Harmaat pienet aivosolut

zakus kirjoitti:

Rakastan dekkareita. Koko Poirotin ajan pohdin sitä mitä aamulla kuulin; se oli oma pikku dekkarini, ja se käsitteli miehen naispelkoa.

Otin lähtökohdaksi hyvin yksinkertaisen esimerkin: Hyvin rehevä ja touhukas, vahvatahtoinen suomalainen nainen versus pikkuinen eksoottinen hyypiö.

Kumpaa mies luonnollisesti pelkää ja varoo?

Vastaus on ilmiselvä: pientä eksoottista hyypiötä. Ja miksi? No siksi että tämä osaa olla tahtoessaan myös rehevä, touhukas ja vahvatahtoinen nainen. Naiseuden merkit ovat rinnoissa ja takapuolessa; me emme puhu nyt kasvoista, sillä kasvot eivät käsittääkseni kiinnosta ketään. Tämä on minulle netissä selvä etu.

Jos käpsin klassisessa lookissani pitkin Helsinginkatua niin minua luullaan automaattisesti venepakolaiseksi ja siten huoraksi: syön riisiä tikuilla ja honotan hoonoa soomea ja otan satakunta kullia päivässä poskeeni. En käsittääkseni honota, mutta syön tikuilla - en vain riisiä.

Suomalaisessa kulttuurissa esiintyy käsite "Justiina". Nauroin, kun tämä hahmo ajoi puupäitä takaa pitkin mustavalkoista maailmaa. Nainen oli ylin olento, oikeus ja oikeuden miekka (kaulin), tuomari ja pyöveli. Miehet säheltäviä inisijöitä ja surkeita taivaankantensa maalareita, luonnollisia epäonnistujia. Minusta tämä asetelma oli vain yksinkertainen parodia rakkaudesta.

Kun asetelma käännetään päälaelleen niin saadaan miespari homostelemassa vinosilmältä näyttävän maalauksen edessä. Miehet sovittelevat itselleen kimonoa ja näyttelevät teattereissa naisten rooleja. Nainen on etäinen objekti, joka siirrettynä heihin muuttuu subjektiksi, alkaen vaikuttaa - ihme kyllä - samalla tavalla kuin Justiina: parodiana saavuttamattomsata rakkaudesta, sisäisestä epätoivosta ja ristiriidasta, alistumisesta kirjoittamattomaan lakiin ja järjestykseen.

Tästä pitää kehitellä jotain, sillä olen vielä liian nuori ollakseni rakkauden parodia itsestäni.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä