Kun usein todetaan, että tilastojen mukaan joka toinen avioliitto päättyy eroon ja 50 % parisuhteessa elävistä on jossain vaiheessa uskottomia, niin usein unohdetaan se asian toinen puoli: Joka toinen avioliitto kuitenkin kestää ja se toinen 50 % pysyy uskollisena. Usein pohditaan ankarasti sitä, miksi jotkut eroavat tai pettävät, mutta harvemmin puhutaan siitä, että miksi kuitenkin puolet pareista pysyy yhdessä ja miksi kuitenkin noin puolet ihmisistä pysyy uskollisena kumppanilleen ? Ennen kuin tulee mitään kyynisiä kommentteja, että kyllä ne loputkin olisivat uskottomia, jos vain saisivat tilaisuuden, niin olisi kiva kuulla mielipiteitä siitä että miksi jotkut kuitenkin valitsevat sen kestävän parisuhteen ja uskollisuuden, vaikka ympäristössä suorastaan saatetaan ihannoida uskottomuutta. Helppo selitys tietysti olisi tämä kyyninen toteamus, että kyllä hekin pettäisivät tilaisuuden tullen, mutta tuskin asia niinkään on. Usein näitä kommentteja viljelevät ne, jotka itse ovat uskottomia ja olettavat automaattisesti, että kaikki muutkin toimivat samoin kuin he ja jos eivät toimi, niin kyse on vain tilaisuuden puutteesta. Siis mikähän saa ne 50 % pysymään parisuhteessa uskollisena, vaikka pettäminen olisi nykyään niin helppoa ja yksinkertaista.
Välillä positiivista näkökulmaa
kyynisyyden keskelle
46521
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 46
Vanhimmat
Kiva viesti! Kysymys on moraalistakäsityksestä.
Arvomaailma ja moraalikäsitys ohjaa valintoja. Moraalikäsitys voi myös muuttua molempiin suuntiin elämän aikana. Mutta yleensä käsitys oikeasta ja väärästä pysyy elämämme ajan samanlaisena, varsinkin isoissa asioissa. Siksi on tärkeää, että löytää sellaisen kumppanin, joka jakaa samanlaiset arvot.
saa pysymään ihmiset parisuhteessa. Masennus tekee uskolliseksi.
Sieltä tuli ensimmäinen kyyninen kommentti. Siis jos pariskunta on pysynyt 30 vuotta yhdessä ja olleet uskollisia toisilleen, on jo syytä epäillä heidän mielenterveyttään ja henkistä tilaansa ? Mielenkiintoista.
Olet ap aivan oikealla asialla,ihanaa kunjoku kirjoittaa siitä toisestakin puolesta.Joku "tunnevammanen" tuossa kirjoitti että se on masennusta. Ja höpön höpö,jos itse kuluu siihen toiseen 50%:iin,niin ei pitäis lähtee haukkuun pitkässä suhteessa onnistuneita. Kasteellisen panettelua vaan.Jotkut ihmiset kun omaa sen selkärangan ja rehellisyyden ja kun vielä käy tuuria niin saa puolisoksikin samoilla periaatteilla ajattelevan ja saman moraalin omaavan.Kyllä meitä on,emme ole kuolleet sukupuuttoon.
Niin se usein on, että monet ihmiset tuppaavat kadehtimaan niitä kestäviä liittoja ja varsinkin semmosia jossa on pysytty uskollisena puolin ja toisin. Osassa ihmisistä on sellanen ikävä piirre, että eivät halua muiden onnistuvan siinä missä itse ovat epäonnistuneet. On sitä kuultu sellaistakin, että jotain uskollista ovat uskottomat kaverit suorastaan yllyttäneet pettämään ja nauraneet pilkallisesti, kun tämä on pitänyt periaatteensa. Niin pirullisia on ihmiset.
sitä kukaan tietää toisten parisuhteen todellisen tilanteen. 30 v naimisissa olleesta pariskunnasta toinen saattaa hyvinkin käydä vieraissa ja sitä ei kukaan ulkopuolinen tiedä eikä tarvitsekaan tietää.
tätä olen minäkin pohtinut. Tietoa on muutamasta tapauksesta, luulen olevani ainoa, joka tiedän, enkä todellakaan kerro, ellei suoraan kysytä. Valehtelemaan en ala. Ovat ihan onnellisia näinkin näköjään...tai ainakin sanovat olevansa ??
noin. Tuohan on tosiasia, että 50 % avioliitoista päättyy eroon. Mutta toinen 50 % , sehän on vain oletusta, että niissä avioliitoissa, jotka kestää ja kestää, oltaisiin uskollisia puolin ja toisin. Voisikohan olla niinkin, että sitä pettämistä ei vain myönnetä?
Uskottomuus ei ole aina eron syy.
Mutta kyllähän toisaalta löytyy niitäkin pariskuntia, jotka voivat olla yhdessä sen 30 vuotta ja pysyä toisilleen uskollisena. Eihän se aina ole niin, että salaa kuitenkin käyvät vieraissa. Jotkut kyllä, mutta eivät suinkaan kaikki. Miksi sitä on niin vaikea uskoa ? Onko se siis todellakin niin, että kun itse ollaan uskottomia ja tuttavapiirissä ollaan uskottomia ja lehtien lööpit kirkuvat julkkisten syrjähypyistä ja telkkarin saippuasarjat herkuttelevat syrjähyppytarinoilla, niin automaattisesti oletetaan että kaikki muutkin käyttäytyvät ja toimivat näin ? Uskottomuus on valitettavan yleistä, mutta ei todellakaan koske kaikkia ihmisiä. Horjuttaako se siis jotenkin uskottoman ihmisen itsetuntoa, kun joku käyttäytyy ja toimii toisin kuin itse tekee ? Lieventääkö se huonoa omaatuntoa, kun uskottelee itselleen, että kyllä kaikki muutkin tekevät näin, ainakin salaa ja jos vain saisivat tilaisuuden ? Miksi on niin vaikea myöntää itselleen, että joillakin voi ihan aikuisten oikeasti olla toisenlainen arvomaailma, joka myös näkyy heidän käytöksessään ja valinnoissaan ?
se oma uskottomuus saa niin pahoja raameja, jos muutkin ovat uskottomia. Sitten kun löytyy ihmisiä, joka todella ovat rehellisiä ja uskollisia, niin harmittaa.
niin väittänytkään, ettei olisi avioliittoja, jossa molemmat ovat uskollisia toisilleen. Aivan varmasti on. Mutta tuo jako ei suoranaisesti kerro muuta kuin että puolet liitoista päättyy eroon, puolet kestää hautaan saakka. Hienoja on ne ihmiset, jotka pysyvät avioliitossaan uskollisina, hatun noston arvoista. Onko kuitenkaan ne, jotka käyvät vieraissa yhtään huonompia ihmisiä? Kaikki ihmiset elävät tavallaan, omia arvojaan noudattaen. Turha on ketään tuomita. Ja kyyninen kun olen, niin kukaan ei voi olla varma, vaikka itse olisikin uskollinen, ettei se toinen osapuoli liitossa petä.
Eihän siinä mitään tuomittavaa sinänsä olekaan, jos on uskoton avoimesti ja salailematta ja sallii kumppanilleen saman mahdollisuuden. Jos pariskunta keskenään sopii, että vieraissa on sallittua käydä, niin eihän se ulkopuolisille edes kuulu. Mutta jos häikäilemättömästi valehtelee kumppanilleen ja vedättää häntä vuosikausia, niin se on jo tuomittavaa. Ei ole kovinkaan reilua, että antaa kumppaninsa elää siinä uskossa, että on uskollinen, mutta ei sitten olekaan. Sehän on suorastaan härskiä. Eikö alkeellisinkin oikeustaju sano tämän ?
kommentti eikä romanttinen, pelkästään realistinen.
Enkä tietenkään tarkoittanut tällä kaikkia uskollisia suhteita.
pitkässä suhteissa olleita, käsitit väärin. Haluan vain tuoda esille sen faktan, ettei kaikki pitkät ja/tai uskolliset suhteet aina ole onnellisia.
edes tietää onko naapurin pitkässä liitossa varmasti molemmat olleet uskollisia?
Liitto ei ole epäonnistunut, vaikka se päättyy eroon. Tai on tietysti silloin, jos tuntee, ettei koko liitosta ollut kuin pelkkää harmia. Sellaisesta liitosta taas on ilo päästä eroon.
liitto olisi uskollinen, ei se siitä välttämättä onnellista tee.
Satunnainen, selvitetty tai selvittämätön uskottomuus taas voi parantaa liittoa ja yhdistää.
Ei tietysti tiedäkään. Ethän voi tietää sitäkään, onko naapurisi tappanut jonkun. Ties mitä ruumiita on haudattu hänen puutarhaansa, vaikka edessäpäin on niin mukava ja ystävällinen. Tietenkään toisen asioista ei voi kaikkea tietää. Yhtä tyhmää on toisaalta olettaa, että koska minä ja minun kaveripiirini olemme uskottomia, niin varmaan nuo naapuritkin ovat. Ne vain teeskentelevät onnellista paria. Mutta oikeasti nekin varmasti pettävät.
edes miettisin onko naapurini uskoton vai uskollinen?? Heillä on oma elämänsä. Eikä minua oikeastaan kiinnosta edes se, ovatko he oikeasti onnellisia vai esittävät vain.
Tilastoihin tuo tieto on kerätty eri kyselymenetelmin. riippuen siis lähteestä, on kohdejoukkokin voinut olla ”valikoitunutta”. Tilasto ei kerro mm. sitä, oliko kyseessä vain yksi kerta, monen vuoden suhde vai monta ulkopuolista suhdetta. Samoin se ei kerro sitä, onko petetty jokaisessa suhteessa vai vain yhdessä. Sitäkään se ei kerro, mitä pettämisellä on tarkoitettu. Jotkut pitävät pettämisenä sitä, että suutelee ja ystävystyy ja toiset sitä, että on ollut yhdynnässä (mm. prostituoidun kanssa).
Eroaminen taas on eri juttu, siihen ei välttämättä liity pettämistä. Tuo 50 % on myös laskennallinen harha. Jos vuosittain esimerkiksi solmittaisiin 1 000 avioliittoa ja aikajana alkaisi vaikka vuodesta 1960. Ensimmäisen vuoden aikana ei olisi eroja ehkä ollenkaan, sitten niitä alkaisi olla yhä enemmän, tilastollisesti kriisivuodet ovat olleet n. 7 vuotta liiton solmimisesta, jolloin eroja on eniten.
Montako avioliittoa olisi solmittu vuoteen 2010 mennessä? 50.000. Mutta tilastot laskevat vain sinä vuonna solmitut avioliitot eli 1000 ja eronneita olisi 500. Tästä saadaan siis luku 50%, vaikka se pitäisi suhteuttaa tuohon 50.000:n! Se on tosi että 2000 luvulla solmitut liitot ovat kestäneet heikoimmin, erobuumi on noin 4 vuoden kuluttua liiton solmimisesta.
Eli suomessa on enemmän kestäviä liittoja, ja liittoja joissa on satunnaista pettämistä kuin päinvastoin.
Ehkä nuo pettämiset vain saavat niin paljon palstatilaa ja vaikuttavat voimakkaasti tunteisiin, ja siksi nousevat esiin? Jostain syystä halutaan luoda voimakasta mielikuvaa siitä, että ihmisten Täytyy saada harrastaa paljon ja usean partnerin kanssa seksiä, jos halua näyttää onnelliselta ja hyvin menestyvältä?
Mutta tilastoissa on silti puutteita.
Tilastollisesti ei pystytä käsittämään sitä erilaista merkitystä, mikä samalla elämänkokemuksella on eri tilanteissa eläville eri henkilöille. Joten esim. uskottomuus sinänsä merkitsee vähemmän kuin se tapa, jolla asianosaiset sen elävät. Tämä on se syy, miksi aiheen käsittely on kovin vaikeaa. Kaikki puhuvat omasta lähtökohdastaan, useat eivät hyväksy mitään muuta.
Nimenomaan se uskottomuus merkitsee enemmän EIKÄ se tapa millä asianosaiset sen elävät. Jokainen asianosainen,oli sitten petetty,pettäjä tai se kakkonen katsovat ja kokevat asian OMAST näkövinkkelistään. Ja eihän ilman uskottomuutta ole edes olemassa niitä asianosaisia. Ymmärrän sen,että jokainen tähän kolmiodraamaan osallisista,(ainakin aluksi) ei hyväksy mitään muuta. Kukaan ei varmasti väitäkkään,että pitkät suhteet jossa ei ola pettämistä,ovat onnellisia.Mutta ei myöskään voida väittää että ovat kaikki onnettomiakaan.Ystäväpiiriin kuluu esim. pariskunta,jotka ovat olleet yhdessä sen 30v,ja rakastuneempaa paria saa hakea.He ovat aina yhdessä,se on heidän valintansa.Ovat myös toisten parhaita ystäviä ja sielunkumppaneita.Eli näitäkin löytyy,ei aina tarviolla niin kyyninen.
Miellä oli hyvä suhde 15-v kunnes mies meni ja petti. Olimme sielunkumppaneita, rakastuneita ja seksikin pelasi molempia hyvin tyydyttävästi. Silti niin kävi. Ihastuminen, miehen keski-iän kriisi tai mikä lienee ollut syynä. Ei se hänelle itselleenkään koskaan täysin auennut. Lähinnä mielenhäiriöstä hän itse puhui.
Mutta ei se pettämiseen se rakkaus loppunut. Eikä seksi eikä se tunne, että meidät on tarkoitettu elämään yhdessä. Ei ollut helppoa seuraavat kuukaudet ja jopa muutama vuosi meni, ennenkuin oikeasti tunsin, että olimme päässeet siitä yli.
Nyt me molemmat emme ainoastaan tunne, että haluamme olla ja elää toistemme kanssa. me myös olemme sen joutuneet testaamaan. Ajattelen niin, että jos rakkaus kesti sen kaiken, se kestää kyllä jatkossakin sen mitä täytyy. Ongelmia ja vastoinkäymisiä elämässä tulee. Aina. Nyt meillä on se tieto ja kokemus, että niitä voi selvitä.
Eli jollain kammottavalla tavalla se pettäminen pakotti meidät miettimään ja arvottamaan omaa suhdettamme, rakkauttamme ja yhteistä elämäämme tavalla, joka olisi jäänyt ehkä muuten tekemättä. Teimme aikuisina ihmisinä uudestaan päätöksen elää toistemme kanssa. Ja niin kipeä oli kokemus, että siinä joutui miettimään aivan pohjamutia myöden kaiken. Yhdessä jatkamiseksi ei riittänyt yhteinen historia, tapa tai tottumus. Lainoista tai asunnosta puhumattakaan. Lapsetkin olisivat kyllä selvinneet.
Ei onnellinen avioliitto ole välttämättä sellainen, jossa ei ole vaikeuksia tai ongelmia. Onnellinen avioliitto on sellainen, jossa pystytään ja kyetään ratkomaan ongelmat ja selviämään niistä. Selviäminen on hyvin voimakas kokemus, ja kun sen jakaa rakkaansa kanssa, se antaa hirvittävän paljon. Usein paljon enemmän kuin ottaa.
Eikä rakkaus roihua onnellisessa avioliitossa aina täysillä. Mutta se palaa siellä. Joskus isompana ja joskus pienempänä. Ja kun välillä havahtuu itse siihen, miten rakas puoliso on, saa täytettyä sen "ihastumistarpeen". Omaan puolisoon rakastuminen aina uudestaan ja uudestaan on sellainen kokemus ja tunnemylläkkä, joka kyllä antaa energiaa ja voimia.
Ei elämä ole ruusunpunaisia pilvilinnoja tai ehdotonta mustaa. Ihminen on luotu välillä kamppailemaan ja selviämään. Tarttumaan haasteisiin, kiipeämään vuorelle ja välillä vaipumaan epätoivoon noustakseen sieltä uudestaan pinnalle.
Puit sanoiksi sen, mitä minä en osaa.
Kokemus on hyvin samankaltainen, paitsi että miehen lisäksi myös minä petin. Ja tein sen ensimäisenä.
Kuvauksesesi, miten jollain kammottavalla tavalla se pakotti jne. sopii myös meidän tilanteeseemme.
Aikaa on kulunut. Nyt olen ikionnellinen mieheni kanssa, että selvittiin. Rakastamme toisiamme ja olemme ystäviä ja sielunkumppaneita. Ei tarvitse todellakaan näytellä ja miksi ja kenelle pitäisi. Elämme kahdestaan ja juuri niinkuin haluamme täyttä elämää. Lapset ovat perheineen omillaan. Eläkepäivät häämöttävät ja ovat suunnitelmia täynnä.
Joissakin, sanon varoen, että vain joissakin, nopeasti eron ottaneissa naisissa, kun puoliso on paljastunut uskottomuudesta, nainen on tuntenut vapauden hurmaa. Voimaa tuntuu olevan, vaikka muille jakaa. Elämänjano on voimakas. Parin-kolmen vuoden sisällä tapahtuu se väsähtäminen ja onkin pakko alkaa käymään sitä eroaan läpi ja joskus aivan väsyttää lähellä olevat sillä vatvomisella ja katkeruuudella. Mutta kyllä sekin sitten tasaantuu.
Hienoa, jos te olette yhdessä päässet tuon kokemuksen yli. Eihän pettäminen välttämättä tarkoita sitä, että kaikki on lopussa. Varmasti löytyy pareja, jotka pystyvät kovalla työllä korjaamaan avioliittonsa ja jatkamaan eteenpäin. Helppoa se ei ole, mutta jotkut onnistuvat siinä ja hyvä niin.
Sen verran kuitenkin utelen, että jos miehesi jäisi jossain vaiheessa toisenkin kerran syrjähypystä kiinni, niin miten uskoisit toimivasi ? Antaisitko jälleen anteeksi vai ottaisitko tällä kertaa avioeron ?
"Montako avioliittoa olisi solmittu vuoteen 2010 mennessä? 50.000. Mutta tilastot laskevat vain sinä vuonna solmitut avioliitot eli 1000 ja eronneita olisi 500. Tästä saadaan siis luku 50%, vaikka se pitäisi suhteuttaa tuohon 50.000:n!"
Eihän siinä olisi paljonkaan järkeä laskea sitä, kuinka monta prosenttia avioliitoista päättyy eroon PER VUOSI. Mielenkiintoisempi luku on, kuin monta prosenttia avioliitoista päätyy eroon EVER. Ja tuo luku on jotakuinkin 50%.
Noin joka toinen mies ja joka toinen nainen pettää ainakin yhdessä suhteessaan. Siispä niiden avioliittojen määrä, joissa petetään voi olla suurempikin kuin 50% - toisaalta 50% lienee aika hyvä arvio.
Jos erot ja pettäminen olisivat toisistaan riippumattomia juttuja niin liittoja, joissa ei petetä ja jotka eivät pääty eroon olisi noin 25%. Tosiasiassa luku lienee suurempi, vaikkapa 33%, koska monen eron syy on uskottomuus/pettäminen.
Ne eivät eroa tai petä, joiden elämänarvot ovat eroamista tai pettämistä vastaan ja/tai jotka ovat toisillensa Ne Oikeat (mm. ylittämätön seksuaalinen yhteys).
Kirjotin "uskottomuus sinänsä merkitsee VÄHEMMÄN kuin se tapa, jolla asianosaiset sen elävät."
Elikkäs on ihan ihmisestä itsestään kiinni miten uskottomuuden kokee ja miten sen osaa kohdata. Vai osaako kohdata sitä ollenkaan. Oikeastaan näissä keskusteluissa puhutaankin suurelta osin siitä, miten uskottomuutta ei tarvitse kohdata, se pitää kieltää. Uskoton pitää syyllistää. Kieltäminen on kohtaamisen välttelyä. Syyllistämällä toisen yrittää siirtää vastuuta omista tunteista toiselle.
"He ovat aina yhdessä,se on heidän valintansa."
Tässä ei ole läheskään aina kysymys valinnasta vaan erilaisista riippuvuuksista, joita asianosaiset eivät välttämättä edes tiedosta.
Realisimi ei edelleenkään ole kyynisyyttä. Realisti uskaltaa myös eksyä ja rohkenee olla heikko. Realisti tietää, ettei kenenkään rakastuminen voi kestää 30 vuotta, koska rakastumisen tunne katoaa tai muuttuu rakastamiseksi viimeistään kahden vuoden yhdessäolon jälkeen.
Aina yhdessäoleva pari on aivan varmasti pahasti läheisriippuvainen. Ainainen yhdessäolo ei normaalia. Toisensa kontrollointi (= yksi lähesriippuvuuden tunnusmerkeistä) on lähes täydellistä. Tiedänpä "rakastuneen" vanhan pariskunnan, joka oli aina yhdessä - kaikkialla muualla paitsi kotikerrostalonsa roskiksella: roskat vei vaimo. Sitten mies keksi, että vaimo voisi roskiksella kohdata toisen miehen. Niinpä he alkoivat käydä viemässä roskiakin kahdestaan. Mies sanoi vaimolle ikävöivänsä tätä, joten siksi lähti mukaan. On tosi traagista, jos pitää tätä esimerkkiäni romanttisena ja jotenkin ihanteellisena.
Ja isot aplodit tästä:
"Ei onnellinen avioliitto ole välttämättä sellainen, jossa ei ole vaikeuksia tai ongelmia. Onnellinen avioliitto on sellainen, jossa pystytään ja kyetään ratkomaan ongelmat ja selviämään niistä. Selviäminen on hyvin voimakas kokemus, ja kun sen jakaa rakkaansa kanssa, se antaa hirvittävän paljon. Usein paljon enemmän kuin ottaa."
sanoa. Itselleni uskottomuus olisi tällä hetkellä, näillä ajatuksilla ja mietteillä, mahdoton ajatus. Miehen kanssa elämme seesteistä ja hyvää aikaa. Viihdymme hyvin toistemme seurassa, suhteeseen kuuluu paljon hellyyttä, taloudellinen tilanne on todella hyvä. Lasten lisäksi olemme saaneet ihanat lastenlapset, miniät ja vävyn.
Enää kummankaan ei tarvitse kilvoitella työelämässä, ne paineet ovat ohi. Teemme työtä normaaliin eläkeikään saakka, siis näillä näkymin.
En osaa kuvitella myöskään, että mies pettäisi. Jos näin kävisi, en tiedä todellakaan, miten toimisin. En pelkäisi yksin jäämistä, koska ystäviä on, talous turvattu, harrastuksia on. Mutta on myös syvä rakkaus puolisoon.
Ilman muuta uskottoman pitääkin tuntea syyllisyyttä teostaan,päätäkö pitäs silittää. Sun ajatusmaailmassa pitäisi varmaan se petetty syyllistää!Eikä se että syyllistää toista ole TODELLAKAAN vastuun siirtämistä omista tunteistaan pettäjälle. On sulla tosi kierot arvot ja ajatusmaailma. Ja se että väität 30v yhdessä ollut paria,edes tuntematta heitä,vain riippuvaisiksi toisistaan on aikamoista paskapuhetta.Tunnut tietävän muka kaikesta kaiken,etkä kumminkaan tiedä.Katsoppas,kun moni saatta ajatella ja tuntea asioista aivan erinlailla kun sinä. Ja ihan oikeesti,on olemassa pareja jotka rakastavat jopa 30 jälkeen toisiaan. Rakastuminen ja rakastaminen on kaksi eri asiaa,ja kyllä, puolison kanssa voi olla jopa hyvä ystävä. Mutta,sun kirjoituksia kun lukee,ymmärtää että sun on vaikea tajuta että on toisenlaisiakin ihmisiä,erinlailla tuntevia,erinlailla eläviä ja jokaisella vielä se oma moraali minkä mukaan elää.
Onko kukaan tutkinut, miten eri vuosikymmenillä solmittujen avioliittojen on käynyt. Esim 1970 solmitut avioliitot ja heidän keskuudessaan tapahtuneet erot. 60- luku, 80-luku jne.
Toki elämässä on joillakin huonoja liittoja joiden on hyvä molempien osapuolten kannalta hyvä ja oikein päättyä eroon.
Mutta ihan oikeasti on olemassa hyviäkin liittoja. Ilman sarvia ja hampaita. Ihan vain hyviä liittoja. Kuten jo aiemminkin on kirjoitettu tässä ketjussa, niin ei onnellinen liitto ole suinkaan vailla ongelmia tai vastoinkäymisiä. Minusta itseasiassa ongelmaton liitto on jollain tavalla sairas. Kriisit ja muut vastoinkäymiset pakottavat suhteen pysymään elävänä, muuttumaan ja vaihtamaan välillä suuntaa. Kun me ihmiset kuitenkin matkan varrella muutumme, niin myös hyvän suhteenkin täytyy muuttua. Lähtökohdiltaan me vain olemme aika laiskoja ja osin myös kykenemättömiä näkemään "hyvässä" vaiheessa, että muutoksia tarvitaan. Vastoinkäymiset siis voivat parhaimmillaan toimia tällaisina maamerkkeinä.
Riippuvuudesta sitten. Totta kai parisuhteessa on riippuvuutta. Niin kuin muussakin elämässä. Me emme (ainakaan suurin osa ihmisistä) ole toisistamme riippumattomia. Tarvitsemme toisia ihmisiä aivan kaikkeen. Emme voi edes rakastaa terveellä tavalla ilman toista ihmistä. Joten ainakin minä myönnän olevani aivan täysin riippuvainen miehestäni. Tarvitsen häntä aivan kaikkeen. Jakamaan elämääni, nukkumaan hänen vieressään, rakastamaan häntä, olemaan rakastettu jne. Siis täysin koukussa. En haluaisi elää ilman häntä. Mutta jos hän ei tahtoisi elää enää minun kanssani, minä kyllä selviäisin siitä. Se sattuisi, kaataisi minut hetkeksi kanveesiin, aiheuttaisi helvetillisen tuskan ja kriisin. Mutta selviäisin.
Minusta se tunne, että tarvitsen toista ihmistä on kaunis tunne. Että olen olemassa omana itsenäni, mutta tällaisena vain hänen kanssaan.
Ja uskottomuudesta meilläkin on jouduttu selviään. Toinen meistä hairahtui. Ja on kyllä aika alimitoitettua väittää, että uskottomuus olisi kielletty. Alussa se tapahtuma oli iso, suuri ja kriisiytti kaiken. Mutta ei enään. Nyt se on kutistunut muistoksi, ei sitä koskaan unohda, mutta paljon muita tärkeämpiä asioita on tullut eteen ja tähän hetkeen. Se tietää jo ilman kummankaan kipua tai syyllisyyttä. Ei se ole kieltämistä, että pääsee elämässään eteenpäin, ylittää vaikean paikan ja löytää sovun omien tunteidensa, itsensä ja toisen ihmisen kanssa. Ottaa opiksi, kasvaa, ajattelee omaa elämäänsä, miettii omaa arvoaan ja moraaliaan jne.
Tämä kaikki edellämainittu on minulle ralismia. Että tarvitsen toisia ihmisiä, enkä kuvittele pärjääväni kaikkialla yksin ja riippumattomana. Siksi joudun myös huomioimaan muiden tunteita, ajatuksia ja kokemuksia. Että kohdallani olen elämässäni joutunut tekemään monia valintoja tietoisesti. En vain ole ajautunut tilanteista toiseen piilotelleen päätäni puskaan tai julistaen olevani haavottumaton individualisti joka ei uskalla päästää ketään lähelleen. Minulle on rohkeutta seistä omilla jaloillani, ja myöntää tarvitsevani toisia ihmisiä. Jopa niin paljon, että luultavasti kuolisin yksinäisyyteen jos joutuisin autiolle saarelle.
Minut saa aivan vapaasti määritellä pahasti läheisriippuvaiseksi.
Hienoin kirjoitus, mitä tällä palstalla olen lukenut.
elämää isolla Eellä! Tähän kiteytyy kaikki, kiitos.
ei tuomatemaattinen ajattelu ole sitten vahvimpia puoliasi? Sellaista lukua ei ole, mikä kertoisi juuri sen kuinka monta prosenttia avioliitoista päättyy eroon. Jo solmittujen avioliittoja on todella vaikeaa kartoittaa aiemmilta vuosilta ja hankalaa laskea todellista prosenttia, joten on tyydyttävä matemaattiseen arvioon.
http://tilastokeskus.fi/til/ssaaty/2008/ssaaty_2008_2009-05-06_fi.pdf
70 –luvun alussa solmitut avioliitot ovat olleet ”kestäviä” ja niissä on vähän eroja. Erojen osuus lisääntyy 2000 luvulla solmituista. Eli luvut eivät kerro mm. avioliiton pituudesta oikein mitään. Ehkä eroaminen viiden vuoden jälkeen on vähän toista kuin 30 vuoden jälkeen?
Erot johtuvat kyllä vähän muista syistä kuin pettämisestä. Syy pettämiseen voi juuri olla se syy, miksi avioliitto ei kestä.
Historiallisesti tarkasteltuna on merkille pantavaa, että nyt avioliitot ovat pidempiä kuin ehkä milloinkaan aiemmin, koska ihmisten elin ikä on pidentynyt.
täällä on hyvää tiivistelmää, mitä oli todella ”ennen” vanhaan.
http://jumi.lut.fi/~nyrkko/web/hopeainen/teksteja/keskiajan_nainen.html
Joka on tehnyt esim. sukuselvityksiä ja laskeskellut avioliittojen pituuksia, on huomannut saman ilmiön. ”Elinikäinen” avioliitto saattoi kestää 20 – 30 vuotta. Nyt elämme sarjaliittojen aikaa, eli liittoja voi olla useampia. Ne puolestaan voivat olla hyvinkin uskollisia, eli mahdotonta määritellä prosentteina.
Oikein arvattu, tilastotiede ei ole vahvinta alaani, ei todellakaan ja itseasiassa ohitan tilastot varmaan senvuoksi, koska minun on vaikea ymmärtää niitä.
Okei, jonkin verran olen tutkinut juuriani isän puolelta. 1500 luvulta saakka edelliseen sukupolveen eli isäni sisaruksiin saakka olen löytänyt yhden ainoan avioeron 50-luvun alusta. Lesket ovat kyllä menneet uuteen avioon.
Seuraava sukupolvi onkin sitten tätä arkitietoa. Serkkuja on paljon ja avioeroja on myös paljon. Osalla useampia. Isän syntymäperheestä, joka oli todella suuri, kaikki elivät pitkäikäisiksi, osa elää vieläkin. Edelliset sukupolvet kuolivat nuorena, alle viisikymppiset rintatautiin,vesitautiin, näivetystautiin, osa kuolinsyistä on ruotsinkielellä, jota en osaa kääntää. Lapset rupuliin.Erottu ei, mutta jalkapuussa istuttiin, liekö ollut syynä uskottomuus. Heh!
ei se ”jalkapuu” ole ollut se pahin mahdollinen. Erottu ei siksi, että kuka se nälkäkuolemaan vapaaehtoisesti lähtee? Se puoliso joka oli saatu, häntä piti kestää, halusi tai ei.
Tarkoitin vain että tuolloin haasteet avioliitossa eivät olleet niin suuria. Ei sitä puolisoa tarvinnut rakastaa, kunhan vain elää jokapäiväistä elämää säällisesti ja tehdä lujasti töitä. Seksillä ei ollut suurta merkitystä, se oli luonnollisempaa kuin nyt. Ehkä ”paremmissa” piireissä sitä etsittiin bordelleista, jotka elivät tuolloin kukoistus kauttaan.
Naisilla ei ollut muuta mahdollisuutta saada leipää, kuin olla liitossa. Jos joku erehtyi rakastumaan ja jopa naimaan, siitä rangaistiin tietyssä vaiheessa (kirkon vaikutus) ankanrasti. Köyhälistö ei niin takkuuntunut moiseen, ennen kuin heidätkin ohjattiin pakkokeinoin ”moraaliin”.
Omassa suvussani on ollut todella vähän eroja. Vaan syrjähypyistä ei kerrota kuin ohi virallisen tiedon, niitä pyritään peittelemään. Epäilen että niitä on ollut kuitenkin vähän, koska ei seksillä ole ollut sellaista valtaa eikä statusta kuin nyt.
Yhä on ihmisiä joille seksi ei ole seurustelumuoto, kilpailua menestymisestä tai oman arvontunteen mittari (kuinka monelle kelpaa tai kuinka tehokas tyydyttäjä on). Parisuhteen ja etenkin avioliiton arvopohja on radikaalisti nyt erilainen.
vahvimpia puoliani - muahan tarkoitit.
Tietysti eroon päättyvien liittojen osuutta voidaan vain arvioida, kun ollaan kiinnostuneita liitoista, jotka eivät ole vielä päättyneet eroon tai kuolemaan.
Viittaamassasi artikkelissa parhaimman kuvan tilanteesta antaa sivun 5 avioerokertymät jaoteltuna avioitumisvuoden mukaan. Tendenssi on selvä, ainakin vuoteen 2000 saakka: myöhemmin solmitut liitot päättyvät nopeammin (=eroon). Vuonna 1955 aloitetuista liitoista vain 18% päättyi eroon, kun vuonna 1975 aloitetuista luku on jo vähintään 36%, ja vuonna 1985 aloitetuista 39% ensimmäisten 23 vuoden aikana. Eroamisnopeus on kasvanut koko ajan. Ei ole vaikea arvioida, että 1990-luvun jälkeen solmituista avioliitoista jotakuinkin 50% (plusmiinus 10%) päättyy eroon.
Koska viimeisen 20 vuoden aikana on solmittu noin 2 kertaa enemmän liittoja kuin on ollut eroja, saadaan näiden suhteutuksilla sama arvio: noin 50%. Jos suhdeluku on pitkään 50%, niin välttämättä päädytään siihen, että noin joka toinen liitto päättyy eroon.
ei pidä syyllistää. Asioihin täytyy etsiä RATKAISUJA eikä syyllisiä. Syyllistämällä parisuhde menee pieleen aivan varmasti. Sensijaan uskottomuudesta voi selvitä, jos YHDESSÄ kehitellään niitä ratkaisuja mitä tehdään ja miten toimitaan, jotta suhde voisi jatkua.
Syyllistäjä nimenomaan pakenee vastuuta omista tunteistaan syyttämällä niistä toista. Jos petetty syyllistää pettäjää, hän pakenee vastuuta. Jos pettäjä syyllistää petettyä, hän pakenee vastuuta. Jos molemmat vallan kilpaa syyttelevät toisiaan, he molemmat pakenevat vastuutaan. Kun paetaan vastuuta, ei voida keksiä ratkaisuja.
Läheisriippuvuuus ei ole minun keksintöni. Läheisriippuvuus on kuitenkin parisuhteissa erittäin yleistä. Jotkut pitävät jopa läheisriippuvuutta rakkautena eikä se ole oikeastaan mikään ihme. Tiedätkö mistä on helppoa erottaa läheisriippuvuus rakkaudesta? Tragediasta. Jos parisuhteessa on kysymys tragediasta, se perustuu varmasti läheisriippuvuuteen. Matti ja Mervi. Romeo ja Julia. Perheenisä ampuu "rakastamansa" vaimon, koska epäilee tämän olleen uskoton tai hän haluaa erota. Perheenäiti lyö leipäveitsellä "rakastamaansa" miestä, koska tämä oli taas unohtunut koko viikonlopuksi ryyppyreissulle.
Edelliset olivat esimerkkejä hengenvaarallisesta läheisriippuvuudesta. Rakkaus ei koskaan tuhoa, vaan se päästää irti, antaa vapauden, ei hallitse eikä määräile toista, ei syyllistä.
Jotkut eivät ymmärrä syyn ja seurauksen yhteyttä, ellei sitä heille selvästi kerro. Tämä tarkoittaa usein syyllistämistä. Jos on ongelma, joka kaipaa jonkinlaista ratkaisua, niin ratkaisun hakemiseksi on tunnistettava ongelman syyt: mitkä asiat=syyt voisivat olla toisin kuin ne ovat, jotta toiset asiat=seuraukset olisivat paremmin. Näiden seikkojen selvittelyä kutsutaan mm. syyllistämiseksi. Toista voidaan oikeutetusti syyttää vaikkapa lupausten tekemisestä tai yhtä lailla lupausten rikkomisesta tai valehtelusta. Toki syyllistäminen toimii rakentavasti vain, jos osapuolet ovat syistä yhtä mieltä.
"Mutta jos hän ei tahtoisi elää enää minun kanssani, minä kyllä selviäisin siitä. Se sattuisi, kaataisi minut hetkeksi kanveesiin, aiheuttaisi helvetillisen tuskan ja kriisin. Mutta selviäisin."
Sinua ei voi mitenkään määritellä läheisriippuvaiseksi, koska tunnet, että selviäisit ilman miestäsi. Läheisriippuvainen haluaa ehdottomasti jatkaa suhdetta, vaikka kumppani ei sitä haluaisi. Läheisriippuvainen elää omaa elämäänsä vain kumppaninsa kautta. Siksi hän tuntee lähes kuolevansa, jos kumppani jättää hänet. Eron jälkeen läheisriippuvaiset miehet masentuvat ja alkoholisoituvat (entisestään?). Naiset muuttuvat katkeriksi - ja masentuvat. Tai alkoholisoituvat myös. He pysyttelevät elossa, mutta eivät elä oikeasti.
Läheisriippuvainen käyttäytyy usein myös väkivaltaisesti puolisoa kohtaan, jos hän pelkää tulevansa jätetyksi. Läheisriippuvainen haluaa kontrolloida, hallita, suorittaa ja olla vahva, looginen, järjestelmällinen. Joku vain sopeutuu. Sopeutuu mihin tahansa mitä puoliso tekee - jopa väkivaltaan, ettei tämä vain jättäisi.
Suurin osa noista jotka ovat uskollisia ovat rumia, ei heitä kukaan huolisikaan. Enkä kyllä usko tuota että puolet pysyisi uskollisina, paskapuhetta. Puolet eroaa, niistä pareista jotka eivät eroa on ainakin toinen pettänyt suurimmassa osassa tapauksia.
katsojan silmissä, minun mielestäni ei ole olemassakaan rumia ihmisiä, kaikissa on aina jotakin kaunista ja kaunein niistä on sisäinen kauneus, sen olen oppinut kantapään kautta omassa elämässäni. Ei auta vaikka olisi kuinka kaunis ulkokuoreltaan, (miten kaunis nyt sitten määritelläänkin) , jos sisuskalut ovat sontaa täynnä, se jos mikä minun mielestäni tekee ihmisestä ruman, se näkyy päälle; katkeruus, viha, oman napaan tuijottelu, muiden ihmisten väheksyntä, on mukamas parempi kuin muut...jne.
Olen uskollinen ollut aina, ja olen saanut kommenteja vierailta miehiltä, että olen kaunis ja hyvännäköinen yms. Omasta mielestäni olen ihan tavallisen näköinen, itsestään huolehtiva keski-ikäinen nainen. Ja kuoren sisällä sydän on puhdasta kultaa, myös sen olen kuullut ja se jos mikä lämmittää mieltä kovasti :)
Olen pysynyt uskollisena vuosikaudet, vaikka arki ja ihastuksiakin on tullut vastaan. Ehdotteluista olen kieltäytynyt ja päiväunelmat olen pitänyt päiväunelmina. Kohteliaisuus tekee uskollisuudesta helppoa. Uskollisuus tekee rakkaudesta helppoa. Vaikka voisi kuvitella että uskottomuus tuo jotain iloa elämään, se vain vaikeuttaa, satuttaa ja monimutkaistaa kaikkea. Monet ystävät ovat lähteneet uskottomuuden teille, monet tulleet petetyiksi. Itse en sellaista kipua halua rakkaalleni aiheuttaa. Jos joku toinen ei lähde kulumallakaan mielestä, on ehkä aika erota. Sekin on sallittua. Avoimuus on suositeltavaa ja keskusteluyhteyden yllä pitäminen elintärkeää. On kamalaa huomata että ei enää pystykään sanomaan toiselle mitä vain, ajatellen että ei se toinen taidakaan ymmärtää. Se on merkki erilleen ajautumisesta ja silloin alkaa kaivata läheisyyttä joka johtaa helposti uskottomuuteen mikäli läheisyyttä olisi saatavilla.
Edellisestä suhteesta lähdin nykyisen vuoksi, joten kokemusta on uskottomuudestakin. Ehdottomasti olen tyytyväinen siihen että tämän päätöksen aikanani tein, enkä yrittänyt taistella tuulimyllyjä vastaan vain siksi että olimme olleet "pitkään" yhdessä. Joskus on aika siirtyä eteenpäin, vaikka irroittautuminen tutusta syvältä riipaisisikin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt että erossa sattui enemmän totuus siitä että olimme kasvaneet erillemme, kuin se että erosimme.
Silloin kun kumppani on oikea, niin pettämiseen ei vain ole tarvetta.
Edellinen osui asian ytimeen, itse saman kokeneena ja ajattelen aivain samoin. Kiitos, että on muitakin jotka ajattelevat samoin asioista.
Miten tuo 50% arvostellaan? Ilmeisesti on tutkittu, että joka toinen pariskunta menee sormus sormessaan hautaan. Ihminen kyllästyy ja turtuu toiseen ihmiseen kiinni ajansaatossa...Jos olet kuin paita ja perse useamman vuoden, niin mitään uusia ei tule. Vahvasti veikkaan, että yhteisellä aktiiviteetilla ja erillaisilla harrastuksilla, uusien asioiden tekemisellä ja keksimisellä saataisiin aikaiseksi, että parisuhde keskittyy enemmän yhteiseen elämään, kuin miettien miksi jokainen päivä on samanlainen kuin toinenkin.
Kysymys onkin, että onko väärin erota? Pitäisikö sitten olla avioliitossa kuolemaan saakka, vaikka liitto olisi läpimätä...Kuka ennustaa oman tulevaisuutensa tietyn ihmisen kanssa...Kun menet naimisiin. ET voi mitenkään tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jotkut eroavat, koska päätyvät tähän ratkaisuun...Se on heidän asiansa, ei kenenkään muun.
Pettäminen ei ole standardi liitoissa...Lähinnä poikkeus. Moni parisuhde pysyy elossa pitkän taipaleen, koska he ovat eri lähtökohdista yhdessä. Heille ei välttämättä seksi ole pohjimmainen syy. Heille seksi on henkinen asia, jota harrastavat toisiensa kanssa...Riitelevät, mutta muistavat miksi ovat toisensa valinneet. Kun riita loppuu...Molemmat parantavat näkökulmiaan ja tekevät asennemuokkauksia itsessään = Parisuhteeseen tulee uusia asioita ja se pysyy mielenkiintoisena, tuo positiivista muunnosta.
Olen huomannut nyt, että moraali periaatteet ovat muuttumassa nykyään. Näkyvämmin löytyy pariskuntia, jotka hakevat yhdessä kolmatta pyörää, tai ovat sopineet että seksi on heille yksilöllinen asia ja ovat sinut sen kanssa, että "irtosuhteita" tapahtuu. (Jolloin tämä pettämiskysymys poistuu kokonaan mielestä ja keskittyy kaikkeen muuhun)...Se onko tämä seksielämä parisuhteessa muuttuminen positiivinen, vai negatiivinen asia nähdään tilastoissa 10-50 vuoden päästä.
(HUOMAUTUS. Jos löytyy ymmärtämis vaikeuksia, niin älä turhaan vuodata mitään vittuilua tai muutakaan paskaa...Sano se suoraan, en ole pettämisen, tai kolmenkimpan avioliitossa puolessa. Ilmoitin vain, että tämä on yleistymässä pikkuhiljaa. Niin ja miehille voin sanoa, että kolmenkimppa ei kyllä välttämättä ole kaksi naista ja SINÄ! ;))