Minun sydämeni särkyi kymmenen vuotta sitten. Rakastuin kaveriini, näin häntä joka päivä, juttelimme syvällisiä, suutelimme pari kertaa, that's it. Rakastuin silti. Mutta sitten siihen tuli kaikenlaista sotkua ja mies sai "liian myöhään" tietää, että rakastan häntä. Vaikka mitä luultavammin asiaa ei olisi helpottanut, vaikka olisi tiennyt sen jo aiemmin. Kuitenkin. En nähnyt häntä lähes kymmeneen vuoteen, opiskelin, matkustelin, elin. Opin vihamaan häntä ja yritin kaikin keinoin unohtaa hänet.
Sitten palasin juurilleeni ja sain tietää, että hänkin asuu täällä. Näen häntä säännöllisesti työni vuoksi, emme puhu paljon, tervehdimme ja vaihdamme pari sanaa. Käyttäydyin alussa varsin töykeästi ja ylimielisesti häntä kohtaan, hyvä että heit sanoin. Mutta pikku hiljaa, aivan huomaamatta, rupesin taas uneksimaan hänestä, odottamaan häntä, jopa toivomaan, että hän tulisi. Viime viikolla hän taas kävi töissäni, viipyi hetken ja poistui, kun minä en ollut paikalla. Minut valtasi ihan suunnaton kaipaus. Olin todella pettynyt, että hän lähti. Viikonloppuna yritin unohtaa hänet, yritin saada itseni taas raiteille, yritin päästä eroon tästä hiton kaipauksesta, mutta mikään ei tunnu auttavan. Tajusin, että kaiken aikaa tämä ihminen on ollut alitajunnassani ja kulkenut mukanani niin kuin joku riippakivi. Vaikka kuinka olen vakuuttanut itselleni, että hänellä ei ole väliä, hänellä on ollut väliä. Tämä on ärsyttävää, säälittävää, pelottavaa. Minulla ei ole mitään halua ottaa häneen mitään kontaktia. En edes tiedä hänen tunteitaan, mutta uskon hänen olevan välinpitämätön minua kohtaan. Mutta silti kaipaan häntä suunnattomasti..
Välillämme on liikaa painolastia, liikaa tunteita, liikaa pettymyksiä. Olen edelleen katkera, tunnen itseni petetyksi enkä millään pysty unohtamaan tai antamaan anteeksi. Välillä jopa vihaan häntä. En uskalla edes arvuutella mitä hän ajattelee ja olen liian ylpeä ja aivan liian arka ottamaan asiasta selvää. Enkä usko, että selviäisin tällä kertaa, jos hän särkisi sydämeni.
Tilanteeni on toivotona. Yritän unohtaa ja antaa olla. Parasta kait se on.
Sitten palasin juurilleeni ja sain tietää, että hänkin asuu täällä. Näen häntä säännöllisesti työni vuoksi, emme puhu paljon, tervehdimme ja vaihdamme pari sanaa. Käyttäydyin alussa varsin töykeästi ja ylimielisesti häntä kohtaan, hyvä että heit sanoin. Mutta pikku hiljaa, aivan huomaamatta, rupesin taas uneksimaan hänestä, odottamaan häntä, jopa toivomaan, että hän tulisi. Viime viikolla hän taas kävi töissäni, viipyi hetken ja poistui, kun minä en ollut paikalla. Minut valtasi ihan suunnaton kaipaus. Olin todella pettynyt, että hän lähti. Viikonloppuna yritin unohtaa hänet, yritin saada itseni taas raiteille, yritin päästä eroon tästä hiton kaipauksesta, mutta mikään ei tunnu auttavan. Tajusin, että kaiken aikaa tämä ihminen on ollut alitajunnassani ja kulkenut mukanani niin kuin joku riippakivi. Vaikka kuinka olen vakuuttanut itselleni, että hänellä ei ole väliä, hänellä on ollut väliä. Tämä on ärsyttävää, säälittävää, pelottavaa. Minulla ei ole mitään halua ottaa häneen mitään kontaktia. En edes tiedä hänen tunteitaan, mutta uskon hänen olevan välinpitämätön minua kohtaan. Mutta silti kaipaan häntä suunnattomasti..
Välillämme on liikaa painolastia, liikaa tunteita, liikaa pettymyksiä. Olen edelleen katkera, tunnen itseni petetyksi enkä millään pysty unohtamaan tai antamaan anteeksi. Välillä jopa vihaan häntä. En uskalla edes arvuutella mitä hän ajattelee ja olen liian ylpeä ja aivan liian arka ottamaan asiasta selvää. Enkä usko, että selviäisin tällä kertaa, jos hän särkisi sydämeni.
Tilanteeni on toivotona. Yritän unohtaa ja antaa olla. Parasta kait se on.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mitä paremmaksi välinne saatte sitä enemmän katkeruus ja ylpeys häviää. On huonoja ajatuksia huonossa ilmapiirissä.
kauas karkuun ethän halua enää kiduttaa itseäsi??
vähän samanlainen tilanne juu.. eikai siinä muu auta kuin unelmoida/ antaa niiden tunteiden heitellä, unohtaa kokonaan(vaikeaa, lähes mahdotonta) tai sitten menet vaan suoraan juttelemaan.
mitähän kannattais tehdä jos on vuosikymmenet roikkunut löysässä hirressä??Hmmm, kannattaisiko mennä juttelemaan??ehkä ei kuitenkaan...joo mitä te odotatte, ettekö kestä pettymystä, mitä tollainen ihastus teille antaa, se on teidän elämä herranpieksut!!!
Asenteenmuutos olisi paikallaan. Älä jumitu sellaseen, jonka kanssa asiat eivät ole kunnossa. Älä ole rakastunut sellaiseen, jonka et tiedä rakastavan sinua.
voi kun elämä olisikin niin helppoa, että vois tosta vaan päättää, että ei enää rakasta.
voin kokemuksesta sanoo,että helppoa ei ole unohtaa.
Opettelit vihaamaan tätä miestä, koska hän ei osannut lukea ajatuksiasi ja ei arvannut sinun rakastavan häntä? Etköhän sinä voi syyttää vain itseäsi tuosta, koska et osannut kertoa tunteistasi ajoissa.