Oli pakko tulla kertomaan tänne minun tämänpäiväisestä elämästäni. Kommentoikaa ja kertokaa omia mielipiteitä tilanteeseeni...
Elikkäs olen seurustellut mieheni kanssa melkein 2 vuotta. Hankimme "yhteisen" asunnon noin vuosi sitten. Oikeastaan asun nyt miesystäväni luona, koska hän ei halua että osoitteeni vaihdetaan hänen luokseen. Syyksi hän sanoo sen, että jos osoitteeni muutetaan tähän niin hän saa vähemmän rahaa soskusta ja kelalta. Mielestäni kun järjellä ajattelee niin eihän kahden ihmisen tuet voi olla pienemmät kuin yhden ihmisen, eihän? KUITENKIN joudun maksamaan veden ja sähköt HÄNEN asunnostaan, joka tympii aika lailla.
Toinen asia on hänen koulunkäyntinsä. Hänellä on ollut koko yhdessä olomme ajan aikaa käydä vaivaiset 6 opintoviikkoa saadakseen ammattikoulu loppuun, muttei ole sitä kahden vuoden aikana saanut tehtyä. Olen asiasta hänelle puhunut, mutta hän loukkaantuu siitä kun otan asian esille. Yhteensä hän on kouluaan käynyt jo 5 vuotta, vaikka koulutus kestää 3 vuotta..... Hänellä ei ole mitään haluja mennä töihin, vaikka lehdissä on useasti ilmoituksia vapaista työpaikoista..
Itselläni koulu keskeytyi viime joulun aikoihin masennuksen ja väsymyksen takia ja niimpä poissaoloja kertyi turhan paljon... Aloitin kuitenkin vuodenvaihteen jälkeen iltatyöt puhelinmyyjänä. Ei se työ mitään kunnon työtä omasta mielestänikään ole, mutta minä edes jollain tavalla yritän ansaita leipäni pöytään.. Tästäkin asiasta mieheni jaksaa minua muistuttaa, että olen vain puhelinmyyjä ja samalla lailla koulun kesken jättänyt "paska". Jatkan kuitenkin ensi keväänä seuraavan ryhmän kanssa joten AION VAHVASTI käydä opintoni loppuun oman tulevaisuuteni takia.
Lisäksi joudun omasta pienestä palkasta maksamaan hänenkin menoja vaikka hän saa suhteessa paljon enemmän rahaa kuukaudessa kuin minä.. Ostan osat hänen autoonsa, vaatteita hänelle ym. joten rahaa itseni "kunnostamiseen" ei jää.
Lisäksi yksi asia on alkanut suunnattomasti ärsyttää minua. Miesystäväni, vai sanoisinko POIKAystäväni, on niin kiinni äidissään vaikka ikää on hänellä jo 24 vuotta. Kaipaan sitä tavallista arkea, mutta se on mahdotonta koska mieheni haluaa yöpyä äitinsä luona joskus jopa viikkoja. Asunnoltamme hänen äidin luokseen on 15min matka mutta silti yhden yön vierailuilla saattaa kestää jopa 2 viikkoa. Yritä siinä sitten elää sitä omaa elämää. Lisäksi hän pyytää äidiltään joka asiaan neuvoja, suoraan sanottuna hän on täysin avuton. Hänen äitinsä soittaa jopa lääkäriajat hänelle. Naurettavinta oli se, että hänen äitinsä soitti aamulla ja varmisti että hän oli herännyt, koska hänellä oli tapaaminen koululla. SIIS ENKÖ ESIM. MINÄ OLISI TUOTA ASIAA VOINUT HOITAA? Sisälläni kiehuu niin moni asia että olen ihan toivoton näiden asioiden kanssa.
Sen verran vielä sanon että äitini on huomannut sen että en ole onnellinen ja kehottanut minua muuttamaan omaan asuntoon ja pitämään miehestäni hieman paussia.. Kuitekin tuntuu etten voi lähteä mieheni luota, jokin asia saa aina palaamaan minut hänen luokseen. Kerrotaan vielä lopuksi että olen lihonut suhteemme aikana reilut 20kg (siis alle 2 vuoden aikana) ja luulenmpa että onnettoman suhteemme takia. Ennen olin itsestäni huolta pitävä, hyvässä kunnossa ja siisti, nyt on hiukset harjaamatta ja vaatteilla ei mitään väliä...
Kertokaa miltä meidän tilanne vaikuttaa, onko jollain kenties ollut samanlaista tilannetta....?
Elikkäs olen seurustellut mieheni kanssa melkein 2 vuotta. Hankimme "yhteisen" asunnon noin vuosi sitten. Oikeastaan asun nyt miesystäväni luona, koska hän ei halua että osoitteeni vaihdetaan hänen luokseen. Syyksi hän sanoo sen, että jos osoitteeni muutetaan tähän niin hän saa vähemmän rahaa soskusta ja kelalta. Mielestäni kun järjellä ajattelee niin eihän kahden ihmisen tuet voi olla pienemmät kuin yhden ihmisen, eihän? KUITENKIN joudun maksamaan veden ja sähköt HÄNEN asunnostaan, joka tympii aika lailla.
Toinen asia on hänen koulunkäyntinsä. Hänellä on ollut koko yhdessä olomme ajan aikaa käydä vaivaiset 6 opintoviikkoa saadakseen ammattikoulu loppuun, muttei ole sitä kahden vuoden aikana saanut tehtyä. Olen asiasta hänelle puhunut, mutta hän loukkaantuu siitä kun otan asian esille. Yhteensä hän on kouluaan käynyt jo 5 vuotta, vaikka koulutus kestää 3 vuotta..... Hänellä ei ole mitään haluja mennä töihin, vaikka lehdissä on useasti ilmoituksia vapaista työpaikoista..
Itselläni koulu keskeytyi viime joulun aikoihin masennuksen ja väsymyksen takia ja niimpä poissaoloja kertyi turhan paljon... Aloitin kuitenkin vuodenvaihteen jälkeen iltatyöt puhelinmyyjänä. Ei se työ mitään kunnon työtä omasta mielestänikään ole, mutta minä edes jollain tavalla yritän ansaita leipäni pöytään.. Tästäkin asiasta mieheni jaksaa minua muistuttaa, että olen vain puhelinmyyjä ja samalla lailla koulun kesken jättänyt "paska". Jatkan kuitenkin ensi keväänä seuraavan ryhmän kanssa joten AION VAHVASTI käydä opintoni loppuun oman tulevaisuuteni takia.
Lisäksi joudun omasta pienestä palkasta maksamaan hänenkin menoja vaikka hän saa suhteessa paljon enemmän rahaa kuukaudessa kuin minä.. Ostan osat hänen autoonsa, vaatteita hänelle ym. joten rahaa itseni "kunnostamiseen" ei jää.
Lisäksi yksi asia on alkanut suunnattomasti ärsyttää minua. Miesystäväni, vai sanoisinko POIKAystäväni, on niin kiinni äidissään vaikka ikää on hänellä jo 24 vuotta. Kaipaan sitä tavallista arkea, mutta se on mahdotonta koska mieheni haluaa yöpyä äitinsä luona joskus jopa viikkoja. Asunnoltamme hänen äidin luokseen on 15min matka mutta silti yhden yön vierailuilla saattaa kestää jopa 2 viikkoa. Yritä siinä sitten elää sitä omaa elämää. Lisäksi hän pyytää äidiltään joka asiaan neuvoja, suoraan sanottuna hän on täysin avuton. Hänen äitinsä soittaa jopa lääkäriajat hänelle. Naurettavinta oli se, että hänen äitinsä soitti aamulla ja varmisti että hän oli herännyt, koska hänellä oli tapaaminen koululla. SIIS ENKÖ ESIM. MINÄ OLISI TUOTA ASIAA VOINUT HOITAA? Sisälläni kiehuu niin moni asia että olen ihan toivoton näiden asioiden kanssa.
Sen verran vielä sanon että äitini on huomannut sen että en ole onnellinen ja kehottanut minua muuttamaan omaan asuntoon ja pitämään miehestäni hieman paussia.. Kuitekin tuntuu etten voi lähteä mieheni luota, jokin asia saa aina palaamaan minut hänen luokseen. Kerrotaan vielä lopuksi että olen lihonut suhteemme aikana reilut 20kg (siis alle 2 vuoden aikana) ja luulenmpa että onnettoman suhteemme takia. Ennen olin itsestäni huolta pitävä, hyvässä kunnossa ja siisti, nyt on hiukset harjaamatta ja vaatteilla ei mitään väliä...
Kertokaa miltä meidän tilanne vaikuttaa, onko jollain kenties ollut samanlaista tilannetta....?
Vastaukset 7
Vanhimmat
lähde tyttö hyvä nostelemaan,ja elä omaa eläämääsi.tuskin poikaystäväsi muuttuu tuosta.tsemppiä
Vaikeaa, mutta jatka elämää ilman tätä "poikaystävää". Käyttää sinua hyväksi.
Lähde kävelylenkille, se piristää ja kilot voivat "vähetä".
Lähde suhteesta ja pidä itsestäsi huolta (terveys).
Kuulostaa siltä, että teillä kummallakin on lievä masennus. Ei mitään hälyttävää vielä, koska suurin osa suomalaisista on jossain vaiheessa elämää masentunut.
Tässä jotain vinkkejä:
http://www.netti.fi/integrum/masennus.html
Tärkeintä olisi saada ajatukset muualle. Jos kaikki jumittaa, siinä uupuu henkisesti ja fyysisesti.
Mitä jos miettisit omaa asuntoa ja uusia harrastuksia? Nyt sinulla menee kaikki aika miehestä huolehtimiseen. Haluaisitko oikeasti ottaa saman roolin kuin mikä pojan äidillä on nyt?
vastailla: Eihän tuo kovin mukavalta kuviolta kuulosta sinun kannaltasi. (Eikä pidemmän päälle kummankaan kannalta.)
"Syyksi hän sanoo sen, että jos osoitteeni muutetaan tähän niin hän saa vähemmän rahaa soskusta ja kelalta. Mielestäni kun järjellä ajattelee niin eihän kahden ihmisen tuet voi olla pienemmät kuin yhden ihmisen, eihän? KUITENKIN joudun maksamaan veden ja sähköt HÄNEN asunnostaan, joka tympii aika lailla."
Tämä ensimmäinen kohta on muuten aivan totta, olen itse ollut aiemmin vuodenpäivät työttömänä ja avoliitossa, mieheni sai suht huonoa palkkaa (käteen jäi n. tonni) enkä ollut oikeutettu mihinkään tukiin työkkäristä ilman toimenpiteisiin osallistumista, sossusta nyt puhumattakaan. Olin käynyt lukion, mitä työkkäri ei laskenut miksikään, sama "kouluttamaton"-asetelmahan on poikaystävälläsi, joka ei ole suorittanut ammattikoulua loppuun. Eli sinä joutuisit luultavasti vielä selkeämmin päävastuuseen taloudesta, järjellä ei pitkälle pötkitä, kun kyse on työkkäriin/sossuun liittyvistä asioista.
Noista kulujen jaosta muuten, eikö ole kohtuullista, että jos hän maksaa vuokran, sinä maksat veden ja sähkön? Mitään autonosia ja vaatteita et tietysti ole velvollinen järkkäämään, kyllähän toisenkin pitää ymmärtää, että ellei ole töitä, ei voi saada kaikkea vaan on pakko tyytyä siihen elintasoon mikä on. Käytätkö sinä kyseistä autoa, sekin ehkä hiukan muuttaa asiaa, entä ovatko osat siis välttämättömiä vai jtn harrastelua varten?
Sitten mielestäni se kaikkein ratkaisevin juttu: Miksi olet ihmisen kanssa, joka saa sinut tuntemaan olosi paskaksi? Sinullahan on selkeät suunnitelmat elämäsi suhteen ja tuntuu, että poikaystäväsi aikoo pilata itsetuntosi ja yrittämisen halusi tuollaisilla typeryyksillä. Ihmissuhteiden, erityisesti noinkin läheisten, pitäisi olla sitä varten, että kumpikin saa voimia ja tukea arkeen ja elämiseen. Et jaksa tuossa suhteessa pitkään, jos jäät, vaan masennut entistä pahemmin.
Poikaystävälläsi taas ongelma on niin pitkällä, ettei kukaan pelastava enkeli, (jollaiseksi me naiset usein itseämme luulemme) pysty häntä muuttamaan, jos ei ole yhtään omaa asennetta mukana. Hänen pitäisi itse ottaa irtiotto äidistään, muutenhan sinä saat vain "ilkeän" ihmisen leiman, jos haukut hänen äitiään.
"Naurettavinta oli se, että hänen äitinsä soitti aamulla ja varmisti että hän oli herännyt, koska hänellä oli tapaaminen koululla. SIIS ENKÖ ESIM. MINÄ OLISI TUOTA ASIAA VOINUT HOITAA?"
Kysyisin, että olisiko hän herännyt ollenkaan itsenäisesti? Miksi äidin tai sen paremmin sun pitäisi tehdä se hänen puolestaan, eihän hän ikinä opi selviytymään itse, jos passaajia riittää?
Toivon sulle kaikkea hyvää tulevaisuudessa, enkä halunnut olla ilkeä, toivottavasti en loukannut. Jokaisella ihmisellä on syynsä rakastaa toista, joita toiset eivät voi ymmärtää. Mutta kun ollaan realisteja, rakastamisen ei pitäis tuntua pahalta just siinä arjessa, jonka joutuu kaiken aikaa jakamaan. Se kuolee tuollaisessa tilanteessa arvostuksen mukana ja jäljelle jää vain katkeroitunut tottumus.
Kiitos kaikille vastaamaan vaivautuneille..
Olen ihan tosissani miettiny oman asuntoni hankkimista. Ainut asia mikä siinä pelottaa on se, että jään yksin. Minulla ei ole enää kavereita ja syy siihen mieheni mustasukkaisuus. Suoraan sanottuna en ole saanut olla kavereideni kanssa ilman että mieheni tulee mukaan. Niimpä kaikki kaverit eivät ole enää ottaneet yhteyttä koska "en kuitenkaan saa lähteä mihinkään". Eli jos muuttaisin yksin niin jäisin todellakin aivan yksin. Ainut "ystäväni" on oma siskoni, joka sekin asuu reilun 200km päässä.
Kun ajattelen yhteistä tulevaisuuttamme, niin en näe meillä sellaista. Ei tuollaisen ihmisen kanssa voi edes ajatella yhteistä tulevaisuutta, jolla ei ole minkäänlaisia haluja tehdä yhteisen saati sitten oman elämän eteen jotain.
Tänä aamuna katsoin taas peilistä sitä elämänremonttia kaipaavaa ihmistä ja mietin, että miten ihmeessä olenkaan päässyt tähän kuntoon...? Ikävöin sitä elämää joka minulla oli 2 vuotta sitten, vaikkei silloinkaan elämäni mitään ruusuilla tanssimista ollut. Mutta minulla oli kuitenkin ystäviä ja ihmisiä joille kertoa ongelmista. Nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin purkaa tuntemuksiaan tänne...
Jos nuo ystäväsi ovat olleet hyviä ystäviä, etköhän sinä saa heihin välit korjattua kunhan otat yhteyttä ja puhut asiat selviksi. Yksin olet nytkin (ainakin henkisesti), joten eiköhän se suunta kuitenkin ole vain ylöspäin kun kamppeesi keräät ja lähdet elämään omaa elämääsi.
On varmaan pelottavaa olla ihan itsekseen etenkin, jos ei ole moisessa tilanteessa aiemmin ollut, mutta joskus sekin taito kannattaa opetella. Vaihtoehtona voi sitten olla huonoon suhteeseen jääminen ja oman elämän elämättä jättäminen. Ei se yksinolo niin kamalaa ole, kunhan itsensä oppii tuntemaan. Silloin ei ole enää yksin vaikkei ketään toista jatkuvasti vierellä olisikaan.
Eli rohkeasti vain eteenpäin. Kunhan tuosta tilanteesta pääset pois, saattaa se elämä olla huomattavasti parempaa, kunhan annat ajan kulua. Vuoden tai parin päästä voit sitten ihmetellä, miten hankalilta ne asiat aiemmin tuntuivat ja kuinkapaljon helpompaa se elämä voi olla kun vain uskaltaa tehdä ne vaikelta tuntuvatkin ratkaisut.
Itsenäistyminen on todella tärkeää. Kunhan ensin on oppinut tuon yksinolon, voi sitten löytyä se hyvä kumppanikin vierelle. Jos pelkästään yksinjäämisen pelosta jonkun vierelleen huolii, voi siitä vierestä löytyä vaikka minkälainen mörkö.
No ei kai se tässä tilanteessa muukaan auta, vaikka asiat tuntuu nyt jotekin vaikealta ja surulliselta etenkin kun pitää päästää irti..
Mutta kiitoksia kaikille jotka ovat kannustaneet minua täällä :)