Meidän 7 vuoden avioliitto on nyt päättymässä, kaikki on mennyt hukkaan. Meillä oli haaveita: päästä asumaan omakotitaloon, tehdä lapsia jne ja nyt kaikki on ohi. En koskaan tule saamaan lapsia sillä olen 33v., miten ehtisin löytää uuden puolison jonka kanssa elää ja jota rakastaa. Minä rakastan nykyistä puolisoani todella paljon mutta hän ei enää välitä minusta. En tiedä miten selvitä erosta. Tuntuu kuin olisin heittänyt hukkaan elämäni parhaimmat vuodet. Se lapsi asiakin surettaa minua todella paljon sillä minä pidän lapsista ja olisin halunnut niitä, nyt sekin on mennyttä unelmaa. En varmasti tule koskaan selviämään tämän eron yli. Minulla ei edes ole yhtään ystävää, perheenjäsentä tai sukulaista tukena, olen aivan yksin. Ei tästä voi mitenkään selvitä,ei kertakaikkiaan mitenkään.
kaikki hukkaan
hyljätty
7744
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mutta jos olitte noin kauan naimisissa miksi ei ole lapsia ? No eron kannalta parempi ..Siis lasten kannalta ,ei sinun.. Lapsille se ero ei koskaan ole hyvä.
Ja kyllä sinä vielä ehdit tehdä lapsen jos löydät uuden miehen. Älä jää kotiin neljän seinän sisälle mene vaikka opiskelemaan tai johonkin missä on ihmisiä, seurakuntaan siellä on joyain sinkkutoimintaa..!
Surulllista tuo on ja toivon sulle kaikkea hyvää.
Olet vielä nuori joten lapsia kerkiät kyllä tekemään. Älä jää suremaan, tämä on elämää. Itsekin olen eronnut pitkästä suhteesta ja ei elämä siihen kaatunut. Itse tein lapseni sinun ikäisenä ja toiset tekevät niitä paljon vanhempinakin. Kannattaisi varmaan mennä johonkin eroryhmään jossa olisi kohtalotovereita niin huomaisit että et ole ainut joka on eronnut ja onneton. Tsemppiä ja toivorikasta kevättä!
Onneksi sulla oli edes joku suhde, mulla ei ollut sitäkään kun selvisi että olikin varattu. Näistä on vaikea päästä tosiaan yli. Ei uusiakan löydy.
"hän ei enää välitä minusta" Miten se ilmenee? Miten loppumassa?
Kyllä sä tuut selviämään. Ihan varmasti. Mutta tossa vaiheessa normaalisti tuntuukin ihan kaikelta muulta. Päivä päivältä se olo helpottaa ja pikkuhiljaa alkaa huomaamaan, että ei ne nyt ihan hukkaan heitettyjä vuosia ole. Niiden ansiosta sä olet se mikä olet, hyvässä ja pahassa. :) Mutta nyt on surun aika ja se on käytävä läpi. Mutta tiedä se, että olo tulee paranemaan, siitä selviää, et heittänyt kaikkea hukkaan ja vaikka parisuhde ei onnistunut, niin se ei tee sinusta ihmisenä epäonnistunutta. Asia voi olla jopa päinvastoin.
Vauvoja älä nyt mieti, kyllähän se vielä on mahdollista, että sellainenkin tulee. You never know.
Mutta tuo on ikävää, ettei sulla ole mitään tukiverkkoa nyt kun eniten sellaista kaipaisi. Sitä ei tiedä vaikka ajautuisit eron toteuduttua uuden harrastuksen pariin ja siellä tutustut ihmisiin. Kun se parisuhde ei vie aikaa, niin voit ehkä tutustua uusiin ihmisiin. Ja ajatuksien purkuun mä neuvoisin sua menemään keskustelupalstalle eroperhe.net/keskustelu. Täällä suomi24:ssä ne vastailijat voi anonyymina olla aika ilkeän sorttisia eivätkä välttämättä osaa asettua sun asemaan ja tuolla toisessa paikassa saisit vertaistukea kattavammin kuin sen, mitä summittaisiin ketjuihin tulee. Eli käy vilkaisemassa.
Halusin vaan kertoa että mun äiti oli 40 kun mä synnyin, eli hyvin on sulla vielä aikaa. Kerkeet päästä yli erosta, tavata uuden miehen ja rakentaa uutta elämää, ja vielä mahdollisuudella saada lapsia. Älä jää suruun tarpomaan. Vaikka kuinka kipeältä tuntuis, niin jossain vaiheessa on pakko päästää irti "tästä ei voi ikinä selvitä"-asenteesta ja lähteä määrätietosesti eteenpäin.
Paljon tsemppiä! Nyt tuntuu varmasti pahalta, voimattomalta ja melkoiselta sisäiseltä kaaokselta, mutta ne tunteet ei tule hallitsemaan sua tai sun elämää ikuisesti!
"Halusin vaan kertoa että mun äiti oli 40 kun mä synnyin, eli hyvin on sulla vielä aikaa. Kerkeet päästä yli erosta, tavata uuden miehen ja rakentaa uutta elämää, ja vielä mahdollisuudella saada lapsia."
Mutta toisaalta riski saada sairas lapsi tuossa iässä on jo aika iso.
HAHAAAA...salli mun nauraa. Oma äitini oli 40 kun itse synnyin. Nyt olen itsekin vajaa 40 ja ihan täysillä tässä esikoista ajattelemassa;)) Usea ystävättäreni on saanut lapsia 38-42 vuotiaana, kaikki heidän saamansa lapset ovat olleet terveitä. Sen sijaan muutama alle 30 vuotias tuttu on synnyttänyt Down, autisti ym lapsia. Ei se kuulkaa se ikä...nykyään on niin paljon mahdollisuuksia testata syntyvän lapsen terveyttä ja lisäksi kun on terveet elämäntavat niin ei tässä nyt sentään vielä nelikymppisenä mitään mummoja olla. Toki kyllähän se tuossa erotilanteessa tietysti aina tuntuu että elämä loppuu siihen. Itsekin olen eronnut joten muistan kyllä tuskan. Nyt vain niin ihana suhde meneillään, ettei oikein tahdo penkillään pysyä tämä neljääkymmentä lähestyvä;)