Olemme tapailleet mieheni kanssa jo usemman vuoden ajan. Välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin. Aina palaamme kuitenkin riitelemään samasta asiasta: minun huomioiminen ja arvostaminen. Tuntuu kuin mies ei pystyisi näkemään muita kuin itsensä. Kaikki ajatukseni lytätään ja minulle tiuskitaan ja kiukutellaan. Usein saan kuulla etten tiedä mitään. Hiljalleen tunteenikin ovat alkaneet hiipumaan ja olin käynnistämässä vakavissani keskustelua jatkostamme. Kunnes tuli viikonloppu joka muutti tilanteen.
Miehelle tuli pahoja terveysongelmia. Häntä pelottaa jopa henkensä puolesta. Itse en näe, että hänellä olisi välitöntä hengenvaaraa. Lääkärienkään mukaan ei ole hätää. Ei ole edes sairaalahoidossa. Unohdin riitamme ja niiden selvittelyn tukeakseni miestä kaikin mahdollisin keinoin. Niin kauan kun puhumme vain hänestä, kaikki on hyvin ja hän jopa keskustelee. Heti jos kysyn yhdenkin kysymyksen joka liittyy häneen ja hänen tilaansa, mutta koskettaa myös minua, hän vetäytyy. Hän ei jaksakaan enää keskustella ja alkaa vaan tiuskimaan ja haukkumaan. Ihan kuin minulla ei olisi mitään arvoa. Sanoo arvostavansa ja rakastavansa, mutta kun sanat eivät saa mitään tukea käytöksestä. En tietenkään tässä tilanteessa odota mitään suuria. Arjen pieniä asioita ihan puhetasolla, joilla voi osoittaa arvostavansa henkilöä joka on valmis tukemaan.
Tapaamismahdollisuutemme ovat rajalliset. Näin on ollut koko suhteen ajan. Nyt olen tehnyt kaikkeni jotta pääsen häntä katsomaan mahdollisimman usein. Silti saan haukkuja kun en käy. Kun en pääse käymään olen yrittänyt soittaa, osoittaakseni että välitän ja saadaksemme edes puhelimessa käydä asioita läpi. Tästäkin saan vain huutoa, että hän ei jaksa puhelimessa puhua. Tuntuu etten tee mitään oikein.
Tuntuu siltä että hän ottaa kaiken mitä itsestäni annan, mutta ei anna mitään takaisin. Yritin tästä puhua ja armoton riitahan siitä seurasi. Ei kuulemma nyt jaksa tällaista. Taas isku vasten kasvojani ja viesti siitä, että hän ei arvosta/kunnioita/välitä muuta kuin itsestään.
Onko minulla oikeus turhautumiseeni, kiukkuuni, pahaan olooni? Onko minulla oikeus itsekkäästi vaatia edes hitunen jotain itsellenikin kaiksesta siitä mitä teen hänen eteensä? Vai olenko minä tässä paha ja itsekäs ihminen? Pitäisikö minun vain nieleskellen kestää kaikki ja ottaa vastaan kaikki se paska mitä niskaani kaadetaan? Pitäisikö minun vaan jaksaa ymmärtää, että sairaus pelottaa ja ahdistaa häntä? Ehkä jaksaisinkin jos hän normaalioloissa olisi erilainen, mutta kun tätä samanlaista on ollut silloinkin kun hän on ollut terve.
En oikeasti tiedä mitä pitäisi tehdä. Ne jotka minut tuntevat, tietävät että olen äärimmäisen empaattinen ja sympaattinen ihminen, joka ajattelee paljon muita ihmisiä. Siksi kai nytkin taistelen sen asian kanssa onko minulla oikeus pikkiriikkisen verran olla itsekäs vai pitääkö vain niellä oma paha olonsa toisen ihmisen takia?
Miehelle tuli pahoja terveysongelmia. Häntä pelottaa jopa henkensä puolesta. Itse en näe, että hänellä olisi välitöntä hengenvaaraa. Lääkärienkään mukaan ei ole hätää. Ei ole edes sairaalahoidossa. Unohdin riitamme ja niiden selvittelyn tukeakseni miestä kaikin mahdollisin keinoin. Niin kauan kun puhumme vain hänestä, kaikki on hyvin ja hän jopa keskustelee. Heti jos kysyn yhdenkin kysymyksen joka liittyy häneen ja hänen tilaansa, mutta koskettaa myös minua, hän vetäytyy. Hän ei jaksakaan enää keskustella ja alkaa vaan tiuskimaan ja haukkumaan. Ihan kuin minulla ei olisi mitään arvoa. Sanoo arvostavansa ja rakastavansa, mutta kun sanat eivät saa mitään tukea käytöksestä. En tietenkään tässä tilanteessa odota mitään suuria. Arjen pieniä asioita ihan puhetasolla, joilla voi osoittaa arvostavansa henkilöä joka on valmis tukemaan.
Tapaamismahdollisuutemme ovat rajalliset. Näin on ollut koko suhteen ajan. Nyt olen tehnyt kaikkeni jotta pääsen häntä katsomaan mahdollisimman usein. Silti saan haukkuja kun en käy. Kun en pääse käymään olen yrittänyt soittaa, osoittaakseni että välitän ja saadaksemme edes puhelimessa käydä asioita läpi. Tästäkin saan vain huutoa, että hän ei jaksa puhelimessa puhua. Tuntuu etten tee mitään oikein.
Tuntuu siltä että hän ottaa kaiken mitä itsestäni annan, mutta ei anna mitään takaisin. Yritin tästä puhua ja armoton riitahan siitä seurasi. Ei kuulemma nyt jaksa tällaista. Taas isku vasten kasvojani ja viesti siitä, että hän ei arvosta/kunnioita/välitä muuta kuin itsestään.
Onko minulla oikeus turhautumiseeni, kiukkuuni, pahaan olooni? Onko minulla oikeus itsekkäästi vaatia edes hitunen jotain itsellenikin kaiksesta siitä mitä teen hänen eteensä? Vai olenko minä tässä paha ja itsekäs ihminen? Pitäisikö minun vain nieleskellen kestää kaikki ja ottaa vastaan kaikki se paska mitä niskaani kaadetaan? Pitäisikö minun vaan jaksaa ymmärtää, että sairaus pelottaa ja ahdistaa häntä? Ehkä jaksaisinkin jos hän normaalioloissa olisi erilainen, mutta kun tätä samanlaista on ollut silloinkin kun hän on ollut terve.
En oikeasti tiedä mitä pitäisi tehdä. Ne jotka minut tuntevat, tietävät että olen äärimmäisen empaattinen ja sympaattinen ihminen, joka ajattelee paljon muita ihmisiä. Siksi kai nytkin taistelen sen asian kanssa onko minulla oikeus pikkiriikkisen verran olla itsekäs vai pitääkö vain niellä oma paha olonsa toisen ihmisen takia?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei se minusta ole edes itsekästä, jos vaadit jotain myös itsellesi tuossa suhteessa. Ei parisuhteen kuulu pyöriä vain yhden ihmisen ympärillä. Hänenhän se juuri pitäisi olla kiinnostunut sun asioistasi, jos sua rakastaa. Mun mielestä sä voisit ihan hyvin ottaa asian esille nytkin, jos miehellä ei oikeasti mitään hengenvaaraa ole. Jos kyseessä olisikin vain siitä, että hän on ahdistunut ja peloissaan sairaudestaan, niin ehkä sitä voisi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta rajansa olisi silläkin. Ja jos mies on kerran muutenkin samanlainen niin kissa pöydälle vaan. Ehkä miehen ois syytä herätä todellisuuteen, että maailma ei pyöri hänen ympärillä. Onhan se hienoa olla toisen tukena, kun toinen on sairas, mutta kyllä sun pitäis oikeesti saada häneltä jotain takasinkin, muun muassa kunnioitusta ja välittämistä.
parisuhde on parisuhde eikä yksinsuhde jolta tuo kuullostaa. Tunnut tajuavan asian, mutta joku outo syyllisyys tai ylikorostunut vastuu toisista saa sinut uhraamaan itsesi?
Uhraamaan itseni? Niinpä. Rakastan kuitenkin miestä, mutta.... Entä jos asiat sittenkin olisivat eri tavalla siinä vaiheessa kun meidän olisi mahdollista vaikka asua yhdessä? Jotkin asiat varmasti voisivatkin muuttua, mutta entä toisen ihmisen huomioiminen, arvostaminen ja hänestä aidosti välittäminen. Ja ennen kaikkea sen välittämisen osoittaminen pienen pienin sanoin ja teoin. Ovatko nämä asiat niin syvällä ihmisen perusluonteessa, että voisivatko ne muuttua suhteen vakinaistuessa? Näitä asioita olen paljon miettinyt yksin ja puhunut niistä miehellenikin. Eipä miehestä ole ollut keskuteluun. Joko heti ensimmäisenä ärtyy (on hänen mukaansa vain kinastelua) tai kuittaa koko asian sanomalla höpö höpö. HÖPÖ HÖPÖ!!!!! Paljonko on odotettavissa jatkossakaan keskusteluilta jos tuossa on keskustelutaito? Hakkaanko päätäni seinään? Pitäisikö vaan kärsiä erotuskat ja jatkaa matkaa eteenpäin? Pitäisikö luovuttaa?
Siitäkin tässä varmasti on paljolti kyse, että en ole luovuttajatyyppiä. Lisäksi haluan aina nähdä ihmisistä ne hyvät puolet ja uskoa asioiden menevän parhain päin. Tässä on kuitenkin kyse koko loppuelämästäni. Voisinko ikinä olla täysin onnellinen? Onko se sen kummempaa kenenkään toisenkaan kanssa?
En tiedä muuttuuko tuollaiset kuitenkin aika syvälle menevät asiat, kuten välittäminen ja arvostaminen, koskaan. Ja aika paljon kertoo sekin, että mies ei suostu siitä puhumaan vaan ärtyy ja vähättelee. Ei se yhteenmuuttaminen tuollaisia asioita korjaa. Jos mies edes keskustelisi asiasta, voisi olla jotain toivoa, mutta tuo ei kyllä kuulosta hyvältä. Mun mielestä sä kyllä hakkaat vaan päätäs seinään. Erotuskatkin helpottaa ja niiden jälkeen sä voisit löytää jonkun paljon huomaavaisemman miehen, jota varmasti itsekin osaisit sitten arvostaa enemmän. Uhkavaatimukset ei aina ole paras tapa hoitaa asioita, mutta tällaisissa tilanteissa sellainen voisi olla tarpeen, jotta mies heräisi. Itse tietysti teet omat päätöksesi, mutta mä ehdottaisin, että otat tiukan kannan siihen, että nyt tai jonain tiettynä ennalta määrättynä ajankohtana puhutaan siitä, miltä susta tuntuu tuossa suhteessa ja siitä mitä kaipaisit mieheltä. Höpöhöpö-vastausta et hyväksy, joko puhutte tai sinä lähdet. Puhut ihan suoraan, että et koe hänen arvostavan sinua jne, ja kysyt vielä miksi näin on. Äläkä hyväksy vain ylimalkaista vastausta, että tottakai hän arvostaa, vaan vaadit tietää miksei hän siinä tapauksessa osoita sitä. Ja pelkät lupaukset ei riitä, tekojen täytyy seurata perässä. Tee selväksi, että jos sä et saa mitään tuossa suhteessa, sä et siihen jää. Jos mies oikeasti välittää sinusta, hän havahtuu ja suostuu keskustelemaan ja tekemään töitä pitääkseen sinut elämässään. Mutta jos sä esität uhkavaatimuksen, sun pitää olla myös valmis toteuttamaan se uhkaus. Jos mies ei ole valmis susta taistelemaan, lähde. Ei hän silloin ole sen arvoinen, että tuhlaat elämäsi suhteessa hänen kanssaan. Sulla on oikeus vaatia parempaa.
aivan syvältä tällaiset vuodatukset...
kai nyt ilman neuvojakin osaat tehdä päätöksiä elämässäs...??
ihme virtuaalimaailma mihin täytyy tuoda kaikki pierusta paskaan.
aina joku antaa neuvoja ja kysyjä kuitenki vastaa "mut ku mää niin rakastan sitä..."
mene myötä- ja vastamäkeen tai ole menemättä....
mistäs me tiedetään millainen sinä olet oikeasti...??.vali-vali...tai seli-seli.