Olemme kummatkin aikuisia 20-30v ihmisiä
Olen seurustellut noin vuoden nykyisen naiseni kanssa mutta en ole tuntenut olevani rakastunut kertaakaan.
Olimme olleet ystäviä jo jonkin aikaa ennen kuin suhteemme muuttui parisuhteeksi.
Nyt tuntuu että olen loukussa, suhteemme perustuu lähinnä yhdessäoloon, emme edes keskustele juuri mistään, hän tuntuu pelkäävän seksiä.. varsinkin itse yhdyntää ja muutenkin seksi on joskus kauheaa räpeltämistä ja tuntuu että pitää valmistautua viikko ennen kuin voi suorittaa koko toimenpiteen.
Emme myöskään harrasta mitään (itse harrastin liikuntaa monessakin muotoa ennen kuin aloimme seurustelemaan) ja toiveeni on ollut parisuhde jossa voisi yhdessä tehdä jotain liikunnallista ja joka olisi edes jollainlailla kiihkeä. Nykyään olen sohvaperuna ja jos haluaisin lähteä vaikka lenkille niin joudun menemään yksin koska naistani on melkein mahdotonta saada liikkeelle silloin kun hän ei "jaksa"...
Harrastuksia meillä ei ole, asumme eri asunnoissa koska itselläni on 2kissaa eikä yhtään samanlainen sisustusmaku kuin hänellä, kummallakin on rakkaita tavaroita joista ei viitsisi luopua (enkä sitä vaadikkaan) mutta hän ei ole valmis tekemään minkäänlaisia kompromisseja asuntonsa ja elämisensä suhteen jos yhteenmuutto olisi edes joskus mahdollinen.
Hän on myös masentunut eikä hänellä ole juurikaan ystäviä joiden luona voisi käydä.
Nyt tuntuu että jään täysin pimentoon maailmasta jos jatkan tässä parisuhteessa. Toisaalta pelkään että en löydä ketään jos eroan (vaikka mistä sitä ikinä tietää). Pelkään myös että jään erakoksi koska ystävyyssuhteeni olivat heikolla hapella jo ennen kuin aloin seurustelemaan ja nyt tuntuu että ystäväni ovat todella etäisiä hyvänpäivän tuttuja paria harvaa lukuunottamatta.
En vain tunne jaksavani tätä paikallaan oloa ja jokapäiväistä masentuneisuutta, tuntuu että voisin erota mutta en vain voi koska olemme olleet jo vuoden yhdessä ja tunnen kiintymystä ja lämpöä tätä ihmistä kohtaan. Tiedän että hän on luotettava, mukava ja välillä oikein hauskakin ihminen..
Siinä jäävuorenhuippu parisuhteestani, en jaksa kirjoittaa enempää.
Olen seurustellut noin vuoden nykyisen naiseni kanssa mutta en ole tuntenut olevani rakastunut kertaakaan.
Olimme olleet ystäviä jo jonkin aikaa ennen kuin suhteemme muuttui parisuhteeksi.
Nyt tuntuu että olen loukussa, suhteemme perustuu lähinnä yhdessäoloon, emme edes keskustele juuri mistään, hän tuntuu pelkäävän seksiä.. varsinkin itse yhdyntää ja muutenkin seksi on joskus kauheaa räpeltämistä ja tuntuu että pitää valmistautua viikko ennen kuin voi suorittaa koko toimenpiteen.
Emme myöskään harrasta mitään (itse harrastin liikuntaa monessakin muotoa ennen kuin aloimme seurustelemaan) ja toiveeni on ollut parisuhde jossa voisi yhdessä tehdä jotain liikunnallista ja joka olisi edes jollainlailla kiihkeä. Nykyään olen sohvaperuna ja jos haluaisin lähteä vaikka lenkille niin joudun menemään yksin koska naistani on melkein mahdotonta saada liikkeelle silloin kun hän ei "jaksa"...
Harrastuksia meillä ei ole, asumme eri asunnoissa koska itselläni on 2kissaa eikä yhtään samanlainen sisustusmaku kuin hänellä, kummallakin on rakkaita tavaroita joista ei viitsisi luopua (enkä sitä vaadikkaan) mutta hän ei ole valmis tekemään minkäänlaisia kompromisseja asuntonsa ja elämisensä suhteen jos yhteenmuutto olisi edes joskus mahdollinen.
Hän on myös masentunut eikä hänellä ole juurikaan ystäviä joiden luona voisi käydä.
Nyt tuntuu että jään täysin pimentoon maailmasta jos jatkan tässä parisuhteessa. Toisaalta pelkään että en löydä ketään jos eroan (vaikka mistä sitä ikinä tietää). Pelkään myös että jään erakoksi koska ystävyyssuhteeni olivat heikolla hapella jo ennen kuin aloin seurustelemaan ja nyt tuntuu että ystäväni ovat todella etäisiä hyvänpäivän tuttuja paria harvaa lukuunottamatta.
En vain tunne jaksavani tätä paikallaan oloa ja jokapäiväistä masentuneisuutta, tuntuu että voisin erota mutta en vain voi koska olemme olleet jo vuoden yhdessä ja tunnen kiintymystä ja lämpöä tätä ihmistä kohtaan. Tiedän että hän on luotettava, mukava ja välillä oikein hauskakin ihminen..
Siinä jäävuorenhuippu parisuhteestani, en jaksa kirjoittaa enempää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
jumittaa. Itse meen eroprosessia läpi tällä hetkellä reipaan 11v kestänyttä avoliittoa. Huomaan käyneeni samoja ajatuksia ja koin itse melkein aikamoisen epävarmuuden. Kysyin mieheltäni mitä meidän kannattaa tehdä ja aluksi siinä löytyikin jotain värinää ja toisen huomioonottamista uudestaa mut hups, ei aikaakaan kun uudestaan sama tilanne päälle!! Ihminen tulee tuntemaan sen kun on aika on tehdä päätös, suosittelisin että otat puheeksi ja äkkiä! Minä odotin viisi vuotta, ja nyt en ole pahoillani suhteen katkaisemisesta mutta raskastahan tämä on, toisesta kuitenkin on se turva ettei joudu olla yksin mutta kun kerran täällä eletään, sekään ei ole kenenkään kannalta hyväksi vain yksin olon pelossa! Toki me asuimme yhdessä mutta kuljimme pikkuhiljaa vain erillemme. Kummallakaan ei (pitäisi) olla kolmansia osapuoli mutta se tilanne kun tulee, sen tiedät vain itse! Mieti mitä sä itse haluat ja mitä sä voit antaa ja saada kumppanilta... siitä on hyvä lähteä! Erosta tuleekin itse asiassa vasta viikko, mutta en häpee myöntäväni olleeni kuitenkin oikeassa, pieni katkeruus ehkä kun en saanut toiselta sitä mitä kaipasin... mutta nyt olen tyytyväinen!! Sä pärjäät, teet nyt vain asioille, itsesikin takia jotain! Yksin olokaan ei tunnu aivan hirveeltä kun sisimmässään tietää tehneen oikein!! Sillä mäkin jatkan tätä hetkeä!! Voimia!! ymmärrystä ympärille!