Tässä mietin omaa parisuhdettani (takana yli 15 yhteistä vuotta), josko tässä on mitään tulevaisuutta.
Riitely on jokapäiväistä eikä seksistä ole tietoakaan. Tunteet ovat yksinkertaisesti kuolleet!
Meillä on alle kouluikäisiä lapsia jotka tuntuvat ainolta syyltä jatkaa muuten niin kuollutta liittoa.
Puolisoni pyristelee kovasti omissa tuntemuksissaan ja tiedän, että hän on onneton tilanteessamme.
Onko oikein erota ja jatkaa omaa elämää vai kärvistellä odottaen, että lapset aikuistuvat?
Riitely on jokapäiväistä eikä seksistä ole tietoakaan. Tunteet ovat yksinkertaisesti kuolleet!
Meillä on alle kouluikäisiä lapsia jotka tuntuvat ainolta syyltä jatkaa muuten niin kuollutta liittoa.
Puolisoni pyristelee kovasti omissa tuntemuksissaan ja tiedän, että hän on onneton tilanteessamme.
Onko oikein erota ja jatkaa omaa elämää vai kärvistellä odottaen, että lapset aikuistuvat?
Vastaukset 10
Vanhimmat
erota. Vain yksi elämä, miksi tuhlata sitä? Kyl ne lapsetkin kärsii jos vanhemmat vaan riitelee.
Ellette itsenne, niin ainakin lasten takia teidän nimenomaan pitää erota, jos ette osaa elää sovussa. Riitelyn kuunteleminen on lapsille PALJON haitallisempaa kuin ero. Ellet sitten halua opettaa lapsillesi, että riitely on normaali ja oikea vuorovaikutustapa.
Kun et kerro, mistä aiheista riitelette, ei voi tietää kannattaisiko teidän kuitenkin vielä yrittää päästä sopuun. Mutta jos lapsistasi välität, niin riitelyn on loputtava, joko eroamalla tai sovinnolla.
Jos haluat kuitenkin kokeilla, suosittelen että lukisitte molemmat kirjan Miehet ovat marsista, naisest venuksesta. Sillä voi saada suhteen kuntoon :)
Riitely varmaan johtuu siitä, että molemmilla on paha olla. Mieheni ei oikein halua puhua vaikka häntä siihen välillä koetan painostaa. Uskon, että jos meillä ei olisi lapsia niin ero olisi tullut jo (miehenni aloitteesta). Nyt kuitenkin koettaa pysyä mukana arjessa ja rakastaakin vain lapsia eikä enää minua (on tämän minulle itse sanonut).
Onko sitten okein pitää toinen "väkisin" siinä liitossa vai pitäisikö vain päästää irti? Eroaminen on tietysti iso juttu (taloudellisesti jne.) mutta niinkuin yksi vastaaja tuossa sanoi, meillä on vain yksi elämä. Ymmärrän, että lapset kyllä aistivat kodin ilmapiirin olevan huono (vaikka eivät sitä sanokaan). Jotenkin vain tuntuu, että jos eroaa niin se on luovuttamista.
matka vielä siihen, että lapsenne aikuistuvat... No, mitään vedenpitävän "hyvää" aikaa lasten kannalta erolle ei ole - mutta josseivat lapsenne vielä ole koulussakaan, nyt olisi siinä mielessä hyvä väli, ettei ystävyyssuhteita koulukavereihin ole ehtinyt vielä muodostua. Se on selvää, että lapset pitemmän päälle kärsivät vanhempien riidoista - eikä sekään ole hyvä, että kaunat kätketään ja sitten ollaan pimahtamisen partaalla! Jossei homma kertakaikkiaan toimi, on parempi lähteä eri teille vielä, kun jonkinlainen yhteisymmärrys on mahdollinen. Jos tuota jatkatte, olette kohta lopen uupuneita ja katkeria toisiinne, ja se heijastuu aina vain enemmän lapsiin!
Rankka paikkahan se on, mutta ei mahdoton ; itse lähdin liitosta viime keväänä useamman vuoden vatuloinnin jälkeen. Melkolailla tyhjän päälle, kun samaan saumaan osui irtisanominen töistä osaston sulkemisen johdosta... Kova pähkäily oli ekaa luokkaa käyneen tytön osalta, että voiko näin tehdä... Bestis jäi vanhaan kouluun, mutta ovat yhteydessä jatkuvasti ja täällä uudessa paikassa on tullut runsaasti uusia kavereita. Tyttö on isänsä luona säännöllisesti ja kun pystyimme eroamaan, no jossemme ystävinä, niin hyvissä väleissä ainakin, tytön isä käy meillä kahvilla väliaikoinakin. Tyttö on tuumannut, että on mukavaa nähdä meidät nauramassa yhdessä sen sijaan, että oltaisiin otsat kurtussa niin kuin entisessä kodissa!
Aina yhteinen elämä vaan ei suju pitemmän päälle eikä se ole sen isommin kenenkään syy.
Kyllä kannattas miettii ja tutkii oisko parisuhde ehjättävissä. Jo pelekästään lasten takia.Kyllähän myö aikuiset pystytään elämään sovussa ilman riitoja jos halutaaan. Mut vaatii molemmilta myönnytyksiä ja en oikein usko et kaikki tunteet ois totaalisesti kuollu. Ei voi tietää. Kai teillä molemmilla on hyviä puolia ja niitä huonoja voi karsia/kehittää parempaan suuntaan. Parisuhdehan on vuorovaikuttamista.
tahto puuttuu vain toiseltakin osapuolelta, mitä siinä voi tehdä?!
minä täällä kärvistelen!mutta lasten kuullen ei huudeta yms.miehestä ei ole huutajaksi.minä olen se ainut huutaja.tunteet ja sexi kuollutta.ei kiinnosta mua tahkota samaa yli 10 vuotta ja ukko vielä lihonut alkuseukkauksesta niin paljon.parempi siis vain käydä vieraissa siihen asti kun muksut isoja ja saan aloittaa uudelta tasolta elämän.lapset ovat ainoa asia jonka takia uskon meidän vielä olevan ukkoni kanssa saman katon alla.
Samojen asioiden kanssa painiskelen..takana kohta 13 yhteistä vuotta ja kolme alle kouluikäistä lasta..vaikeeta
esimerkki miks sanotaan et avioliitto ei oo vaa hetken hurmio ja hätiköidysti ei pitäs mennä. tosin kuka sitä tietää mitä maailma tuo tullessan mut tähän sopis TIMO KOIVUSALON sanat kappaleessa ENTÄ SITTEN ! kipaleen vastauksiin kun vastaa kaikkiin kyllä niin ollaan jo lähellä eikä sekään onnea takaa vuosiksi mut antaa ajttelemisen auhetta.