Isä on juonut aina. Niin kauan kuin muistan.
Aamu alkoi sillä kun keittiöstä kuului "tsups" kun avasi pullon korkin. Ihan sama oliko arkiaamu tai viikonloppu. Olutta juotiin AINA.
Viiden aikoihin isä aina kotiutui parin sikspäkin kanssa, ja heti "tsups", ja sitä kestikin aina siihen asti kun mentiin nukkumaan.
Loppuillasta isä oli aina humalassa. Se oli ihan kivaa koska humalassa isästä tuli semmonen hassu reppana, jotenkin se aina säälittikin minua.
Selvinpäin isä oli aina tosi kireä ja suuttui helposti. Ikinä ei tiennyt milloin se suuttuu tai lyö.
Joskus pelattiin korttia iltaan asti kynttilän valossa ja meillä oli oikeasti hauskaa. Seurattiin kuinka isä pikkuhiljaa humaltui ja alkoi sammaltaa. Sen silmät haritti ja joskus se kuolasi.
No, eihän me ikinä missään pidemmillä matkoilla käyty loma-aikoina. Ensinnäkin ei ollut ikinä rahaa ja toisekseen isä oli aina humalassa loma-aikoina niin miten sen kanssa mihinkään olisi voinut lähteä.
Joskus lähdettiin viikonlopuksi mummolaan 300km päähän. Autolla. Isä oli aina varannut automatkalle oluita penkin alle.
No, kyllähän isä sitten myöhemmin rattijuoppoili korttinsa pariinkin otteeseen kuivumaan...
Muistan yhden kamalan kesäloman kun isällä oli joku putki päällä. Silloin se joi kaljan lisäksi myös jotain konjakkia. Se oli monta päivää ihan sekaisin. Se sai jonku juoppohulluuskohtauksen ja olin ihan hädässä. Olisinkohan ollu joku 12v. Vietin ne päivät suurimmaksi osaksi ulkona kun en halunnut nähdä sitä touhua. Välillä isä oksenteli, välillä se kusi allensa. Kaatuili ja makasi milloin missäkin.
me piilotettiin siskon kanssa se konjakkipullon siskon koulureppuun ettei isi löydä sitä.
Joskus viikonloppuisin ne saattoi äidin kanssa lähteä lähibaariin "yhelle" oluelle. Me jäätiin siskon kanssa kahdestaan kotiin. oltiin ala-asteella vielä. Muistan kuinka me siskon kanssa pidettiin tyynyjä kainalossa ja itkettiin hulluna. Kierrettiin ikkunasta ikkunaan että näkyykö jossain isiä ja äitiä. Hätä oli hirveä. Avaimet oli otettu lukoista pois joten emme päässeet ulos. Piti vain odottaa että millon ne tulee. Mulla tuli hätä siitä että ku ne lupas juoda vaan yhet..tai tulla jonain tiettynä aikana kotiin..niin sitte ku ne ei tullutkaan niin tuli kauhea hätä että niille on sattunu jotain.
Sitte ku ne tuli kotiin niin ei niistä kyllä mitään turvaa saanut. Molemmat oli kännissä ja äiti alkoi aina oksentamaan. Sitte ne vaan naureskeli meille että "eikai teillä oo ollu hätä".
Joskus meidät otettiin mukaan sinne baariin ku käytiin päiväkaljalla. Piti vaan oottaa että millon ne saa juotua ne tuopit. Äiti joi aina tosi hitaasti.
Joskus piti käydä hakemassa isä baarista ku se oli kaatuillu ja oksennellu...
Isä ja äiti tappeli aina välillä. Joskus aivan tosi pienenä, olin ehkä 5v, muistan vaan että meidän puhelin nakattiin eteisen lattiaan. Sitten isi piti haarukkaa äitin kurkulla ja uhkaili jotain ja äiti oli ihan paniikissa.
Joskus äiti lähti yön selkään kävelemään ja meidän piti sitten autolla lähteä äitiä etsimään. Ei saanut nukkua rauhassa. Joskus ne tappeli keittiössä ja kuulin kuinka isä löi äitiä ja tuolit kaatui. Aamulla äitillä oli musta silmä ja minä yritin parantaa sitä jollain magneetilla...
Isä pahoinpiteli myös meitä lapsia. Jos huudettiin liian kovaa tai riideltiin. Aina toinen otettiin niska-perse-otteella ja nakattiin toiseen huoneeseen. Aina tukistettiin tai potkittiin.
Aina heräteltiin keskellä yötä ettimään jotain tavaraa tai muuten vaan kommentoimaan niiden riitoja. Yhestikki ne riiteli että jos ne eroaa niin kumman luo me lapset mentäisiin. Sisko halusi äidin luokse ja niin minäkin olisin halunnut, mutta säälin niin paljon isiä että halusin isin luokse. Muistan että me kuitenkin lopulta huudettiin että "me halutaan lastenkotiin!"
Yhesti ku oltiin jo yläasteella niin tultiin 5-10min myöhässä kotiin. Isä oli ovella vastassa ja huusi ja haukkui, otti samantien mun takinkauluksista kiinni ja paiskasi lattiaan. Riuhtoi ja potki mua siinä eteisen lattialla.
Kotoa muutin 18v. Vihdoin sai olla rauhassa!
Koko lapsuus oli täynnä pelkoa ja epävarmuutta..
Minulla on outoja muistoja ja unia. En oikein tiedä mitä ne ovat.
Muistan esim. isän kylpytakin ja sen hajun, että olen ollut sen alla. Monesti halusin mennä sen alle (siis isän syliin kylpytakin alle). Sitten muistan että olen maannut isän vieressä ja isän käsi on ollut tosi raskas ja on ollut vaikea hengittää. On pitänyt olla tosi hiljaa että isä nukahtaa ja sitten olen yrittänyt varovaisesti hivuttautua siitä pois... Aloitin myös itsetyydytyksen 9v. Minulla on aina ollut jotenkin outo suhde seksiin. fantasiat ym.
Yhden tilanteen muistan varmasti: Olin yöllä mennyt nukkumaan isin ja äitin väliin kun oli pelottanut. Havahduin siihen että isä kosketteli alapäätäni pikkuhousujen läpi. Yritin esittää nukkuvaa ja sitten muka unissani käänsin kylkeä. Siihen se loppui. Mutta luulen että isä vaan unissaan luuli että minä olinkin äiti.
Aamu alkoi sillä kun keittiöstä kuului "tsups" kun avasi pullon korkin. Ihan sama oliko arkiaamu tai viikonloppu. Olutta juotiin AINA.
Viiden aikoihin isä aina kotiutui parin sikspäkin kanssa, ja heti "tsups", ja sitä kestikin aina siihen asti kun mentiin nukkumaan.
Loppuillasta isä oli aina humalassa. Se oli ihan kivaa koska humalassa isästä tuli semmonen hassu reppana, jotenkin se aina säälittikin minua.
Selvinpäin isä oli aina tosi kireä ja suuttui helposti. Ikinä ei tiennyt milloin se suuttuu tai lyö.
Joskus pelattiin korttia iltaan asti kynttilän valossa ja meillä oli oikeasti hauskaa. Seurattiin kuinka isä pikkuhiljaa humaltui ja alkoi sammaltaa. Sen silmät haritti ja joskus se kuolasi.
No, eihän me ikinä missään pidemmillä matkoilla käyty loma-aikoina. Ensinnäkin ei ollut ikinä rahaa ja toisekseen isä oli aina humalassa loma-aikoina niin miten sen kanssa mihinkään olisi voinut lähteä.
Joskus lähdettiin viikonlopuksi mummolaan 300km päähän. Autolla. Isä oli aina varannut automatkalle oluita penkin alle.
No, kyllähän isä sitten myöhemmin rattijuoppoili korttinsa pariinkin otteeseen kuivumaan...
Muistan yhden kamalan kesäloman kun isällä oli joku putki päällä. Silloin se joi kaljan lisäksi myös jotain konjakkia. Se oli monta päivää ihan sekaisin. Se sai jonku juoppohulluuskohtauksen ja olin ihan hädässä. Olisinkohan ollu joku 12v. Vietin ne päivät suurimmaksi osaksi ulkona kun en halunnut nähdä sitä touhua. Välillä isä oksenteli, välillä se kusi allensa. Kaatuili ja makasi milloin missäkin.
me piilotettiin siskon kanssa se konjakkipullon siskon koulureppuun ettei isi löydä sitä.
Joskus viikonloppuisin ne saattoi äidin kanssa lähteä lähibaariin "yhelle" oluelle. Me jäätiin siskon kanssa kahdestaan kotiin. oltiin ala-asteella vielä. Muistan kuinka me siskon kanssa pidettiin tyynyjä kainalossa ja itkettiin hulluna. Kierrettiin ikkunasta ikkunaan että näkyykö jossain isiä ja äitiä. Hätä oli hirveä. Avaimet oli otettu lukoista pois joten emme päässeet ulos. Piti vain odottaa että millon ne tulee. Mulla tuli hätä siitä että ku ne lupas juoda vaan yhet..tai tulla jonain tiettynä aikana kotiin..niin sitte ku ne ei tullutkaan niin tuli kauhea hätä että niille on sattunu jotain.
Sitte ku ne tuli kotiin niin ei niistä kyllä mitään turvaa saanut. Molemmat oli kännissä ja äiti alkoi aina oksentamaan. Sitte ne vaan naureskeli meille että "eikai teillä oo ollu hätä".
Joskus meidät otettiin mukaan sinne baariin ku käytiin päiväkaljalla. Piti vaan oottaa että millon ne saa juotua ne tuopit. Äiti joi aina tosi hitaasti.
Joskus piti käydä hakemassa isä baarista ku se oli kaatuillu ja oksennellu...
Isä ja äiti tappeli aina välillä. Joskus aivan tosi pienenä, olin ehkä 5v, muistan vaan että meidän puhelin nakattiin eteisen lattiaan. Sitten isi piti haarukkaa äitin kurkulla ja uhkaili jotain ja äiti oli ihan paniikissa.
Joskus äiti lähti yön selkään kävelemään ja meidän piti sitten autolla lähteä äitiä etsimään. Ei saanut nukkua rauhassa. Joskus ne tappeli keittiössä ja kuulin kuinka isä löi äitiä ja tuolit kaatui. Aamulla äitillä oli musta silmä ja minä yritin parantaa sitä jollain magneetilla...
Isä pahoinpiteli myös meitä lapsia. Jos huudettiin liian kovaa tai riideltiin. Aina toinen otettiin niska-perse-otteella ja nakattiin toiseen huoneeseen. Aina tukistettiin tai potkittiin.
Aina heräteltiin keskellä yötä ettimään jotain tavaraa tai muuten vaan kommentoimaan niiden riitoja. Yhestikki ne riiteli että jos ne eroaa niin kumman luo me lapset mentäisiin. Sisko halusi äidin luokse ja niin minäkin olisin halunnut, mutta säälin niin paljon isiä että halusin isin luokse. Muistan että me kuitenkin lopulta huudettiin että "me halutaan lastenkotiin!"
Yhesti ku oltiin jo yläasteella niin tultiin 5-10min myöhässä kotiin. Isä oli ovella vastassa ja huusi ja haukkui, otti samantien mun takinkauluksista kiinni ja paiskasi lattiaan. Riuhtoi ja potki mua siinä eteisen lattialla.
Kotoa muutin 18v. Vihdoin sai olla rauhassa!
Koko lapsuus oli täynnä pelkoa ja epävarmuutta..
Minulla on outoja muistoja ja unia. En oikein tiedä mitä ne ovat.
Muistan esim. isän kylpytakin ja sen hajun, että olen ollut sen alla. Monesti halusin mennä sen alle (siis isän syliin kylpytakin alle). Sitten muistan että olen maannut isän vieressä ja isän käsi on ollut tosi raskas ja on ollut vaikea hengittää. On pitänyt olla tosi hiljaa että isä nukahtaa ja sitten olen yrittänyt varovaisesti hivuttautua siitä pois... Aloitin myös itsetyydytyksen 9v. Minulla on aina ollut jotenkin outo suhde seksiin. fantasiat ym.
Yhden tilanteen muistan varmasti: Olin yöllä mennyt nukkumaan isin ja äitin väliin kun oli pelottanut. Havahduin siihen että isä kosketteli alapäätäni pikkuhousujen läpi. Yritin esittää nukkuvaa ja sitten muka unissani käänsin kylkeä. Siihen se loppui. Mutta luulen että isä vaan unissaan luuli että minä olinkin äiti.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minkä ikäinen olet nyt? Kauhean raskas lapsuus, oletko koskaan saanut mitään terapiaa itsellesi, avuksesi? Alkoholistien lasten tukiryhmästä voisi vieläkin olla apua?
Miten muuten elämässä olet pärjäillyt? Tommy Hellstenin kirjoja tekisi mieli suositella, olet varmaan lukenutkin. Voimia elää omaa, hyvää elämää!
Olen nyt 28 v. En ole käynyt missään terapiassa. Olen kyllä harkinnut. Äitini kuoli muutamia vuosia sitten ja hänen kuolemansa jälkeen jouduin käymään psykologilla puolisen vuotta n. kerran viikossa kun sairastuin paniikkihäiriöön.
Jouduin poistamaan aika ison osan kirjoituksesta, kun tuohon viestiin ei saa laittaa kun max 5000merkkiä. Harmi.
Elämässä olen pärjännyt ihan kohtalaisen hyvin. Päällimmäisenä tunteena on vaan semmonen irrallinen olo, ihan niin kuin ei kuuluisi mihinkään. Olen opiskellut eri aloja mutta vieläkään en tiedä mitä loppujen lopuksi haluan elämässäni tehdä. Olen myös aivan tavattoman kiltti kaikille ihmisille, en pysty sanomaan EI, ja yritän parhaani mukaan vain miellyttää kaikkia.
En ole tyytyväinen itseeni ja itsetuntoni on aika huono. Pelkään riitoja ja konflikteja sekä huutamista.
Koitan parhaani mukaan selvitä itseni kanssa etten siirtäisi samaa väkivallan kierrettä lapsiini.
Miksi minä kelaan näitä vanhoja juttuja koko ajan! Jos olen siskolleni yrittänyt puhua, niin se vaan ihmettelee että miksi jaksan vatvoa vanhoja asioita. Niin..siihen haluaisin itsekin vastauksen.
Enkö voisi vaan jatkaa elämääni niinkuin ennenkin..vai onko se vaan niin että jossain vaiheessa elämää vanhat traumat pitää vaan kohdata ja työstää!? Huoh...
Olen kyllä lukenut Tommy Hellstenin kirjan virtahepo olohuoneessa ja se oli ilokseni erittäin hyvä kirja!
Pitäisi varmaan vielä lukea uudemman kerran että siitä saisi enemmän irti.
Mistä muuten johtuu se, että aikaisemmin kun en niin aktiivisesti ajatellut vanhoja pahoja muistoja, elämäni meni vaan tasaisesti eteenpäin..mutta nyt kun niitä asioita on pakosti alkanut ajattelemaan, tuntuu että sekoan!! Olen paljon hermostuneempi, vihaisempi, surullisempi, väkivaltaisempi, minulla on väkivaltaisia ajatuksia ja kuvittelen miten tulen hulluksi ja joudun johonkin osastolle..
Hassua, että tätä kirjoittaessani löydän samalla vastaukset kaikkiin näihin kysymyksiin..pitäisi ehkä alkaa kirjottamaan jotain "päiväkirjaa"...
Mutta KiITOS Sinulle Xym vastauksesta!!!! =)
"vatvominen" eli kunnolla läpikäyminen kannattaa. Joko terapiassa tai vaikka kirjoitat ja tulostat liuska liuskan perään ajatuksiasi ja muistojasi lapsuudestasi. Kirjoita tai puhu reippaasti ulos sitä vihaa ja ahdistusta.
Sen jälkeen pyri tietoisesti antamaan anteeksi vanhemmillesi.
28-v ja myös rankan lapsuuden kokenut, ilman varsinaisia pahoinpitelyjä tosin. jatkuvan juomisen sekä vuosia kestäneen tappamisella uhkailun ja yöllisen terrorin alla eläneenä aloitin nuoren aikuiselämän hyvin, opiskelin, valmistuin menestyksekkäästi jne..sitten tuli paljon muutoksia kerralla ja huomasin, että olen täysin irrallaan itsestäni enkä tiedä mitä haluan elämältä. avopuoliso löytyy, mutta suhde on vaikea, vaikkakin rakastava.
luulin olevani suhteellisen sinut asioiden kanssa, mutta viime keväänä huomasin olleeni masentunut pidempään ja samoin aloin miettiä asioita lisää ja lisää. sain muutamia erikoisia kohtauksia, joissa tuntuu, että sekoan (alkoholia nauttineena). en saanut pitkään iloa mistään ja ystävätkin koin huonoina, muutuin katkeraksi ja kuvittelin, että minusta ajatellaan vaan pahaa. koin paljon muitakin psyykkisiä oireita. tällä hetkellä suunnitelmat ovat auki, mutta olen vihdoin ymmärtänyt hankkia ammattiapua. haluaisin saada selvää siihen, mitä oikeasti haluan elämältä, parisuhteelta, työltä jne. yritetäänhän muistaa, ettei olla itse syyllisiä siihen, mitä ollaan jouduttu kokemaan!! toivon sinulle ja itselleni parempaa kevättä ja onnellisempaa elämän jatkoa..tosiaan itsekin olen miettinyt, miksi vanhat haavat ovat auenneet tässä vaiheessa, yksi syy voi olla siinä, että elämän vakiinnuttua voi lopettaa jokapäiväisen selviämiskamppailun ja siinä vaiheessa ei enää tunnista henkilöä, joka katsoo peilistä. eli elämä on niin erilaista kuin lapsuudessa ja nuoruudessa oli..?
Olet täysin oikeassa!!! Sait minut huomaamaan että noinhan se asia juuri on, mitä kirjoitit tekstisi lopussa!! En ole huomannutkaan että asia on noin!
Minustakin tuntuu että peilistä katsoo takaisin vain "joku", jolla on ton väriset hiukset ja ton väriset silmät...mutta en tunne itseäni! En löydä itsestäni mitään hyviä luonteenpiirteitä. En tiedä millainen minun pitäisi olla, en tiedä millaisena muut minut näkevät!
TUNTUU ETTÄ ELÄN JONKUN TOISEN ELÄMÄÄ TÄSSÄ HYVÄSSÄ JA TURVALLISESSA ELINYMPÄRISTÖSSÄNI! Ja pieni rikkinäinen ja surullinen pikkutyttö sisälläni taistelee kaikin voimin tätä nurinkurisuutta vastaan.
Ja tämä on se kaiken ydin!!!!!
Keskustelin mieheni kanssa tossa muutama päivä sitten ja huuliltani tuli vain tällaiset sanat:
"minusta tuntuu että se pieni tyttö sisälläni yrittää huutaa sinulle jotain (apua?) mutta en ymmärrä sen puhetta eikä huuliltani tule mitään sanoja. Minusta tuntuu kuin huuleni olisi ommeltu kiinni enkä vain pysty puhumaan mitään."
KUKA KEKSII TÄLLE SELITYSTÄ??
Yleensä aina kun minun pitäisi kertoa miehelleni "mikä on hätänä", niin en yksinkertaisesti pysty puhumaan. Pudistelen vain päätäni ja kyyneleet valuvat..mutta puhetta ei tule.
Minulle tuli toissailtana joku ihmeen kohtaus myös. Luin netistä tässtä chilen maanjäristyksestä ja tsunamijutuista ja tuli TOSI ahdistunut olo! Sitä ahdistusta kesti koko illan. En pystynyt puhumaan kellekkään mitään, olin vain omissa oloissani, ja kun lapset olivat menneet nukkumaan, niin tunsin yhtäkkiä ihan KAUHUA, tuntuu etten pysty hengittämään ja itkin vaan koko ajan, enkä pystynyt lopettamaan. Ei auttanut yhtään vaikka mieheni yritti lohduttaa että "eihän ne tsunamit tänne tule" jne..en minä sitä pelännytkään..
Sen jälkeen tuntui tosi oudolle ja luulin että tulen hulluksi. Aloin kuvitella että näen jotain harhoja, esim. että sohvan takaa nousee joku jättiläiskärpänen. Näin ympäristöni kuin se olisi joku maalaus, kaikki kontrastit jotenki muuttuivat ja musta tuntui että mun silmät liikkui niiku jollain gekko-liskolla..höh, oli tosi outoa. En viittiny puhua miehelleni mitään. Ajattelin vaan että jos oikeasti nyt sekoan niin kyllä se mut hoitoon vie. Sitten menin vaan nukkumaan ja aamulla kaikki oli hyvin.
Tunnen itsekin olevani jonkun verran masentunut enkä saa oikeen iloa mistään. Koen pienetkin vastuut erittäin stressaavana ja minusta tuntuu että minulta vaaditaan kohtuuttoman paljon. Koen ystävät huonoina, tai ajattelen etteivät he oikeasti halua olla ystäviäni, että he vain teeskentelevät ja minusta ajatellaan pahaa.
En koe oikeastaan syyllisyyttä lapsuudestani vaan koen vain raivoa, pettymystä, HÄPEÄÄ, surullisuutta, ihmetystä,
JA MINUSTA TUNTUU ETTÄ HALUAISIN HEIVATA SEN HUUTAVAN PIKKUTYTÖN SISÄLTÄNI ULOS MUTTA SE KULKEE KOKO AJAN MUKANA KAIKKIALLE, SE SAA MINUT AJATTELEMAAN VÄKIVALTAISIA ASIOITA JA KÄYTTÄYTYMÄÄN VÄKIVALTAISESTI, joskus itseäni kohtaan, joskus muita!
Miten saan sen pikkutytön pois!? Hitto että kuulostaa skitsolta! =D
Auttakaa hyvät ihmiset!!
Aika raskaalta kuulostaa. Tämä voi olla myös merkki eheytymisestäsi tai ainakin mahdollisuudestaa siihen. Onneksi sinulla on mies ja lapsiakin. Toivottavasti et puru aggressioitasi heihin, varsinkaan lapsiin. Jos niin on, niin kannattaa hakea ammattiapua ja varmasti muutenkin olisi hyvä keskustella ulkopuolisen ihmisen kanssa. Terveyskeskuspsykologi? Perheneuvola? Jokaisen sisällä on pieni tyttö. Siis naisen sisällä. Ei peruspersoonallisuus mihinkään muutu, vaikka vuosia tuleekin lisää. Toki kasvetaan ja muututaan. Osataan ottaa aikuisen vastuuta jne. Mutta kaikissa on aina myös se pikkulapsi jossain. Sinä alkoholistiperheen lapsena olet ehkä joutunut kieltämään sen puolen itsestäsi jo silloin kun vielä oikeasti olit se pikku tyttö. Uskallatko olla heikko ja avuton? Jokainen saa olla sitä joskus. Täytyy voida saada olla. Se on ihan ok. Identiteettisi on muotoutumassa. Aika rajulla tavalla. Älä pelkää sitä. Se vie aikansa. Et ole tulossa hulluksi. Kun jaksat käydä tunteet läpi, olet paljon vahvemmalla ja vankemmalla pohjalla psyykeesi kanssa sen jälkeen. Tiedät kuka olet ja mitä haluat elämältä. Tämä on nyt sinun elämääsi. Annat jossain vaiheessa vanhemmillesi anteeksi. Sitä ennen voit surra ja vihata. Älä kuitenkaan tuhoa ihmissuhteitasi siinä prosessissa, koska kun asiat tasaantuvat, osaat arvostaa läheisiäsi ja näet heidät eri tavalla. Positiivisemmin. Jokaisella on aikansa. Elämässä on erilaisia vaiheita. Onnellisuus ja hyvä olo tulee. Se ei tule ilmaiseksi, mutta kun sen saavutat, niin osaat nauttia siitä ja elämästä jälleen ihan eri tavalla.
Kiitos vastauksestasi "tulimieleen" !
Toivon todellakin että tämä on merkki alkavasta eheytymisestä.
Helpottavaa kuulla, että myös muiden sisällä asuu pikkutyttö tai -poika. Minun pikkutytölläni vaan tuntuu olevan joku hätänä.
En osaa vastata tuohon, että olenko lapsena joutunut kieltämään sen heikkouden ja avuttomuuden. Pikemminkin minusta tuntuu että olen joutunut piilottamaan tunteita sisälleni, meidän perheessä silloin lapsena ei tunteita näytetty. Vihakin piti vaan niellä eikä sitä saanut näyttää. Ehkä siksi kaikki nyt vihdoinkin alkaa purkautua ulos..kun on jo niin täynnä sitä kaikkea...saastaa.
Aloin eilen kirjoittaa tunteitani. Tuli aika ihmeellistä tekstiä. Kirjotin aika paljonkin itseasiassa. Olen nyt lukenut muutaman kerran läpi niitä kirjoituksia ja alan hieman ymmärtää kaikkea. Olo tavallaan on hieman helpottunut. Puhuminen/kirjoittaminen helpottaa paljon enemmän kuin pelkkä itku.
Minun pitää vielä oppia ymmärtämään että minä itse määrään elämäni tahdista ja kulusta. Minulla on vaikeuksia tehdä itsenäisiä päätöksiä ja olen vieläkin tavallaan jonkun näkymättömän auktoriteetin alla ja ajelehdin vaan elämäni virrassa tietämättä mihin olen menossa.
Katotaan uskaltaisinko laittaa tähän perään sitä tekstiä mitä kirjoitin...
KUKA RAPISUTTAA KARKKIPAPEREITA
Mikä on se huutava pikkutyttö mun sisällä!!
Mitä se huutaa? Miksi sen ääni ei tule ulos Minun huulilta? Koska olen eri ihminen?
Koska se ei saanut huutaa? Puhua? Pitikö sen vaieta? Pitikö se vaientaa?
Mikä asia sillä oli!! Mitä vitun asiaa se huutaa!!!!!!!!!!!!!!
Aiemmin mun sisällä oli näkymätön pikkutyttö ja yhtäkkiä se muuttui näkyväksi
Ja muistutti mua olemassaolollaan, ”mä olen koko ajan ollut täällä”, ”et vain nähnyt minua aiemmin kun olin piilossa”, ”olin piilossa kylpytakkien takana.” LÖYTY!!
” Nyt kun on TURVALLISTA, minä uskallan tulla esiin
sieltä piilosta missä olen koko elämäni ollut, ja nyt minä haluan kertoa asiani ja muuttaa ulos sinusta.” Se paha on kaukana minusta, on hiljaista, on turvallista, saanko minä nyt hiipiä ulos piilosta, saanko minä nyt katsella ympärilleni ja kysyä MISSÄ OLEN? Mihin maailmaan minä olen palannut?
MITEN MINÄ OSAISIN TOIMIA NORMAALISTI NÄIN TURVALLISESSA YMPÄRISTÖSSÄ, TÄMÄHÄN ON MELKEIN TYLSÄÄ!!
MITÄ MINÄ NYT PELKÄISIN, MITÄ MINÄ NYT VAROISIN, KUN KULMAN TAKANA EI OLEKAAN MITÄÄN?
MIKSI MINÄ VIELÄKIN OLEN HILJAA VAIKKA SAISIN HUUTAA!!
HUUTAMISESTA LYÖDÄÄN, RIITELYSTÄ POTKITAAN, HILJAA OLEVALLE EI JAETA PALKKIOTA. SE SAA VAAN OLLA RAUHASSA.
Kaikille olen vaan hiljaa, tyydyn ihan kaikkeen, en ikinä sano EI, vaikka minä pettyisin, vaikka minä loukkaantuisin, vaikka en olisi yhtään tyytyväinen ja vaikka tuntisin fyysistä KIPUA, minä olen vaan hiljaa, koska se on minun asema, MINÄ KÄRSIN TÄMÄN YHDEN ASIAN, TÄMÄN YHDEN HETKEN, AJATTELEN ITSENI MUUALLE, JOTTA MYÖHEMMIN VOISIN HILJAA PALATA TAKAISIN JA SURRA SITÄ MITÄ MINÄ MENETIN KUN EN AVANNUT SUUTANI. SYYLLISTÄEN ITSEÄNI, SINÄ RAUKKA, MITÄTÖN, HILJAISEKSI PIESTY, HUULET OMMELTU TIUKASTI YHTEEN, KAIKKI SILLE KELPAA, KAIKKEEN SE TYYTYY, OMA TAHTO HAUDATTU NIIN SYVÄLLE ETTEI SITÄ ENÄÄ MUISTA OLEVANKAAN. MIKÄ SE ON SE IHMINEN JOKA EI IKINÄ TAHDO MITÄÄN?
YLEENSÄ ELÄMÄSSÄ TAHDOTAAN JA PYRITÄÄN, MUTTA MITÄ SE SAA JOKA EI PYYDÄ, SEN TIELLE VAAN TULEE ERINÄISIÄ ASIOITA, kuin kiviä tiellä, OTA TAI JÄTÄ, TÄMÄ ON SINUN ELÄMÄ.
EIHÄN SE OSAA OLLA MUUTA KUIN NARUSSA KULKEVA KOIRA. SITTEN KUN SE PÄÄSEE VAPAAKSI, JÄÄ SE PAIKOILLEEN PYÖRITTELEMÄÄN PÄÄTÄÄN, JA LOPUKSI ASETTUU MAKAAMAAN KUN EI MUUTAKAAN OSAA. EI SE LÄHDE KIRMAAMAAN UUSIIN SEIKKAILUIHIN. SE VAIN ODOTTAA, ETTÄ PÄÄSISI TAKAISIN NARUN PÄÄHÄN, TOISEN OHJATTAVAKSI, VALLAN ALLE, ALISTETUKSI. SIINÄ OLISI TURVALLISTA SEN OLLA.
OLEN IHAN IHMEISSÄNI SIITÄ, ETTÄ EN KOE PELKOA.
Olen hukannut toimintamallit, miten käyttäydytään turvallisessa ympäristössä. Kai tänne nyt joku vaara saadaan!! Hei hieman ELÄMÄÄ, ei ole mitään mistä selviytyä!
Elämä on niin erilaista, etten tiedä miten minun pitäisi olla, en tiedä kuulunko tänne.
Tämähän on suorastaan nurinkurista, kuin Liisa ihmemaassa. Ei se ole hauskaa kun joutuu olemaan joku muu.
Minähän olen se jonka kuuluu kuiskata, se jonka kuuluu hiipiä hiljaa, ja olla rapisuttamatta karkkipapereita.
Nyt minä haluan tehdä kaikki PÄINVASTOIN, rapisutan niin vitusti niitä karkkipapereita, koko ajan enemmän ja enemmän eikä vittu kukaan kuule sitä rapinaa!!!!! VOI SAATANA!!! Ihan sama kuinka paljon juoksisin tai hyppisin tai kiljuisin, niin en enää kuule niitä lähesyviä kiivaita askelia. Jos joku huitaisisi minua kohden niin vaistomaisesti käpertyisin kasaan kuin itseään suojeleva eläin. Olisin ehkä jopa pettynyt kun en saisikaan sitä lyöntiä jonka ”ansaitsen”,
Mun täytyy tuntea jotain kipua että tiedän olevani vielä se sama. Oon se sama pieni, KIPU muistuttaa: ainiin!!! Mä olen vielä tässä, olen vielä elossa, en ole NUKKENA, en halua olla nukke! Ei nukke tunne mitään, ei se itke eikä sitä voi satuttaa kun se ei oo elävä. Elävänä oleminen sattuu.
Miks kukaan ei ymmärrä kaivaa mun sisälle reikää. Siitä vois nostaa sen pikkutytön syliin ja vaikka kammata sen tukan. Mitä muuta sille vois tehdä? Mitä se haluais että sille tehdään. Se tahtoo suihkuun, siitä pestään se lika pois.
Sille laitetaan uudet vaatteet. Se kävelee pois siitä mistä se lika lähtee. Ja ne ei seuraa sitä enää, vaikka se pelkää ja sillä tekis mieli juosta kovcmpaa. Ei vittu tämä tyssäsi nyt tähän.
Hieman myöhemmin:
Tajusin juuri jotain, se, minkä minä löysin sisältäni..mun pitää tehdä sille jotain. Jotain hyvää. Mun pitää korjata sen rikki menneet osaset ja antaa sille jotain mistä se tykkää. Sit sen pitäis tavallaan juosta pois johonkin onnellisille niityille. Mutta en mää voi sitä päästää vielä pois, mun täytyy antaa sille rakkautta, semmoista, mitä sen ei tarvi ansaita. Mä voisin melkein olla sen kaveri, mut vielä se tekee liian kipeää.
”äiti mä en oo oikeen minkään näköinen”
Mä en tajua miten se pikkutyttö ei kasvanut koskaan aikuiseksi. Miten ihmeessä se osasi piiloutua niin hyvin etten minä löytänyt sitä! Se jaksoi odottaa kaiken tämän ajan, kaikki nämä vuodet, ja nyt se ilmestyy sotkemaan minun elämäni. PÖÖ! Tekis mieli sanoa, että oisit nyt jatkanu sitä elämääsi, kasvanu isoksi , oisit ollut niiku minä, tullu minuksi, mikset sinä oo minä! Minä olisin voinut kasvaa sinusta, mutta en pystynytkään. Nyt peilistä katsoo joku muu, jota en oikein tunne. Eiku nyt mä tiiän!
EN MÄ PYSTYNYT KASVAMAAN SINUSTA KUN OLIT NIIN...
HYLKÄSIN SINUT SINUN AVUTTOMUUTESI TÄHDEN, OLIT KUIN PILALLE MENNYT PIIRUSTUS, MUISTATKO, AINA KAIKKI MENI PILALLE JA PITI ALOTTAA ALUSTA MUTTA IKINÄ EI TULLUT TÄYDELLISTÄ! HAHHAH!! IHAN NIIKU NYTKIN, ETHÄN SÄ SAA MITÄÄN IKINÄ VALMIIKSI! SULLA JÄÄ KAIKKI KESKEN! AINA VAAN ALOITAT KAIKKEA HIENOA JA MITÄÄN ET VIE LOPPUUN. SAAMATON PASKA!
Jouduin hylkäämään sinut sinne, hautasin elävältä, unohdin, pakenin, rakensin itseni jostain kasaan, ripustauduin muihin että pysyisin pystyssä, ja nyt kun seison omilla jaloillani, löydän itseni hylättynä ja pienenä, keskellä tätä kaikkea turvallista turvattomuutta. Ei vastasyntynyt lapsikaan tiedä sitä ettei sillä ole mitään hätää. Mutta kuitenkin se itkee ja parkuu eikä sitä kukaan ymmärrä.
Niin sinäkin itket siellä sisälläni, sitä pikkutytön itkua, ei se aikuisen suusta tule ulos samalla tavalla, se on aina jotenkin hienosti muotoiltu ja miksi kaikelle itkulle pitää keksiä joku saatanan syy!
Minä haluan itkeä sen alkuperäisen itkun, sen alkukantaisen parun, sen kaiken menetetyn ja pilalle menneen, tuhotun, viattomuuden, VIATTOMUUS!!
Minun viha on kun piripintaan täytetty sanko, se ryöpsähtelee, tulvii yli,
Aina välillä, vähän kerrallaan, tätäkö minä en koskaan saanut näyttää, näinkö minä en koskaan saanut tuntea? Sinä näytit minulle miten vihataan mutta oman vihani minä patosin sisälleni. Luulitko tosiaan että minun sankoni olisi pohjaton? Vittu mitä paskasaavia olen joutunut mukanani kantamaan.
NYT SAA RIITTÄÄ! Olisit edes opettanut miten sitä paskaa oksennetaan sillälailla ulos että se tuoksuu ruusuilta ja maistuu mansikoilta. Että minä nyt en tuntisi olevani täynnä ja raskas, likainen, ihan saastainen.
Tämä kaikki on SINUN syytäsi, en ole vielä niin pitkällä, että pystyisin hyväksymään tekosi, pystyisin antamaan anteeksi, pystyisin SÄÄLIMÄÄN sinua siitä että olet itsekin ollut joskus se piiloon juossut lapsi, se sama näkymätön, itkevä, elävältä haudattu pikkupoika. Mihin vittuun sinä kadotit itsesi!! Mihin sinä hukutit heikkoutesi, kaikella sillä VIHALLA sinä peittosit sen rakkauden, sinä SIIRSIT sen kaiken MINUUN, annoit sen minulle taakaksi! Luulit että se helpottaa, mutta sanonpa sinulle: Se SYYLLISYYS mitä tunnet on moninkertaisesti painavampi taakka kantaa. Se on sinun osasi ja minun passiivinen kostoni SINULLE! TEE SILLÄ MITÄ HALUAT! RYVE SIINÄ JA SIINÄ SAATANAN ITSESÄÄLISSÄ.
Sinä et koskaan tuntenut sitä pikkutyttöä, joka juoksee syliisi kun tulet töistä kotiin. SINÄ TAPOIT SEN mielikuvan. Sinä tunsit vain oman vihasi ja näit minussa vain omat heikkoutesi!
Todella terapeuttista!!! =D
kun sanot, että todella terapeuttista! Varmasti on! Kyyneleet silmissä luin sinun mahtavaa purkaustasi ja ajattelin, että olet nyt synnyttämässä itseäsi, uutta itseäsi, sitä pikkutyttöä jolle ei silloin aikoinaan annettu elintilaa, kun sen aika olisi oikeasti ollut.
Sillä ei koskaan ollut OIKEESTI vanhempia, se jätettiin oman onnensa nojaan ja siltä vaadittiin vain, ei annettu mitään. Päin vastoin, siltä OTETTIIN. Sinun vanhempasi veivät sinulta lapsuuden! Se on VÄÄRIN!
Se pikkutyttö sisälläsi huutaa RAKKAUTTA. Nyt sinun on oltava itse omat vanhempasi ja otettava hellästi se sisäinen pikkutyttö syliin. Silität sitä ja sanot sille, että rakastat sitä, että se on ihana ja että haluat tukea sitä etkä koskaan jätä sitä. Ja sitten pidät kanssa lupauksesi sitä kohtaan! Joka kerran, kun mielistelet muita ja alistut muiden tahtoon, niin sisäinen tyttösi itkee, sillä silloin olet hylännyt SEN. Hylkää mieluummin muut ihmiset ja sano EI, kuin hylkäät oman itsesi. Ja muistakin kysyä siltä usein, mitä SE haluaa!
Se sisäinen pikkutyttö on oikea, todellinen itsesi. Älä yritä saada sitä "pois". Älä vaienna sitä. Se on sinun mahdollisuutesi kasvaa eheäksi ihmiseksi, kunhan se on saanut rakkautta SINULTA ITSELTÄSI. Rakasta sitä niin muutkin rakastavat sinua ja katkaiset teidän perheessä jatkuneen sukupolvien ketjun, sen hirveän "perinnön" jonka isäsi jätti sinulle. Hän oli heikompi ihminen kuin sinä. Hän ei pystynyt asiaa korjaamaan, vaan antoi vahingon kiertää ja jätti koko hirveän taakan sinulle, ehkä vielä suurempana kuin oli itse saanut.
Miksi sanon näin sinulle? Minulla on myös ollut raskas "paskatynnyri " kannettavana lapsuudestani. Sitä olen kantanut koko elämäni ja sen raahaaminen on vienyt voimia, ne lapsuuden asiat pyörineet päässäni ja vaikeat tunteet risoneet. Häpeä, viha, anteeksianto, jota ei sitten pystykään antamaan, KAIKKI sekaisena vyyhtinä onnellisen elämän esteenä.
Tosin nyt tunnen päässeeni selvemmille vesille, mutta vasta nyt, kun olen alkanut hoivata sisäistä lastani ja rakastaa sitä (Kuvittele vaan miten pöhköä, olen 52-vuotias ryppyinen täti!). Yritän olla sille uskollinen. Alussa väliin repsahdin ja hylkäsin sen: olin muille mieliksi. Nyt en jätä sitä, vaikka kaikille muille joutuisin sanomaan ei! Siitä pikkutytöstä on kasvanut mulle uusi identiteetti ja olen pikkuhiljaa jättämässä taakseni sen vanhan itseni, sen joka vihasi ja joka oli katkera, sen jota oli vaikea rakastaa, sen joka ei uskaltanut päästää ketään lähelleen ja joka hankki itselleen onnettomuuksia vanhasta tottumuksesta: keräsi ympärilleen niitä samoja sairaita ja narsistisia tyyppejä, jotka ympäröivät minua lapsena. Miehekseni otin alkoholistin. Se tuntui niin "tutulta ja turvalliselta", kun ympärilläni oli henkisesti sairaita ja epäluotettavia ihmisiä ja täysi hallitsematon kaaos. Sehän oli juuri kuin lapsena, antoi saman tunteen. En osannut hakeutua normaaliin, "kilttiin" elämään ja ympäristöön, sillä hätä ja ahdistus olivat minulle "kuin kotona".
Kiitos TUHANNESTI "Elämä voittaa" !!! Kirjoituksesi on vastaus kaikkiin rukouksiini, olet enkeli! Kiitos!! Toivottavasti palaat vielä tänne lukemaan ja ottamaan vastaan kiitokseni.
Sinun kirjoituksestasi sain vastaukset kaikkiin isoihin kysymysmerkkeihin elämässäni. Kaikki palaset loksahtivat paikoilleen, helpotus on VALTAVA!
Tunnen juuri samalla lailla kuin sinä, elämäni kulkee samalla lailla, paitsi että mieheni ei ole alkoholisti, vaan ihan oikeasti normaali, turvallinen, kiltti, elämässä menestyvä, hyvä mies. Ongelmani on ehkä se että koko ajan tunnen huonommuutta, ja ihmettelen miksi hän rakastaa minua. En tavallaan ansaitse "hyvän ja kunnollisen" miehen rakkautta. Helpompi olisi uskoa vaikka alkoholistin tai narkkarin rakastavan minua. Minä kyllä tunnen ja tiedän rakastavani häntä. Hän sanoo ja vannoo rakastavansa minua, mutta hänen "vikansa" taas on että hän ei osaa näyttää rakkauttaan minulle..heh.. Ainoa tapa millä hän sen näyttää, on seksi. Minä taas koen tällaisen seksin pelkäksi seksiksi ilman rakkautta, ja se ällöttää!
Hän ei kuulemma tarvitse halauksia ja suukkoja ja semmoista, saan häneltä hellyyttä ainoastaan silloin kun hän haluaa seksiä. Minä taas en tunne halua seksiin ennenkuin saan pyyteetöntä rakkautta/hellyyttä/läheisyyttä, semmoista millä ei haeta seksiä. Ja tätähän hänen on vaikea ymmärtää!
Meillä MELKEIN AINA mies tekee aloitteen seksiin ja minä "suostun", nautin kyllä seksistä kun päästään asiaan, mutta en juuri koskaan tee itse aloitetta, ellen sitten ole esim. maistellut hieman punaviiniä ja katsonut vaikka jotain elokuvaa missä on joku eroottinen kohtaus, joka sitten olisi alkanut kiihottaa... mutta olisi niin kiva kiihottua myös siitä oman miehen läheisyydestä, huoh...
Keskustelimme asiasta ja hän sanoi että hän yrittää nyt enemmän antaa sitä läheisyyttä minulle, mutta toistaiseksi mitään muutosta ei ole tapahtunut.
Noniin, karkasikohan mulla vähän tää aihe =)...
mutta siis pääpointtina se että jos sinä olet ottanut itsellesi alkoholistin miehen, niin minä olen ottanut miehen jolta ei saa läheisyyttä.
Muutenkin tuntuu että koko ajan kaipaan jotain äksöniä, draamaa, jotain kaaosta ympärilleni. Siis ihan HULLUA! Varmaan siksi että lapsuudessa on aina ollut niin, ihan kaaosta. Myös nuoruuteni oli täynnä kaaosta, epämääräisiä ihmissuhteita ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta.
Kai tähän normaaliin turvalliseen elämään sitten tottuu kun alkaa rakastaa sitä pikkutyttöä. Se rakastaminen vaan tuntuu ihan kauhean vaikealta! Mua pelottaa ihan hulluna sanoa muille EI koskan luulen että minut heti hylätään ja minua aletaan vihata. Mutta tiiän sen että kun yhen kerran sanon ei, ja sitten ei tapahdukaan mitään ihmeellistä, tunnen itseni vahvemmaksi ja varmasti myös helpottuneeksi.
Vituttaa tämä toisten mielistely!!!
Tuntuu että multa voi pyytää mitä tahansa ja aina suostun ja uhraudun, sitten itse kärsin siitä ja luulen että siitä saa jotain palkintoja, mutta ei! Ei se niin mene, ihmiset vaan käyttää hyväksi ja ovat onnellisia kun tällaselle aasille voi nakata kaikki paskat aina niskaan ja siltä voi pyytää millon mitäkin palveluksia...huoh.
Ihmiset alkaa käyttää vaan hyväksi! Ja samalla se pikkutyttö todellakin vaan itkee...
Mutta nyt muuttu tämä!
Aloitapa kotona terveen assertiivisuuden eli päättäväisyyden harjoitus. Seuraavan kerran kun mies haluaa seksiä ja unohtaa hellyyden, sano lempeästi mutta päättäväisesti: "Ei, en halua vielä seksiä, haluan että ensin hellit ja hyväilet minua, kerron sitten kun minun on hyvä ja voidaan jatkaa pidemmälle." Toivottavasti et loukkaannu jos vertaan koiran koulutukseen: muutama määrätietoinen harjoituksen toisto ja miehellekin menee perille (ja lopuksi hän saa "palkintonsa"). Toinen hyvä harjoitus teille olisi sellainen, jossa puolen tunnin ajan kumpikin vain hyväilee toista joka makaa rentona ja nauttii.
Aloita kodin ulkopuolella "Ei"-sanan harjoittelu jostakin helposta, esim. kun sinulle tuputetaan jotakin tuotetta jota et halua. Harjoitus tekee mestarin. Muista että sinun ei tarvitse selitellä yhtään mitään, ilmaiset vain tahtosi ja sillä selvä. Taivas ei tipu niskaasi, kukaan ei raivostu, mitään pahaa ei tapahdu. Kaikki muutkin sanovat ei kun siltä tuntuu.
En ole psykiatri, enkä ole lukenut kaikkia näitä viestejä. Tuli vain mieleen noista kirjoituksista eräs dokumentti, jonka näin dissosiaatiohäiriöisestä naisesta vosia sitten (siis multiple personalities). Varmasti ei liity sinuun , mutta jotain samanlaista hänellä oli, pieni lapsi löytyi sisältä, kun oli jo aikuinen, lapsuus oli vaikea. Mutta sellainen häiriö on jo sitten selkeämmin havaittava.
Itse onnettoman lapsuuden kokeneena voin vain todeta omalta kohdaltani että asiat voi ainakin tehdä paremmin kuin itse sai lapsena.
Teen lasten eteen kaikkeni, vien lomalle, olen läsnä, rakastan, kuuntelen ym kaikkea sitä mitä itse en saanut lapsena.
Olen kyllä liian kiltti muita kohtaan kuten joku muukin aiemmin kirjoitti. Ajattelen aina ensin muita kuin itseäni. Pelkään että joskus se kostautuu. Pitäisi ajatella myös omaa jaksamasta ja hyvinvointia eikä aina vain muita