Minulla on tälläinen vaihe menossa elämässäni ja haluaisin jotenki purkaa sitä ulos, pääni ja tunteeni ovat ihan täynnä tätä ja en ole oikein varma mistään.. Elikkä, olen nykyisessä suhteessani ollut ainaki sen 6kk, ja nyt on alkanut tunteet hiipumaan kaveri tasolle. Tyyppi on muuten kyllä aivan mahtava, mutta omat tunteeni eivät ole niikuin seurustelussa. Itse pystyn tulkitsemaan tunteitani selkeästi että rakastanko, onko pelkkä ihastuminen joka menee ohi, tykkäänkö vai onko se kaveritasoa.. No aluksi olin kyllä ihastunut ja se kestikin aika pitkään, jotenki elämän tilanteeni on nyt johtanut tähän että en tunne häntä kohtaan kuin kaveruutta.
En ole vielä kertonut hänelle mitään, odotin että meneekö tämä vaihe ohi no ei ole mennyt, nyt odotan sopivaa hetkeä kertoa hänelle tästä ja mietinkin tässä että eihän missään suhteessa ole pakko olla, ja onhan tämä epäreilua meitä molempia kohtaan. Myös sitä mietin että miten tämän aloittaisin kertomaan ja tarvitsenko tauon = aikaa miettiä, vai jätänkö hänet ja aloitan kaiken alusta? Olen myös vaiheessa että alle vuoden sisään olisin lähdössä etelään töiden perässä.. Tuntuu hölmöltä sanoa tätä, mutta jotenkin tuntuu myös että yksinään oleminen täällä olisi aivan kauheaa.. Olen aivan tunteissa ja järken kanssa niin sekaisin etten enää oikein tiedä mitä tekisin. Olisi kiva kuulla muiden mielipiteitä, ei kylläkään mitään haukkumisia, sillä on varmaan jokaisella joskus samankaltainen elämänvaihe?
En ole vielä kertonut hänelle mitään, odotin että meneekö tämä vaihe ohi no ei ole mennyt, nyt odotan sopivaa hetkeä kertoa hänelle tästä ja mietinkin tässä että eihän missään suhteessa ole pakko olla, ja onhan tämä epäreilua meitä molempia kohtaan. Myös sitä mietin että miten tämän aloittaisin kertomaan ja tarvitsenko tauon = aikaa miettiä, vai jätänkö hänet ja aloitan kaiken alusta? Olen myös vaiheessa että alle vuoden sisään olisin lähdössä etelään töiden perässä.. Tuntuu hölmöltä sanoa tätä, mutta jotenkin tuntuu myös että yksinään oleminen täällä olisi aivan kauheaa.. Olen aivan tunteissa ja järken kanssa niin sekaisin etten enää oikein tiedä mitä tekisin. Olisi kiva kuulla muiden mielipiteitä, ei kylläkään mitään haukkumisia, sillä on varmaan jokaisella joskus samankaltainen elämänvaihe?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuo kuulosta vähän liiankin tutulta. (Kirjoitin just oman avaukseni aiheesta.) Mulla vaan erona, etten edes varsinaisesti ole suhteessa, mutta mies tuntuu ajattelevan, että olemme. Itse en tällä hetkellä tunne miestä kohtaan kuitenkaan kuin kaveruutta, aivan kuten "sekaisin tunteista":kin kirjoitti. Olen tullut aivan samaan loputulokseen, että molemmille osapuolille olisi reiluinta kertoa, miten oikeasti tuntee ja ajattelee. Itsekin pelkään loukkaavani tätä miestä, jonka kanssa olen "suhteessa", mutta toisaalta kertomisen pitkittäminen on varmasti vielä loukkavampaa. Voin pitkäaikaissinkkkuna sanoa, että ei se yksinolo mitään kauheaa ole, siinä on aivan oma ihana vapautensa. (Vaik toki on myönnettävä, että toisinaan sitä kyllä kaipaisi omaa kultaa, mutta en näe mitään ideaa, että on huonossa suhteessa vain suhteen itseisarvon vuoksi.)
omista kokemuksistani ammentaen: Joko et kykene rakkauteen, jolloin tapahtuu "hiipuminen" heti ihastus-vaiheen ohi mentyä. Tai sitten miehessä/naisessa on jotain vikaa, jonka jo tiedätkin, mikä estää rakastamisen. Kolmas vaihtoehto on se, että olet vain läheisriippuvainen, joka tarvitsee toista jotta ei tarvitsisi olla yksin. Tällöin seuraa se, että joskus riittää, että rinnalla on kumppani, johon ei tunne vetoa eläimellisellä tasolla (vaan asioita tarkastellaan puhtaan järjellisesti) ja joskus taas se ei riitä.