Olo on surullinen, mutta tavallaan helpottunut. Jos ihan tarkalleen ajattelen miltä tuntuu, niin en olisi enää halunnut jatkaa hetkeäkään epämääräistä kanssakäymistä, vaikka joskus yli kaiken tuota naista rakastinkin.
Reilu puoli vuotta sitten minut jätettiin, mutta ei valitettavasti kokonaan. Aluksi sen piti olla lopullinen ero, mutta jättänyt osapuoli ei ollutkaan ilmeisesti aivan varma mitä haluaa. Minä en oikeastaan muuta osannut kuin roikkua ja toivoa että yhteen palattaisiin ihan oikeastikin, eikä vain satunnaisten tapaamisten muodossa. Epätietoisuudessa ja epävarmuudessa olo syö henkiset voimavarat loppuun ja myös se tunne on hirveä kun tietää olevansa suhteessa "vähemmän rakastettu" osapuoli.
On helpompaa olla ilman ja yksin, kuin olla "suhteessa", joka on epävarma. Näin ollen pistin hommalle stopin kokonaan. Ehkä loppuelämän fiksuin veto, sillä silloin kun joku on tarpeeksi rikki, niin on helpompaa hankki uusi, kuin korjata vanha.
Reilu puoli vuotta sitten minut jätettiin, mutta ei valitettavasti kokonaan. Aluksi sen piti olla lopullinen ero, mutta jättänyt osapuoli ei ollutkaan ilmeisesti aivan varma mitä haluaa. Minä en oikeastaan muuta osannut kuin roikkua ja toivoa että yhteen palattaisiin ihan oikeastikin, eikä vain satunnaisten tapaamisten muodossa. Epätietoisuudessa ja epävarmuudessa olo syö henkiset voimavarat loppuun ja myös se tunne on hirveä kun tietää olevansa suhteessa "vähemmän rakastettu" osapuoli.
On helpompaa olla ilman ja yksin, kuin olla "suhteessa", joka on epävarma. Näin ollen pistin hommalle stopin kokonaan. Ehkä loppuelämän fiksuin veto, sillä silloin kun joku on tarpeeksi rikki, niin on helpompaa hankki uusi, kuin korjata vanha.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Yli kaiken rakastan miestä, mutta juuri noista syistä en voi enää jatkaa.
Itsellä samantapainen kokemus...
Seurustelin 2 v unelmieni poikaystävän kanssa josta viimeiset puoli vuotta kaukosuhteessa. Tämän viimeiset puoli vuotta tämä prinssi piti löysässä hirressä, kertoi säännöllisesti ettei tiedä mitä haluaa ja kuinka hän ei tarvitse minua yhtä paljon kuin minä häntä, valehteli, piti peliä muiden neitosten kanssa ja syytti minua luottamuspulasta. Ilmeisesti piti vanhaa varalla kunnes parempaa ilmaantuisi. Puhumaan hän ei suostunut "kaikkihan on ihan hyvin".
Epätoivoisen rakastuneena pidin niistä hänen antamistaan armopaloista kiinni ja uskoin että saamme homman pelittämään. Paskat. Oli hirveää olla niin pitkään se vähemmän rakastettu osapuoli. Meni siinä terveys ja itsetuntokin alas, ja joutui psyyke liian lujille. (paniikkikohtauksia, masennusta,
unettomuus jne). Vaikka hän kohteli koko ajan röyhkeästi kuin sika, annoin anteeksi kaiken aina ja ymmärsin niin helvetisti. En roikkunut, pillittänyt, annoin tilaa jne.
Ei olisi kannattanut. Viimein pistin pelin poikki. Hän ei suostunut enää tapaamaan tai tulemaan entiseen kotiimme (ehta jänishousu). Tein sen sitten puhelimessa kun en enää
jaksanut antaa itsestäni mitään. Halusin olla taas oma itseni, iloinen ja hauska. En enää surkea rotta joka alistuu. Tiedän, omaa tyhmyyttä koko homma kun suostuin tällaiseen kohteluun.
Mutta ONNEKSI se on nyt ohi. Olisi pitänyt lähteä jo paljon aikaisemmin. Silti.... eron jälkeen liikaa muistoja, yhteisiä harrastuksia, kavereita ja ikävää.
Mutta tämä tuska on puhtaampaa ja tietää että se siitä aikanaan loppuu. Silloin kun mukana oli jokapäiväinen ahdistus, stressi ja epävarmuus, se oli paljon hirveämpää...
Olen samaa mieltä, lopulta on parempi vaan heittää vanha menemään ja hankkia uusi :) Monet sanoo että parempaa on luvassa. Täytyy siihen uskoa.
Minulle kävi samoin. Onneksi homma on ohi. Ei yhtään haittaa vaikka puhelimeni ei enää toimi (eipä tule ilkeitä puheluita eikä rakkain kaikista soita osoittaakseen olevansa maailman taitavin kusettaja ja kovin jätkä)
Nyt jostain elämän karttaa käsiin joka pitäs tiellä.