En oikeastaan tiedä mikä on syy ja mikä seuraus mutta tiedän että itselläni on jatkuvasti paha olla ja kaipaan sitä että mies olisi lähellä , pitäisi hyvänä ja huomioisi minut ilman ehtoja tai "palkkiota".
Meillä on takana jo lähes 15 vuoden suhde, joista 8 olemme olleet naimisissa ja tällä hetkellä meillä on 3 vuotias lapsi, olemme molemmat töissä. Päävastuu kodista ja lapsesta on minulla ja siinä yksi asia joka vaivaa; tunnen että vastuu lapsesta ja häneen liittyvistä päätöksistä on täysin minulla ja että päivähoidon ulkopuolella vastuu hoitamisesta on täysin minulla. Mies toki hoitaa ja antaa vapaata mutta se täytyy sopia aina hyvissä ajoin etukäteen ja tuntuu että "vapaa täytyy anoa". Hänen omat menonsa ovat itsestäänselvyys; on paljon töiden ja harrastuksen vuoksi poissa. Luotan häneen kyllä eli uskottomuudesta en epäile tms. Koskaan emme kuitenkaan ole olleet hyviä kommunikoimaan ja tuntuu että minä olen aina aloitteen tekijä kun täytyy puhua "oikeista" ja "tärkeistä" asioista. Usein näissä tilanteissa keskustelu kärjistyy riidaksi koska en saa miehestä mitään irti.. olen yrittänyt kysellä , olla hiljaa ja antaa tilaa, pyytänyt kirjoittamaan jos ei pysty puhumaan mutta mikään ei toimi. Tuloksena on vain se että saan syytteet nalkuttamisesta ja jankuttamisesta. Edes tavallisista asioista tai omista menoistaan kertominen ei mieheltä suju vaan tuntuu että minun täytyy aina kysellä ne. Nyt tilanne on mennyt siihen etten enää jaksa puhua miehelle mistään, tuntuu suurelta ponnistukselta kommunikoida edes välttämättömimmistä lapsen hoito tms kuvioista. Lienee sanomattakin selvää ettei meillä juurikaan ole mitään yhteistä aikaa tai tekemistä, siksi, etten minä ole sitä jaksanut järjestää viime aikoina. Ja koska en saa kosketusta ilman seksiä, ei seksikään huvita.
Kuten aluksi totesin, en tiedä mikä on syy ja mikä seuraus mutta ennen kaikkea haluaisin ulos tästä tilanteesta. Eroamaan en valmis ole mutta jotenkin tuntuu että voimat on ihan lopussa...
Meillä on takana jo lähes 15 vuoden suhde, joista 8 olemme olleet naimisissa ja tällä hetkellä meillä on 3 vuotias lapsi, olemme molemmat töissä. Päävastuu kodista ja lapsesta on minulla ja siinä yksi asia joka vaivaa; tunnen että vastuu lapsesta ja häneen liittyvistä päätöksistä on täysin minulla ja että päivähoidon ulkopuolella vastuu hoitamisesta on täysin minulla. Mies toki hoitaa ja antaa vapaata mutta se täytyy sopia aina hyvissä ajoin etukäteen ja tuntuu että "vapaa täytyy anoa". Hänen omat menonsa ovat itsestäänselvyys; on paljon töiden ja harrastuksen vuoksi poissa. Luotan häneen kyllä eli uskottomuudesta en epäile tms. Koskaan emme kuitenkaan ole olleet hyviä kommunikoimaan ja tuntuu että minä olen aina aloitteen tekijä kun täytyy puhua "oikeista" ja "tärkeistä" asioista. Usein näissä tilanteissa keskustelu kärjistyy riidaksi koska en saa miehestä mitään irti.. olen yrittänyt kysellä , olla hiljaa ja antaa tilaa, pyytänyt kirjoittamaan jos ei pysty puhumaan mutta mikään ei toimi. Tuloksena on vain se että saan syytteet nalkuttamisesta ja jankuttamisesta. Edes tavallisista asioista tai omista menoistaan kertominen ei mieheltä suju vaan tuntuu että minun täytyy aina kysellä ne. Nyt tilanne on mennyt siihen etten enää jaksa puhua miehelle mistään, tuntuu suurelta ponnistukselta kommunikoida edes välttämättömimmistä lapsen hoito tms kuvioista. Lienee sanomattakin selvää ettei meillä juurikaan ole mitään yhteistä aikaa tai tekemistä, siksi, etten minä ole sitä jaksanut järjestää viime aikoina. Ja koska en saa kosketusta ilman seksiä, ei seksikään huvita.
Kuten aluksi totesin, en tiedä mikä on syy ja mikä seuraus mutta ennen kaikkea haluaisin ulos tästä tilanteesta. Eroamaan en valmis ole mutta jotenkin tuntuu että voimat on ihan lopussa...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tony Dunderfeltin kirja Parisuhteen kemia. Miehen olisi syytä lukea tämä myös.
Tuttu asiaa. Minulla on takana reilut 10 vuotta kestänyt avioliitto, jossa nainen ei osannut puhua tunteistaan ja jos hän ei saanut tahtoaan läpi hän mökötti jopa 1,5kk!! Puhumattomuus nakertaa suhdetta ja etäännyttää puolisoita toisistaan. Pikkuhiljaa puhumisen aloittamisen kynnys kasvaa. Sinun pitää pysäyttää mies keskustelemaan ja kysyä häneltä, että haluaako hän eroa, sillä siihen nykyinen tilanne ja puhumattomuus johtavat ennemmin tai myöhemmin. Sillä sinä et jaksa olla sellaisessa suhteessa, jossa puolisot ovat etäisiä toisilleen. Mies ei selvästikään ymmärrä sinua ja sitä, miltä sinusta tuntuu. Tai sit hän ei kykene puhumaan ja näyttämään tunteitaan. Kaikki kotityöt pitäisi hoitaa yhdessä, niin silloin siitä ei tulisi taakkaa toiselle. Voimia ja rohkeutta sinulle!!
Minun piti mielistellä miestä 24/7, mistään epäkohdista ei saanut puhua. Olin aina mielisairas, jos yritin kertoa miltä miehen käytös minua kohtaan tuntuu. Hän sai sanoa ja tehdä mitä huvittaa ja minun piti osoittaa kiitollisuutta. Hän alisti ja kiusasi minua ja kosti aina jos ikinä rohkenin kieltäytyä seksistä. Minun olisi pitänyt olla aina käytettävissä, mutta hänet piti kuitenkin jättää rauhaan silloin kun hän kyllästyi minuun. Piti olla mieliksi ja silti en koskaan kelvannut. Hän aina arvosteli minua.
Aina jos sain ulkopuolisilta kehuja mies oli inhottava minua kohtaan, löysi puutteita toiminnastani. Sain aina olla varpaillani ja odottaa seuraavaa nälvimistä. Minun piti omistautua miehelle eikä häneltä saanut vaatia mitään. Myös äitini alisti minua joten en ole koskaan saanut osakseni arvostusta, aina olen ollut alempiarvoinen.
Luulin vuosikausia olevani huono ihminen (mielisairas nalkuttaja) kun joskus yritin puhua miehen kanssa jostain muusta kuin miestä kiinnostavasta asiasta. Pääsääntöisesti kaikki mitä sanoin tai tein oli miehen mielestä pitkästyttävää. Hänen mielestään naiset ovat tylsiä eiväktä tarjoa hänelle tai ylipäätään kenellekään miehelle virikkeitä.
Kyllä mies puhui paljon, kehui itseään ja kavereittensa kanssa oli seurallinen. Minun jutut eivät vaan kiinnostaneet.
Tuo on sitä henkistäväkivaltaa! Miehesi on ollut sairaalloisen mustasukkainen tai narsisti. Hän ei ole kestänyt sitä, että sinä olet häntä parempi joissakin asioissa!! Tuollaisesta miehestä kannattaa erota! Ja muista aina, että sinä olet hyvä, kiltti ja kunnollinen, ihana nainen!! Sinussa ei ole mitään vikaa, eikä mitään syytä, vaan kaikki syy ja vika on miehessäsi, joka ei osaa arvostaa sinua ihmisenä!! . .. Voimia sinulle!
Olen jo eronnut. Kerron tarinastani sen vuoksi että ajattelen että siitä olisi apua muille oman pahan olon tunnistamisessa. Mun exä ei koskaan kertonut mikä ärsyttää vaan hän alkoi kiukkuamaan ja nälvimään ihan kokonaan muista asioista. Eli jos sain ulkopuolisia kehuja, hän ei puhut siitä asiasta mitään vaan alkoi esim. haukkumaan siitä kuinka sekaista kotona on.
Exä aina nälvi minua jos laitoin itseäni (vaikkapa kampasin hiuksiani) alkoi se ivaaminen. Kuitenkin, hän aina muisti kehua kuinka kauniita muut naiset ovat (lähinnä missitasoiset kaunottaret) ja sanoi että minun tulisi osoittaa kiitollisuutta siitä että hän suostuu olemaan kanssani.
Enkä siis tosiaankaan puhunut epäkohdista kuin silloin tällöin ja silti olin aina mielisairas. Olin exän mielestä aina silloin mielisairas jos en totellut. Esim. hän määräsi mikä musiikki on hyvää, mitä telkkarista saa katsoa yms.
Eräänä päivänä exän mielipiteet eivät enää kiinnostaneet.
Kiitos rohkea nainen. Näin se menee aina vaan vaikka eletään jo ties mitä vuosilukua. Helpottaa hirveästi, kun kuulee / lukee, että on muita samanlaisessa tilanteessa eläneitä. Mikähän neuvoksi ? Mistä löytyisi se viisastenkivi, jolla näille itseään täynnä oleville ukoille saataisiin 'suitset suuhun' ? Tai edes huomaamaan, mistä on kyse.
Oli tosiaan helpottavaa kuulla muiltakin samanlaista tarinaa!!
Itse olen naisena saanut kuulla myös olevani mielisairas, kun olen yrittänyt suhteestamme puhua... ja itsetuntoni on aivan nollassa miehen ylenkatseen vuoksi...Olen jäänyt kotiin hoitaan lapsia miehen opiskellessa ja käytyä töissä ja nyt kun lapset ovat jo isompia, pitäisi alkaa miettiä omaakin tulevaisuutta...mutta tunnen olevani niin huono ja mihinkään kelpaamaton paska,ettei oikein osaa yksin mitään tehdä...Mistä saisin tukea elämäni järjestämiseksi uuteen uskoon?? Koulu ja työtodistuksenikin alkavat olla jo vanhoja ja hävettää ajatella, että joku nauraisi niillekkin niiden vanhuutta?
Hei kuule nyt "kotihiiri" stop tykkänään ! Ymmärrän kyllä miksi sanot; "mihinkään kelpaamaton paska", olet kuullut sen liian usein sen ihmisen suusta, jonka pitäisi olla se kallein, rakkain, lähin ...
Jos sinä olet hoitanut lapset ja kodin niin sinä osaat paljon asioita, joita voit käyttää hyväksesi omaa tulevaisuutta miettiessäsi. Kukaan oikea ammatti-ihminen ei "naura todistustesi vanhuutta" kun nykyaikana uudelleen-, jatko-, täydennys- ja ties mitä- koulutetaan. Toinen mahdollisuus on kouluttautua ihan uudelle alalle, ainakin terveyden- / vanhustenhoitopuolelle tarvitaan lisää väkeä, auttavia käsiä ja varsinkin mieliä. Oman kuntasi / kaupunkisi työvoimatoimisto olisi kai sellainen paikka, josta pääsisit ajatuksen alkuun kunnolla, saisit enemmän konkretiaa ja ohjeita mietintään.
Tärkeintä on kuitenkin, että lakkaat aliarvioimasta itseäsi. Mieästäsi et enää kuuntele, ala toimia ja toteuttaa omaa unelmaasi ja elämäntehtävääsi. Päätä, näytä 'närhen munat', sinä pystyt siihen kyllä, olet nainen ja äiti ja sen isompia vahvuuksia ihmisellä ei voi olla. - Minäkin lähdin siitä nollasta ja nyt mieähellä ei ole enää mitään sanomista vaikka yrittääkin, sekään ei tajuuu, että 'ajat muuttuvat, eskoseni'.
Tunnepuoli tuntuu olevan ihanvieras planeetta. Siksi kai meidät Naiset tehtiin. Ja lapset jää automaaattisesti äidin vastuulle, kun miehellä on menoja. Mihis me nyt mentäs..? Ei muuta kuin iske faktat pöytään, Isä hakee lapsen vaikka tiistai ja torstai ja silloin sä saat olla omissa jutuissa.
Ei ton takia erota kannata, se uus mies voi olla ihan samanlainen. Ja lapsi tarvitsee vanhemmat ja ehjän kodin.
Niin... tuon olen huomannut jo ajat sitten mutta olen vain niin väsynyt raahaamaan meidän elämää läpi kaiken tän. Kai mun sit vaan pitäis hyväksyä tämä. sen tiedän ettei vaihtamalla varmaan parane ja kuten kerroin eroa en vielä ole ajatellut.. mutta totta sekin että tätä menoa sekin on edessä. Mä olen muutaman kerran tehnut sen että olen laittanut kovan kovaa vastaan ja hetkeksi homma toimii mutta luisuu taas samaan jamaan ja ny en tosiaan enää jaksaisi vääntää samaa rataa tätä eteenpäin. Jokin keino ratkoa "vanhat kaavat" pitäisi siis löytää. Kirjastossa taidan käydä tuon opuksen lainaamassa, kiitos vinkistä.
Ymmärrän "väsymyksesi" ja miten se vaikuttaa kaikkiin asioihin elämässä(si). Silti toivon sinulle voimia, että jaksaisit repäistä ja etsiä itsellesi työn, harrastuksen tai minkä tahansa asian, joka on VAIN sinua itseäsi varten. Että päivässä tai viikossa on sellaisia hetkiä, että voit ajatella vain ja ainoastaan itseäsi, omia halujasi, tahtojasi, toiveitasi, unelmiasi ...
Sillä ne ovat niitä juttuja ja asioita, joilla kasvatat omat voimasi sellaisiksi, että jaksat 'taistella' arjen rutiinien keskeltä tiesi 'voittoon'. Sinun täytyy saada jotenkin etäisyyttä asioihin, joista kerrot, kaukaa näkee paremmin. Olet liian kiinni arjen pyörittämisessä, liian pienessä ympyrässä, jotta voisi nähdä, ymmärtää selkeästi, mistä on kysymys. Tai varsinkaan, mitä tulisi tehdä.
Aloita vaikka kirjasta, se on hyvä alku; lyhyin mutta päättävin askelin. Alku on aina hankalaa, joskus tuntuu ylitsepääsemättömältä, mutta usko; se kannattaa ja lopussa seisoo kiitos. - Tässä puhuu kokemuksen 'syvä rintaääni'.