyykkeemme kuiskii meille miten selviytyä eteenpäin vaikka väkisin rakkaittemme/rakkautemme haudalla seisoessa koska eniten meitä pelottaa se peilikuvan häviäminen.
Tuli mieleen että on mahdollista että luin viestiäsi "väärin". Se on aina mahdollista nettikeskusteluissa.
Itsekin koen usein tuollaista "henkistä yksinäisyyttä" ja tunnistan monet noista tiloista joita täällä kuvataan.
Samoin tiedän miten "elämän kriiseistä" pitää vain selviytyä, mutta sitten olen huomannut että vaikka käsittelen asiat loppuun niin todellisuudessa en välttämättä ole oppinut yhtään mitään. Psyykkeemme valehtelee meille ja haluamme uskoa että jokin "pelastus" odottaa meitä kaikkien niiden kriisien jälkeen, koska eihän muuten missään olisi mitään mieltä.
"He eivät koskaan ymmärrä elämää itsensä ulökopuolelta vaan kaikki vain tapahtuu heille. He eivät ymmärrä toisten ihmisten elämää..."
Tämä mielenkiintoinen väittämäsi pysäytti minut. Olen samaa mieltä, monet eivät ymmärrä. Mutta oletko itse tullut koskaan ajateleeksi, että ihmiset, jotka eivät vello ongelmissaan, voisivatkin ymmärtää asioita?
Kun minulla on ollut ihmissuhteissa ongelmia, niin minua on auttanut ehkä kaikkein eniten juuri se tieto, että en ole ongelmieni kanssa yksin. Tiedän, että maailmassa on tuhansia ihmisiä, joilla on juuri samanlainen ongelma tällä hetkellä. Ajatus on oikeasti lohduttanut, enkä ole hetkeäkään ajatellut, että oma ongelmani on niin kamalan suuri loppujen lopuksi. Uskon, että minua on auttanut nimenomaan se, että ymmärrän muillakin olevan ongelmia.
Moni ihminen ei asiaa näe tältä kannalta, ja sitä tarkoitin, kun sanoin, että monet rypevät ongelmissaan eivätkä pääse eteenpäin. He ovat käpertyneet oman ongelmansa ympärille, pitävät sitä kaikkein pahimpana, vaikka heitä auttaisi se tieto, että jollakin muullakin on ongelmia.
Tuo väittämäsi, jota siteerasin, sopisi siis hyvin myös kuvaamaan sitä, mitä itse usein koen ihmisten kanssa, jotka puhuvat vain omista ongelmistaan, eivätkä oikein mistään muusta. He eivät mielestäni näe, että maailmassa on muillakin ongelmia, he kokevat että kaikki tapahtuu vain heille. Tämä on minusta itsekkyyttä.
Voihan olla että tulkitsin viestiäsi väärin.
Kuulostit vain niin jyrkältä jakaessasi ihmisiä kahteen leiriin: niihin jotka jatkavat eteenpäin ja niihin jotka jäävät vellomaan.
Kuitenkin on vaikea määritellä mihin "saa" jäädä vellomaan ja mihin ei. Emme monesti ymmärrä että joku asia voi olla toiselle hyvin tärkeä, suorastaan koko elämän ydin, jota ilman voi olla vaikea elää.
Esimerkiksi toista ihmistä usein ei saisi nykyään kaivata liikaa ettei ole "takertuja". Toisin sanottuna rakkaudelle asetetaan rajoja ja sanotaan että "elämä jatkuu". Mikä elämä? Jos elämä on rakentunut kumppanin ympärille ja hän kuolee niin mitä elämää siinä enää on? Sekö että työntää ruokaa suuhun joka päivä ja käy sitten paskantamassa sen ulos?
Se mitä ajoin takaa on se että me muut emme voi määrittää toisten ihmisten elämän merkityksiä joista me rakennamme sen todellisuuden ja sen minkä koemme tärkeäksi.
Olet aivan oikeassa tuossa että osa näkee vain omat ongelmansa ja toisinaan vain oman onnellisuutensa näkemättä toisten kärsimystä. Mielestäni tähän vain ei ole täydellisiä ratkaisuja.
Itse olen juuri tuollainen "eteenpäin menijä", mutta toisinaan koen syvästi asioita ja on vaikea myöntää esimerkiksi että jotakin ihmistä saattaa kaivata. On niin tottunut selviytymään yksin ja vain seuraamaan omaa tietä. On tärkeää nähdä että se oma näkökanta ja se valittu tie on myös rajoittava tekijä elämän ymmärtämisessä sekä toisten ihmisten arvioinnissa.
Tarkoitus oli vain kommentoida tuota jyrkkää jakoa, jota voisit ehkä loiventaa. Mutta se oli vain arvailuani.
vastauksesi oli varsin laaja, enkä kommentoi sitä kokonaisuutena vaan osittain.
Puhut rakkaudesta hienosti ja syvällisesti. Suurimmasta osasta olen taipuvainen ajattelemaan samoin.
Erotan kuitenkin rakastumisen ja rakastamisen toisistaan. Rakastuminen, voimakas ihastuminen, huumaantuminen ovat voimakkaita tunnetiloja, joille yhteistä on todellisuuden tajun hämärtyminen. Minuus häviää ja objekti muuttuu osaksi minuutta. Psyykkisesti ei siis kyetä erottamaan missä minä lopun ja sinä alat.
Moni sotkee tämän rakkauteen, joka taas on toinen voima. Se on jokaisessa ihmisessä oleva voima, joka otetaan käyttöön tai jätetään käyttämättä tahdon avulla. Me siis päätämme näytämmekö rakkauttamme jollekulle vai emme. Huomaa – jollekulle, oli se sitten läheinen, ihminen yleensä tai vaikka eläin. Miehen ja naisen väliin liittyy myös erotiikka. Se mutkistaa asioita.
Symbioosilla tarkoitin tilannetta, jossa pari pyrkii pitämään yllä rakastumisen tilaa. Eli pyritään olemaan aina yhdessä ja samaa mieltä, olemaan tietoinen siitä mitä toinen ajattelee ja tekee ts. ”jaetaan” kaikki mahdollinen (ja mahdoton). Se että toinen on toista mieltä tai tekee jotain mitä ei itselleen hyväksyisi, koetaan melkein loukkauksena. Pahimmillaan voi olla että vessan ovea ei saa laittaa kiinni, koska ei ole mitään ”peiteltävää”. Vaikka totuus on, että silloin voi koko ajan kontrolloida sitä, ettei toinen vaikkapa masturboi.
Suhteen alussa tuo symbioosi on ymmärrettävä ja kuuluu asiaan. Se vain tulisi kehittyä eteenpäin kahden erillisen ihmisen liitoksi, jossa tuo kuvaamasi tunnetila on mahdollinen. Muutoin suhde tukehtuu, koska siinä joudutaan ristiriitaan. On tarve ajatella ja tehdä jotain itsenäisesti, ilman toista, mutta se täytyy tehdä toiselta salaa, ettei ”loukkaisi”. Se kun saattaa olla merkki siitä, että ei enää ”rakastakkaan” ja tuo syyllisyyden tunteen.
Olet oikeassa. Tottakai on olemassa ihmisiä, jotka asettuvat näiden "ääripäiden" väliin ja että elämässä asiat ovat harvoin yksinkertaisia. Otin kuitenkin tällaisen lähtökohdan, koska tämä on aika pitkälle oma kokemukseni. Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka hakevat aina tukea muista ja odottavat muilta ratkaisuja. Kun itse ei ole sellainen ja on joutunut ueasti toisen "tukihenkilöksi", niin se alkaa ajan mittaan tympäistä. Ei se silti tarkoita, että suhtautuminen muiden ihmisten ongelmiin muuttuu kyyniseksi ja välinpitämättömäksi, mutta tietyllä tavalla se kovettaa.
Tähän liittyy myös sellainen asia, minkä tuotkin esiin, ja mikä näkyy erityisesti täällä nettikeskusteluissa: Jos joku täällä surkuttelee kohtaloaan ja kaipaa muilta tukea, niin hänet haukutaan alimpaan maanrakoon: "Mitä sä oikein valitat, lopeta ruikuttaminen ja hanki elämä." Jos taas esittää jonkin ongelman enemmän teoreettisena tai muuten vaikuttaa viileän analyyttiseltä, niin saa kuulla olevansa kylmä, kova ja itsekäs ihminen.
Eli tulee sellainen outo tunne siitä, että mikä ihmisiä vaivaa, miksi ei suvaita sitä, että joku (tuntematon ihminen) tuo esille ongelman ja haluaa keskustella siitä? Kertooko se ihmisten kasvavasta epävarmuudesta, ahdistuksesta, narsismista, vai mistä?
Minä elän suurista tunteista. Olen melkoisen erakko, eli ystäviä ei juurikaan ole. En tykkää olla ihmisten kanssa, vieraiden seurassa viihdyn huonosti.
Ei sinkkuus tarkoita sitä, että olisi yksin tai yksinäinen, saatika erakko. Ystäviä voi olla paljonkin, mutta heihin on pieni ns. hajurako, eli ystävät ovat hieman etäisiä. Ei sellaisia, joille voisi kertoa kaikki asiat. Mutta missään nimessä sinkkuus ei tarkoita sitä, että olisi yksinäinen! . . . Ja kuinka moni kertoo parisuhteessakaan kaikki asiat ja ajatuksensa aivan avoimesti kumppanilleen??
Tuosta olen nöffin kanssa samaa mieltä. Lisäisin vielä, että ainakin itsellä on nyt eronneena paljon enemmän ystäviä kuin parisuhteessa eläessäni, koska a) voin paremmin ja olen parempaa seuraa ystävilleni b) ystävät ovat rohkeampia ottamaan yhteyttä ja pyytämään minua mukaansa, koska parisuhteessa olevan naisen ajatellaan viettävän kaiken vapaa-aikansa miehen kanssa.
Se on totta. Parisuhteessa ollessa täytyy ottaa myös kumppani huomioon. Ei voi lähteä noinvain kavereiden mukaan, kun silloin loukkaa herkästi oman kumppanin tunteita ja luottamusta. Minulla jäi aikoinaan nuoruus kokonaan elämättä, joten tämä elämäntilanne sopii minulle hyvin . . . en ole villi, mutta olen vapaa!! :))
Usein oli jopa niin, että ystävät ajattelivat etten kummiskaan lähde minnekään eivätkä edes pyytäneet vaikka olisin voinut lähteä. Nyt on tilanne toinen, voi tulla ja mennä miten huvittaa eikä ole mustasukkaista miestä vahtimassa. Sinkkuelämä on mukavaa.
Sinkkuus on mukava ja vapauttava välivaihe elämässä. Jossakin vaiheessa tulee sitten se läheisyyden ja hellyyden kaipuu uudelleen. Mutta, nyt ei ole enään kiire tormailla mihikään suhteeseen, niin kuin nuorena oli. . . Nyt on aikaa ja kärsivällisyyttä etsiä sitä yhtä ainoaa oikeaa. Sillä, nyt tiedän kokemuksesta millaista helvettiä elämä on silloin, kun menee väärän ihmisen kanssa naimisiin! . . . Mutta vain itseäni minä saan siitäkin syyttää. Itse minä omalla äänelläni sen "tahdon" papin edessä aikoinaan sanoin. . . Elämä opettaa ;))
on
tiedä mutta turha yrittää muuttua toiseksi sukupuoleksi mitä on...Siksihän sinä täällä pyörit..
Ei kait nainen, jolla on menestyvä ura yritäkään muuttua miksikään koukkumadoksi!! Minusta tuntuu, että sellaiset naiset ovat ylpeitä saavutuksistaan! . . . ja aivan aiheesta ovatkin! . .. Ja väärinkäsitysten välttämiseksi tarkennan vielä, että tarkoitan tällä kaikella niitä naisia, jotka ovat menestyneet työelämässä. . . . Ja miehet ovat helposti kateellisia menestyvälle naiselle.
Ensinnäkin tuo halu kokea yksin asioita (joka musta ihan erillinen aihe kuin tunteet). Itse en koe, että vaikka hyviä ystäviä on, puoliso ja lapset, etteikö olisi sitä aikaa ainoastaan itselle. Onhan sitä vaikka mitä harrastuksia, mielenkiinnon kohteita, työhön liittyvät asiat jne. joita en erityisemmin jaa kenenkään ihmisen kanssa konkreettisesti.
Tunteista. Itselläni ei ole tullut eteen sellaisia jyrkkiä järjen ja tunteiden vastakkainasettelutilanteita. Työn tai muun takia ei ole ikinä tarvinnut luopua parisuhteesta. Ja tunteet ovat olleet hyvää pohjaa myös käyttää järkeäkin. Jos parisuhteessa on ollut huono olo eli tunteet ovat olleet negatiivisia, niin siitähän se järjellä tehty päätöskin on lopulta tehty. Eli kyllä oma hyvinvointi on aina ollut asia, jota arvostan. Ja jos parisuhde on itselle haitallinen, niin silloin myös ne tunteet toista ihmistä kohtaan kuihtuvat. Itselläni se parisuhteen päättämisprosessin vaikein vaihe on jo käsitelty ennen kuin eropäätöksen olen tehnyt. Siinä kohtaa olen havainnut tunteeni, pohtinut parisuhteen kannattavuutta eri kanteilta ja miettinyt mitä ratkaisuvaihtoehtoja on käsillä. Kun parisuhteesta lähtee, niin olen tiennyt, että se on ainoa ratkaisu ja siten se erossa oleminen ei ole ollut niin vaikeaa. Toki siinä voi olla haikeutta tai muuta sen sellaista, mutta ei mahdottomia tunteita kestää.
Läheisen kuolemassa en myöskään ole kokenut paljoakaan järjen ja tunteiden vastakkainasettelua. En ole joutunut onneksi tilanteeseen, jossa olisin mennyt esim. työkyvyttömäksi läheisen kuoleman vuoksi. Mutta kyllä siinä toki tunteet menee järjen edelle, jos tarkoitit sitä että kuolutta ihmistä ei ole järkevää surra. Kyllä yli kymmenen vuoden jälkeenkin voi tulla sellaisia surun tunteita menetetyn läheisen vuoksi. Mutta se on tunne ja tunteen olemassaoloa ei oikein järjellä voi säädellä. Tekemistä voi ja tekemiseen se ei ole vaikuttanut. Järkevää voi juuri olla se, että sen tunteen hyväksyy ja sen käsittelee. Itselläni ei ole esimerkiksi puolisoa, lasta tai vanhempaa kuollut, mutta en koe järjenvastaiseksi jos ihminen suree niin merkittävää ihmistä elämässään. Se on vain inhimillistä. Jos taas ihmisellä masennus laukeaa tuollaisen takia, niin se ei ole oikein järjellä säädeltävä juttu. Masennus ei ole tunne vaan sairaus ja siihen tarvitaan lääkitys ja terapiaa.
Eli kaiken kaikkiaan mä olen huomannut, että järki ja tunteet ovat menneet yhdensuuntaisesti eivätkä vastakkain. Ja järkevät päätökset tarvitsevat myös pohjakseen niitä tunteita, joita ihminen kokee. Ja harvemmin jos esim. parisuhde on haitallinen, niin ainoa tunne on kiintymys toiseen tai pelko olla yksin. Lisäksi yleensä koetaan myös ahdistusta ja surua parisuhteessa olemisesta.
Paljon pienemmässä mittakaavassa voi ollakin tunteita, jotka ovat järkeä vastaan. Voi olla kiukkuinen, että tekisi mieli sanoa jotain, mutta järki tulee peliin ja tajuaa, että myöhemmin tulisikin vihan sijaan toinen tunne eli katumus. Ja siksi näin ei tee. Noh, tuokin sitten lopulta oli vain eri tunteiden punnintaa. Mutta vaikkapa jos tietää, että sanomisesta voi saada sanktion, niin järki kieltää asiaa sanomasta.
Ei aseta vastakkain järkeä ja tunnetta, enkä siten missään kohtaa ole myöskään sanonut, että esim. kuollutta ei ole järkevää surra. Järki ja tunteet kulkevat käsi kädessä. Mutta on tilanteita, joissa kannattaa ajatella järjellä. Esim. jos on vaikeassa ihmissuhteessa, jossa toinen ihminen käyttää henkistä ja fyysistä väkivaltaa, niin voi kysyä, onko järkevää olla tällaisessa suhteessa, vaikka tunne sanoo toisin. Tämä nyt siis vain esimerkiksi.
Mainitsemasi pelko olla yksin voi kyllä minusta tunteena hallita ihmistä niin, että se sanelee kaiken ihmisen käyttäytymisen parisuhteessa. Tällainen ihminen ei esim. voi kuvitellakaan eroavansa toisesta ja sulkee silmänsä tietyiltä totuuksilta, kuten vaikka siltä, että toinen pettää koko ajan.
Kuollutta ihmistä voi surra pitkäänkin ja siinä voi kokea myös "kiellettyjä" tunteita, kuten vihaa, jos vaikkapa on kyse 50 vuotta kestäneestä aviolitosta, jossa on koettu kaikki mahdollinen ja yht'äkkiä toinen on poissa. En ollenkaan vähättele kaikkea sitä, mitä ihminen voi tuntea tällaisissa tilanteissa. Puhumattakaan sellaisista kuolemista, joista kaikkien on vaikea selvitä, kuten vaikkapa lapsen kuolema.
Jos parisuhde ei toimi, niin sen huomaa ja jossakin vaiheessa, kun keskustelukaan ei enään auta, alkaa vaistomaisesti valmistautumaan tulevaan eroon. Avioero ei tule yllättäen. Tosin silloin aikoinaan exsä otti ja lähti, niin se hetki tuli yllätyksenä, mutta tiesin sen tilanteen joskus tulevan. Vei aikansa sopeutua uuteen tilanteeseen, mutta loppujen lopuksi ero oli suuri helpotus!
Läheisen kuolema voi tulla äkkiä ja yllättäin. Silloin siihen ei ole kerennyt ennalta valmistautumaan. Se tilanne on vaikeampi kestää, ymmärtää ja hyväksyä. Mitä nuorempana läheinen nukkuu pois, sitä vaikeampaa sitä on hyväksyä. Jos menehtynyt läheinen on jo vanhus, silloin siihen on itsekin jo ainakin hieman valmistautunut.
Kaikki erot eivät ole samanlaisia. Jotkut on helpompia hyväksyä, kuin toiset.
Sellainen näennäisesti helppo erokaan ei aina ole niin helppo; sitä saattaa käydä läpi pitkän aikaa, vaikka ei varsinaisesti kärsikään asiasta. Eron läpikäyminen voi ilmetä myös jotenkin fyysisinä oireina.
Kun yksi ihmissuhteeni päättyi siten, että erosimme ns. "ystävinä", niin puoli vuotta oli sellaista aikaa, jonka vasta jälkikäteen tajusin eroprosessin ajaksi. Koska olen aina käsitellyt tunteita myös kirjoittamalla (päiväkirja), niin sekin vaikuttaa minulla; se nopeuttaa asioiden läpikäymistä.
Tuossa erossani erikoista oli se, että vaikka mies ja minä olimme jollain tavalla sinut tilanteen kanssa, niin lähipiirini tuomitsi minut tästä erosta. Loppujen lopuksi tämä ex-mieheni oli sitten se, joka puolusti minua. Lähipiiri koki minun viileän suhtautumiseni siten, että olen jotenkin välinpitämätön asialle, että erosin noin vain, ilman mitään "synnintuntoa".
Itse tykkään jatkaa myös eteenpäin ilman sen suurempia murehtimisia. Pidän masentumista ja pitkää itsessäälissä rypemistä lähes mahdottomana minulle. Tietenkin suhteen päättyminen tai läheisen kuolema sattuu joskus paljonkin, mutta nopeasti siitä pääsee eteenpäin. Käsittelen asian ja suren ja sen jälkeen keskityn elämän positiivisiin asioihin. Näen elämässä kuitenkin niin paljon mahdollisuuksia ja kun vanha loppuu niin se tekee aina tilaa uusille mahdollisuuksille.
Oikeastaan ainoa mikä voisi minut masentaa olisi terveyteni menettäminen. Tällöin mahdollisuudet jatkaa voisivat tuntua vähäisiltä.
Minusta elämän tarkoitus on nauttia siitä. En siis koe velvollisuudeksi tehdä jotain muodollista suremista. Suren vain sen aikaa kun koen itse sen tarpeelliseski.
Tämän hetkinen kumppanini on päinvastainen kuin minä ja riitojen jälkeen hänellä kestää palautuminen paljon pidempään kuin minulla. Toisinaan se odottelu raivostuttaa kun itse pystyn jatkamaan paljon helpommin.
Minulla on ihmisistä ja ihmissuhteista erittäin varma mielipide: Helvetti on muut ihmiset.
Ja kyllä, olen nainen.
parisuhteet ole elämäneliksiiri koska olen ollut sen verran monta kertaa suhteessa ja todennut ettei parisuhde ole se "juttu" tässä elämässä, silloin menee pahasti lankaan. MUTTA ei ihmissuhteiden päättäminen ole koskaan ollut helppoakaan, siihen liittyy koko tunneskaala vitutuksesta ja vihasta syyllistymiseen, josta lopputulemana toivottavasti joku konsensus jonka varassa todeta että tämä meni näin.
Kuvaat ihmissuhteiden päättymisen läpikäymistä "jäädä rypemään"?! Mielestäni ne jutut pitää jokatapauksessa käsitellä, ainakin mun täytyy jotta pääsen irti ja eteenpäin. Esimerkiksi syyllisyys jonka on torjunut päättyneen ihmissuhteen seurauksena viittaamalla vastapuolen vikoihin ja virheisiin, kostautuu kyllä myöhemmin ja voimakkaammin kuin mitä olisit arvannut - näin uskon ja tiedän.Se on ennemminkin sitä vellomista.
Kuinka paljon ihmissuhteissa on niitä jotka kantavat edellisten suhteiden painolastia mukanaan koska eivät ole käsitelleet/halunneet käsitellä asioita? Tätä paskaa sitten kaadetaan uusien kumppaneiden niskaan ja sitä rataa se oma elämäkin muuttuu minihelvetiksi!! Miehistä tunnistaa aika helposti entisten suhteiden katkeruuden mustasukkaisuutena tai hallitsemisen tahtona. Kukaan ei halua kantaa toisen edellisistä suhteista johtuvaa kärsimystä en minä ainakaan! Minua ei todellakaan sytytä esimerkiksi se että miehen kaverit/läheiset tulevat esim. kertomaan kuinka miestä on monta vuotta sitten petetty tms." Joo...eh kiva kun kerroit senkin, miten se minuun liittyy?" Pitääkö nyt alkaa hyssyttelemään ja mennä heti ostaa kihlasormukset ettei vaan tule niitä samoja pelkoja ja epäilyksiä...juu ei kiitos!! Se että joku ei halua käsitellä omia tunne-elämän asioita ja joista koituu ikäviä "siirrännäisyyksiä" minuun, ei oikein käy päinsä.
sua nii miehet ja naiset käyttää vain laastareita ei etsi oikeaa rakkautta!
Minulla on vähän sama kokemus: Olen ajatellut monesti, että suhde ei ole "se juttu" minulle tässä elämässä. Suhde on tärkeä, mutta... Unelmani liittyvät muuhun, kun ihmissuhteeseen.
Yksi ihmissuhteeni kesti parisen vuotta. Suhde alkoi vauhdilla ja eteni tosi noepasti siihen pisteeseen, että oltiin tiiviisti yhdessä ja lähitulevaisuus oli sunniteltu tarkkaan. Mies oli vasta eronnut. Kuinkas sitten kävikään? Mies ei ollut käsitellyt eroaan ollenkaan, kun minut tapasi, ja katkeruus ex-vaimoa kohtaan alkoi vähitellen näkyä: Ensin mies piilotteli vihaansa taitavasti, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Oli selvää, että mies kaatoi minun niskaani kaiken sen paskan, minkä edellinen suhde jätti. Voi sanoa suoraan, että hän kosti minulle ex-vaimon taholta kokemat vääryydet. Se tuntui pahalta, pahimmillaan en voinut käsittää, että kyse oli samasta miehestä johon olin rakastunut. Hän muuttui täysin toiseksi ihmiseksi.
Mutta, olen tämänkin suhteen käsitellyt, ja olemme jopa väleissä miehen kanssa. Tällä hetkellä olen sinkku, ja täytyy sanoa, että vähän jopa hirvittää ajatus uudesta suhteesta. Olen niin paljon käynyt asioita läpi, että en enää tiedä, millaiseksi mahdollinen uusi suhteeni muodostuisi kaikkien kokemusteni ja analyysieni jälkeen...
Minä monesti mietin, että olenko tunteeton koska esim. en oikein rakastu. Tai en kykene tajuamaan miten joku voi jonkun rakastumisen tunteen takia hyväksyä mitä vain. itse sim. eroaisn heti jos ilmenisi väkivaltaa suhteessa. En koe, että elämäni on kiinni yhdestä ihmisestä. Tunnen surua, vihaa, iloa ja pelkoa, mutta en kykene johonkin "vaalenapunaiseen" katsantokantaan ja ihastumiseen sillätavalla. Toivoin, että voisin hullaantua ( joskus nuorena hullaannuin), mutta jotenkaan en vain pysty vaan näen ihmiset liian realistisesti?
Jotenkin mietin kokoajan tätä kykenemättömyyttäni ihastumiseen tai sitä, että ihastun vain ”kerran kymmenessä vuodessa”. pahaksi aisan tekee se, että elän parisuhteessa jossa en ole mitenkään ollut ihastunut edes toiseen. Aloitin suhteen koska halusin jonkun jonka kanssa elää. Nautin yksin olosta, mutta olin liikaa yksin enkä oikein enää osannut muodostaa ystävyyssuhteitakaan. Koen siis, että osaan olla yksin, mutta en ole erakko joka haluasi kärvistellä aina yksin. Aloin siis suhteen ihan siitä syystä koska tarvitsen läheisyyttäkin. Mutta nyt suhteessa huomaan, että toisen tunkeileva riippuvuus ahdistaa minua. Haluaisin itsenäisen ihmisen, enkä noin riippuvaista. Jokainen yksin olo hetki on luksusta. Mietinkin onko asia niin, että itsenäisen oloinen ihminen hakee riippuvaisen oloisen ihmisen, mutta jokin alkusysäys on sama. ”Itsenäinen” pakenee jotain ja ”riippuvainen” samaten. olen jopa miettinyt olenko kieltänyt oman riippuvuuteni ja elän sitä kumppanin kautta. Mietin eroa ja uskoisin, että surisin tätä ihmistä, mutta monessa suhteessa voisin paremmin kuin tuntisin saavani oman tilani takaisin.
Meillä on yhteinen lapsi joten siksi olen jatkanut suhdetta, muuten olisin lähtenyt testaamaan miten menee. Tulee syyllinen olo kun en mitenkään kunnioita kumppaniani tai halveksin monia asioita hänessä. Tuntuu väärältä olla yhdessä jos ei näin tunne. kuitenkin tiedän, että en halua aivan yksinkään olla. Välillä haaveilen, että oikeasti rakastuisin ja kohtaisin miehen jota ihailisin. Siinä se ehkä tuli, en kykene ihailemaan ketään oikein..joten suhteissa tulee heti arki.
tai ei minulla ole ollut suhteita paljoakaan koska en ihastu kehenkään oikein. Vuodatus. En tiedä mikä olen? Toisaalta tunnen itseni ja tiedän mistä saan iloa, mutta parisuhderintamalla tunnen olevani eksyksissä..vaikka olen ”vanha”. harmittaa jos en pääse mihinkään selvyyteen omasta itsestäni ennen vanhuutta.
Mielenkiintoisia ajatuksia esität riippuvuudesta. Minä olen aina "vetänyt puoleeni" riippuvaisuuteen taipuvua ihmisiä. En kyllä sitten tiedä, olenko alitajuisesti hakeutunut tällaisten ihmisten seuraan. En oikein usko. En nimittäin ole ollut ollenkaan pahoillani, kun tällainen riippuvuussuhde on loppunut (esim. joku naisystäväni on löytänyt miehen, ja mies on sitten korvannut minut tässä suhteessa).
Toisen riippuvuus on tuntunut minustakin ahdistavalta, ja tietyt riippuvaiset ihmiset ovat olleet minua kohtaan vihamielisiä siinä vaiheessa, kun riippuvuus on päätynyt (vaikka miehen löytymisen ym. myötä). Suhteeni näihin ihmisiin on muuttunut, olen ottanut heihin etäisyyttä, ja miettinyt, mikä suhteemme oikein on ollut?
Pohdit myös, tiedätkö kuka olet. Minä olen joskus miettinyt ihmissuhteissa sitä, mitä minun pitäisi tuntea tietyissä tilanteissa. Esim. miessuhteessa, joka ei ehkä ole sitä mitä kaipaan, saatan kysyä itseltäni: Mitä oikein tunnen, ja mitä minun pitäisi tuntea? Onko olemassa jotain tiettyjä tunteita, joita "kuuluu" tuntea tietyissä tilanteissa? Pitääkö aina kyetä sanomaan, mitä tuntee?
"Mitä oikein tunnen, ja mitä minun pitäisi tuntea? Onko olemassa jotain tiettyjä tunteita, joita "kuuluu" tuntea tietyissä tilanteissa? Pitääkö aina kyetä sanomaan, mitä tuntee?"
Tuossa oli jotain mitä olen itsekkin tuumaillut. Olen miettinyt yritänkö laittaa väkisin itseni hekemaan olotilaa joka ei ole vain minulle luontevaa. Ihanne tilanne minulle on, että minulla olisi joku intohimon kohde, harrastus tai työ joka toisi iloa elämään ja parisuhde on se sivuseikka jonka kuitenkin toivon olevan. Toivon saavani jännityksen ja ilon muualta ja parisuhteesta turvaa ja pysyvyyttä. Koen syyllisyyttä tästä koska naisena minusta olisi vastenmielsitä jos joku mies ajattelisi minusta noin.
Mielnkiintoni kohteet ovat toisia kuin parisuhteen romanttinen hekuttelu. Mutta tosiaan olen elänyt yksin ja tiedän, että läheisyyttäkin tarvitsee.
Ehkä minua vaivaa se, että nyt ei ole mahdollista intohimoiseen harrastamiseen olosuhteiden pakosta ja joudun olemaan kotona liikaa. Mieheni on sentimentaalinen ja sentimentaalisuus ärsyttää minua usein. hän kyyneleisin silmin katsoo vanhoja valokuvia ja minä taas näen niissä jotain muuta. On kuin meillä olisi kaksi eri todellisuutta.
Omalla kohdallani oma ikävä lapsuus on vaikuttanut siihen, että en ole varma johtuuko tämä "itsenäisyys" oikeasti jostain haavoista vaiko onko se se todellinen luonteeni. Uskon kyllä, että ihmisten käytökseen vaikuttaa kumpikin. Siksi olen niin epävarma tästä. Ei olisi mukavaa huomata, että on hukannut elämänsä "järkevästi" jos pohjimmiltaan olisikin itkeskelevä sentimentaalinen rakastuja.Nuoruuden jouduin olemaan miellyttävä ja olin suosittu siksi kun aikuisena löysin itseäni huomasin, että en ole "miellyttävä" välttämättä ja se toi yksinäisyyden. Mutta kuoriessani tätä valheellisten persoonien kerrostumaa voi alta paljastua vielä uutta.
Muuten minulla on myös ollut usein ystävyyssuhteissa se "terapeutin" rooli. kun irtauduin siitä niin on ollut hirveän vaikea tutustua ihmisiin toisella tavalla. En kuitenkaan usko, että kaikki haluavat itselleen tukijaa vaan jotkut tasavertaista ystävääkin. olisiko siinä miten erottaa toiset itsenäiset ihmiset helpommin haastetta?
Sentimentaalisuudesta...se ärsyttää, mutta aidoiksi kokemani tunteet eivät ärsytä. jos joku itkee aidosti niin koen myötätuntoa. Aidot tunteet ihmisissä on yksi arvostamani piirre.
Pohdit mielenkiintoisesti asioita.
Minäkin olen ollut suhteessa miehen kanssa, joka oli hyvin sentimentaalinen kuvaamallasi tavalla. Hän kyynelehti esim. liikuttavan leffan nähdessään. Tämä ei kuitenkaan minusta tuntunut ärsyttävältä, pikemminkin se oli huvittava piirre hänessä. Hän ei myöskään verrannut itseään minuun eikä vaatinut minua olemaan samanlainen kuin hän. Tämä varmasti olikin se perussyy, että hänen sentimentaalisuutensa ei minua häirinnyt.
Se on häirinnyt muunlaisissa tilanteissa ja ihmissuhteissa. Tunnen myös ihmisiä, jotka ovat sentimentaalisia tehden siitä numeron. Tällaiset ihmiset vaativat muita olemaan samanlaisia ja ihmettelevät ääneen, kun joku toinen ei reagoi samalla, tietyllä tavalla. Tämä on heille merkki kylmyydestä, vaikka asia voitaisiin selittää erilaisella luonteella ja temperamentilla. Olen huomannut, että tällaiset ihmiset eivät todellisuudessa ole kovinkaan empaattisia ihmisiä, vaan heidän oma tunnereaktionsa on se, mihin muiden tulee kiinnittää huomiota. Tunteilu on tärkeämpää kuin itse asia.
Empaatinen ihminen ei välttämättä ole sentimentaalinen ollenkaan, ja jos itse tukea kaipaan joltakulta kaipaan, niin parhaan tuen saan ihmisiltä, jotka suhtautuvat rauhallisen realistisesti asioihin. Sentimentaaliset tunteilijat puolestaan saattavat empatian sijaan kauhistella ja voivotella tilannettani, mikä ei ole ollenkaan se suhtautumistapa, jota kaipaan. Ne ihmiset, joiden kanssa olen voinut oikeasti jakaa asioita etenkin viime aikoina, ovat olleet itseni kaltaisia, ns. "järki-ihmisiä", joiden kanssa olen voinut keskustella asioista myös enemmän yleisellä tasolla. Kaipaan siis enemmän ja enemmän itseni kaltaista seuraa, ja jos sellaista ei ole tarjolla, olen sitten mieluusti yksin. Näitä samoin ajattelevia ihmisiä voi periatteessa löytyä mistä vain, heidän ei tarvitse olla aina ns. sydänystäviä. Ajatus uudesta suhteesta vähän hirvittää juuri siksi, koska mietin, osaanko enää olla jonkun kanssa läheinen siten kuin rakkaussuhteessa ollaan, siis sopivan haavoittuva, tunteva, tarvitseva tms. Taas herää kysymys: Mitä minun pitäisi tuntea?
On mielenkiintoista pohtia, mistä tietty "itsenäisyys" tulee. Mikä siihen eniten vaikuttaa? Omalla kohdallani ehkä eniten luonteeni. Tärkeää on myös hyväksyä omia tunteitaan ja olla itselleen avoin, vaikka kokisikin, että ajatuksille ei löydy jakajia, kuten ehkä nyt sinä koet suhteessasi. Ymmärrän, että tunnet syyllisyyttä tunteistasi, mutta voit ajatella myös, että sinun ei tarvitse jakaa ja kertoa kaikkea, tai siis olla jotenkin "tilivelvollinen" näistä "vääristä" tunteistasi. Et vaikuta kuvauksesi perusteella ihmiseltä, josta "kuorinnan" jälkeen sukeutuisi "itkeskelevä sentimentaalinen rakastuja", tarkoitan että olisit yht'äkkiä jotain ihan muuta kuin mitä olet kuvitellut olevasi. Päinvastoin, analysoit itseäsi hyvin. Varmasti opit tuntemaan itseäsi vielä paremmin noilla kyvyilläsi, tsemppiä!
Sentimentaalisuudessa miehessäni varmasti juuri ärsyttää se, että olen hämmentynyt miten minun pitäisi suhtautua k.o asiaan. Kun mies kyyneleet silmissä katsoo vanhoja valokuvia en tiedä miten suhtautua. Jos ihminen suree aidosti sitä tuntee aidosti myötätunto, muttas entimentaali kohtauksessa ei oikein tiedä mitä tehdä. Olenkin päätynyt siihen, että en sano mitään.
Olen samaa mieltä siitä, että sentimentaalinen ihminen ei ole välttämättä empaattinen.
On inhottavaa tulla tuomituksi kylmäksi ihmiseksi vain siksi koska on rehellinen eikä huuda voi, voita.
Taannoin olin tilanteessa jossa minulle täysin tuntematon ihminen kuoli. Itse en tunetnut henkilö enkä voinut siis surra oiekasti kuin vain tuntea yleismaallista murhetta asiasta. Ympärilläni oli ihmisiä jotka olivat olleet läheisiä tälle ihmiselle, heidät tunsin paremmin. Osoitin myötätuntoni heille, mutta he pitivät minua kovana koska en surrut kuollutta. Paikalla oli myös henkilöitä jotka itkeskelivät hirmuisesti ja esittivät murtunutta vaikka eivät tunteneet kuollutta mitenkään.
Minusta oli älytöntä itkeä vain joukon mukana koska nyt kuuluu itkeä.
Itsellänikin on vaikeissa tilanteissa käytännönläheinen suhtautuminen. Toki jos kuollut olisi ollut tuttuni olisin itkenyt kovastikin.
Itse ehkä päädyn siihen, että annan itselleni lupaa olla hölmö enemmän ja itsekäs tunnejutuissa, mutta tosiaan en varmasti muutu ihmiseksi joka ei ajattele käytännönläheisesti. haluan nauttia elämyksistä, mutta haluan samalla olla realisti.
Luulen, että ihmiset ovat tunteiltaan aika samanlaisia. Ero on siinä, kykeneekö/osaako käsitellä tunteita.Tunteiden käsittelytaitohan ei ole sisäsyntyistä, vaan sitä pitää opetella pienestä pitäen. Jos kotona on saatu sellainen malli, että tunteita ei saa ilmaista, niin ei niiden käsittely myöhemmällä iälläkään varmaan helppoa ole. Lisäksi tunteiden käsittelyyn menee myös paljon (tunne-)energiaa, ja luulen että se on syy siihen, että jotkut torjuvat tunteitaan, vähättelevät pettymyksiään ja hankkivat nopeasti uusia suhteita edellisen päätyttyä. Torjunta on helppoa, mutta niillä ei voi eliminoida esim. surua ihmissuhteen päätyttyä.
Luulen kokemusperäisesti tehneeni sen havainnon, että mikä tahansa asia, minkä jättää keskeneräiseksi, tulee eteen uudelleen niin kauan kun siihen tarttuu ja tekee työn. Se kuinka paljon "tunteiluun" menee aikaa, ei ole tässä se olennainen kriteeri, vaan se käsittely, prosessointi. Kun on aikansa rypenyt, miettinyt, säälinyt itseään, vihannut, itkenyt jne on aika puhdistunut olo ja on valmis aloittamaan uuden sivun uudelta pohjalta. Ja huomaa, että maailma on oikeastaan aika nasta paikka :-)
Kyky käsitellä tunteita on olennainen ihmisiä erottava asia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tämä kyky on myös osittain synnynnäinen. On ihmisiä, jotka kykenevät näkemään asiat helpommin objektiivisesti, toiset eivät kykene siihen koskaan, vaikka harjoittelisivat kuinka. Silti kannattaa harjoitella.
Olen itse ollut aina tässä suhteessa aika samanlainen läpi koko elämäni. Varhaisimmat lapsuuden muistonikin liittyvät siihen, että olen katsonut jotain ikävää tilannetta itseni ulkopuolelta, eikä se ole tuntunut niin pahalta.