Kun mies ja nainen alkavat tapailla, niin monesko ensimmäisistä tapaamiskerroista on kokemuksenne mukaan sellainen "kriittinen", jonka perusteella kelkka voisi kääntyä (suuntaan tai toiseen)? Vai tehdäänkö päätelmiä niin jyrkästi ja nopeasti?
Ensimmäiset tapaamiset
----
45423
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 45
Vanhimmat
eka tapaaminen menee hyvin?
saa selville, vaikka kuinka kumpikin mokailis...jos siis itelle oikea kyseessä
eka treffeillä päätyy siihen, että toinen ei ole sopiva eikä enää häntä tapaa, ei ikinä voi tietää, olisiko se toinen useampien treffien jälkeen ollutkin sopiva vai ei. Ainoastaan sellaisen kanssa, jota tapaa useamman kerran, voi ylipäätään onnistua.
Pidempää tuntemista tarvitaan ennenkuin voi alkaa tekemään mitään ratkaisuja suuntaan tai toiseen.
mutta ekoilla treffeillä voi jo huomata, että ollaan aivan eri planeetalta. Kyllä sen huomaa, jos yhtään tietää itsensä ja tuntee ihmisiä. Jotkut ei vaan sovi millään yhteen, ei edes kahvipöydässä. Eri asia on antaa uusi mahdollisuus, jos kaveri viellä ekankin näkemisen jälkeen vaikuttaa potentiaaliselle. Kyllä siitä ekasta kerrasta aina joku fiilis jää, jonka mukaan tilanteen pystyy arvioimaan jo sen jälkeen aika kivasti. Siis ainakin ihan selkeiden nou nou tyyppien kohdalla.
että jos tekee päätöksen aina eka treffien perusteella, johtaa se väistämättä siihen, että ainoastaan eka treffien perusteella tehty päätös voi onnistua.
no sitten mä käsitän sun kantas. Hätäily on turhaa, ellei oikeasti tunnu sille ettei toi tyyppi mua todellakaan kiinnosta. Toisaalta, ymmärrän senkin, että jos tuntuu ettei natsaa ja aistii toisessa jotain mistä ei pidä, eihän silloin ole syytä jatkaa pidemmälle. Itselleen on syytä olla rehellinen. Silloin tekee loppujen lopuksi palveluksen myös toiselle.
se on.
nopeesti jo ekoilla treffeillä.
Milloin tahansa voi treffailukumppanista paljastua jotain sellaista, että homma loppuu saman tien. Mietipäs itse. Puheista tai teoista paljastuisi uskottomuutta, väkivaltaisuutta tai jotain muuta, mitä ei voisi kumppanissaan missään nimessä hyväksyä.
jos mitään noin merkittävää ei paljastu, niin luuletko että jo toisilla treffeillä voisi mennä pieleen, vaikka mikään ei suoranaisesti siihen viittaisikaan? Voihan toinen olla väsynyt jne...
on treffejä saman ihmisen kanssa, sitä suuremmaksi käy todennäköisyys onnistua ja samalla epäonnistumisen mahdollisuus pienenee. Jos on vaivautunut näkemään sata kertaa, kertoo se enemmän kuin jos on nähnyt kaksi kertaa. Tosin toinenkin kerta kertoo enemmän kuin yksi.
Minusta on ylipäätään ihmeellistä, että ihmiset onnistuvat pariutumaan, koska aina voi mennä peruuttamattomasti pieleen. Jokaisten treffien pitäisi olla onnistuneet, että jatkoa seuraisi. Tosin käsitys onnistuneista treffeistä on aika veteenpiirretty viiva. Minun on vaikeaa kuvitella, että ne vaikkapa pelkän väsymyksen takia voisin täysin katastrofaaliset olla.
...tapaaminen on kaikista kriittisin. Seuraavaksi kriittisin vaihe on se ensimmäisen yhteisen yön jälkeinen aamu.
se ensimmäisen yhteisen yön jälkeinen aamu sujuu hyvin, niin toivoa on?
on kriittisin. Minkälaisen suohirviön vierestä sitä herääkään. Illalla se näytii aika hyvälle ja nyt aamulla -ei helvetti karkuun! x)
Jos aamulla on hyvä fiilis, riippumatta siitä miten yö on sujunut, niin toivoa on.
niin musta se eteneminen voi ihan rauhassa tapahtua pikkuhiljaa. Siihen voi mennä muutamasta kuukaudesta vaikka kymmeneen vuoteen. Mun mielestä suhdeasioissa hätäilemällä ei jää kuin paskaa käteen. (tai jossei nyt ihan paskaa, niin ei mitään kestävää ainakaan) - nim. kokemusta on.
kyseessä jos kymmenen vuotta menee. Sanoisin et suunta selviää parissa kolmessa viikossa viimeistään, kokemuksia ja itsetuntemusta sen verran jo takana.
taas olen samaa mieltä, että hosuminen on turhaa. Pitäsi malttaa tutustua ja antaa tunteille aikaa syventyä. Yleensä hosumalla tulee tehtyä päätöksiä liian heppoisin perustein. Ajankin päästä saattaa huomata, ettei se ollutkaan sitä miksikä sen kuvittelin. Siis ihminen on erehtyväinen kehdosta hautaan saakka.
kun oikee on kyseessä. Silloin haluaa henkisesti sitoutua toiseen, aistii sen tietynlaisen sidoksen syntyneen, tarve "omia" itselle
tuntee ja tietää, joskus. Ei aina. Oikeita voi olla monia. Joku on valittava.
Molemmat yli kymmenen vuoden suhteet ja tiesin heti, mitä haluan. Toinen niistä tosin päättyi raastavaan eroon, toinen päin vastoin.
suhteista sen enempää puhumatta. Joku voi tuntua oikealta sen 10 vuotta ja sitten ei enää tunnukkaan. Oikea olis vasta se jonka kanssa elää loppu elämän.
muuttui ajan kuluessa eri tekijöistä johtuen vääräksi. Toisessa taas oli oikea ja on, mutta emme me ole yksin täällä maapallolla päättämässä asioiden kulusta...
noinhan se menee. Tuntui ja oli oikea aikansa. Kun ihmiset muuttuu ja suunnitelmat myös. Mitä kenellekkin eteen tulee ja tiet erkanee. Mulla taas ei ole käsitystä kuka/ketkä maapallon kulusta päättää, en ole tavannu kyseistä/kyseisiä tyyppiä/tyyppejä, joten se jääköön arvailujen varaan. Jumalaan en itse usko.
On vaan alkanut iän mukana tuntua siltä, että nuoruusvuosina (15-35), keski-ikäisinä (35--50) ja yli 5-kymppisinä vois olla eri kumppanit, ei taida ihminen olla yksiavioinen, tai siis kyetä sellaiseen...
taas uskon kyllä yksiavioisuuteen. Pitää vaan olla alunperinkin asetelmat oikein. Tietysti, kun ikää tulee lisää, niin sittenhän mä vasta sen tiedän mitä ajattelen vanhempana. Nyt ajattelen noin, että ei ole mahdotonta viettää elämää yhden ihmisen kanssa loppuun saakka. Toisaalta mä olen jäävi sanomaan, koska mulla on enemmän kuin yksi suhde jo takana. Mitä on edessä?
minäkin haluaisin uskoa, mut mut...jos ei arvomaailma muutu vuosikymmenien kuluessa, niin ainakin mieltymykset ja erilaiset tavat, elämisen tavat. Kuinka 2-kymppisenä voi tajuta että esim.etsiä sellaisen kumppanin, jonka kanssa samansuuntaiset mieltymykset esim. seksin saralla, koska se mm. eräs keskeinen onnistumisen edellytyksistä, puhumattakaan harrastuksista. En jaksa uskoa yksiavioisuutteen ainaskaan onnellisuutta ajatellen.
siksi varmaan olis hyvä löytää ihminen, jonka kanssa on lähtökohdiltaan jo samanhenkinen. Onnellisuus taas on omien korvien välissä hyvin pitkälti myös. Toista ihmistä itse en taas haluakkaan takaamaan mulle onnea, vaan jakamaan sen.
mutta kolmen viikon jälkeen ei ole mikään kiire mihinkään suhteeseen vielä.
tosiaan ei pidä kyllä taaskaan ikään katsoa. Jotkut tajuaa jo nuorena asioita, mitä moni oppii vasta vanhempana, jos sittenkään.
mut ainoostaan jos oikeet kyseessä.
Hätäily saattaa vaan pilata koko jutun. Ne suhteet jotka nopeasti hirveellä intohimon voimalla alkaa, ne suhteet yleensä myös loppuu ihan yhtä nopeasti.
Hiljaa siis hyvä tulee. Tosi rakkaus ei katoa mihinkään vuosienkaan kuluessa vaikkei heti kolmen viikon tuntemisen jälkeen mitään vihkivaloja vannottaisikaan.
haluaako sitoutua suhteseen, vai vaan tapailla.
taas toi intohimo on se juttu, minkä olis hyvä olla olemassa a:sta ö:hön. Vaikka rauhassa edetäänkin, niin intohimo on olemassa kaiken aikaa. Ja se voi vaan kasvaa ajan kanssa siinä yhdessä ollessa. Ja jos se hiipuu, niin taitaa hiipua koko juttukin? Minä ainakin huomaan, että intohimo on kaikessa se alulle paneva ja ylläpitävä voima. Kun kipinä hiipuu, loppuu mielenkiinto ja ainakin se on valjua. Hätäily taas on eri asia viellä, kun intohimo minusta. Intohimoa voi ylläpitää.
ei kannata aloittaa suhdetta vielä silti noin varhain. Ja edelleen, ihan kokemuksesta puhun.
kääntää kelkan suuntaan tai toiseen. Ja jos mitään erikoista ei ilmene, sekin kääntää kelkan.
vastanneilla hätäilijöillä on tietämättään mennyt monta "helmeä" ohi tuolla hätäilyllään. Ensimmäinen kerta usein menee ihan täysin jännityksen piikkiin (silloin ei ihmisen todellinen luonne paljastu juuri ollenkaan, joten mitään päätelmiä ei tuon takia mun mielestä ekasta kerrasta voi tehdä ollenkaan).
kun löytää yhden helmen. Loput joutaa mennäkkin.
:o)
Minusta niitä helmiä on niin harvassa, että oikean löytämiseksi ennen hautaanpäätymistä täytyy haravoida sähäkästi suuri määrä kumppaniehdokkaita.
Noin muuten minulla oli kerran ilmoitus nettideitissä. Sopivasta ei välttämättä ollut varma yhden kahvikupposen jälkkeen, mutta epäsopivasta taatusti. Kun ei mikään kohtaa millään tasolla, niin ei väkisin.
Kriittisiä hetkiä:
Ensivaikutelma
Kun ollaan parhaamme mutta kuva rapisee realiteettien edessä
Kun aletaan avautua todellisesta itsestä
Kun tulee kriisi
Kun vastuu suhteesta annetaan hetkeksi toiselle osapuolelle
Kun tulee leipiintyminen
Kun tulee joku muu kuvioon
Kun alkaa vituttaa
Kun menee huonosti
Siinähän noita eikä varmaa kaikki ollutkaan.
On se eka tapaamiskerta kaikkein kriittisin. Siitä se vaara sitten aina jonkin verran laskee joka tapaamiskerralla.
Kyllä sen ekalla kerralla heti tietää onko mitään mahista jatkosta ja kiinnostaako toinen jatkon verran. Jatkossa sitten kuulosteltaan miltä toinen tuntuu paljastuvien juttujen myötä ja säilyykö se kiinnostus.
Itsellä tapailu ei ole koskaan loppunut ensimmäisen yhdessä sovitun tapaamisen jälkeen? Kun ollaan päästy niinkin pitkälle, että tavataan yhteistuumin yhden kerran tarkoituksella, niin joka kerta on jatkettu tapailua? Sitten vasta too-osi monen tapaamisen jälkeen ei jostain syystä ole enää kiinnostanut nähdä.
Päätelmät on silloin tainneet syntyä jo ennen ensi treffejä?