Puolisen vuotta seurustelua takana ja menee erittäin hienosti. Molemmilla takana avioliitto ja molemmilla liitosta yksi lapsi, iältään 3v ja 7v. Aikataulujen järjestely tuottaa välillä ongelmia koska miehellä on pitkiä työpäiviä, ja joskus työajat menevät pahasti ristiin omien töitteni kanssa.
Yhteen muuttamisesta on puhuttu, mutta en ole siihen vielä valmis. Kuitenkin tulevaisuutta ajatellen on avoliitto jossain vaiheessa edessä.
Ongelmaksi koen sen, että olen tottunut aina pitämään huolen talousasioista, ja minun on oltava taloudellisesti riippumaton kenestäkään toisesta. Entinen mieheni on toivoton rahankäytön suhteen joten minä huolehdin aina kaikki laskut ja ostokset. En tiedä miten uskallan lähteä omasta vuokra-asunnostani ja muuttaa miehen omistusasuntoon. Koen että hänellä on sitten "etulyöntiasema" eli olen heikoilla jos hän haluaakin joskus erota. Muutenkaan en tiedä sopeudunko ajatukseen siitä että asuisin lapseni kanssa miehen kodissa, vai jääkö asia vaivaamaan.
Rahallisestikin olen heikoilla, talo on iso ja pelkät ylläpitokustannukset varmaan enemmän kuin oma vuokrani. Eli en pysty mitenkään maksamaan puolta yhteisistä menoista ja olisi jatkuvasti tunne siivellä elämisestä. Miehelle tämä ei ole ongelma, vaan suurin ongelma on minun pääni sisällä. Mieshän jokatapauksessa maksaa talonsa kulut vaikka minä ja lapseni emme siellä asuisikaan. Muutostamme tulisi lisäkustannuksia ainoastaan veden kulutuksen, sähkön (lähinnä lisääntyneet pesukoneitten käyttökerrat) ja ruokakulujen muodossa. Ne lisääntyneet kulut minä tietenkin pystyn maksamaan ja vähän enemmänkin mutta en mitenkään voi maksaa puolta kaikesta. Olenko nyt vaan yliherkkä vai onko huoli ihan aiheellinen?
Yhteen muuttamisesta on puhuttu, mutta en ole siihen vielä valmis. Kuitenkin tulevaisuutta ajatellen on avoliitto jossain vaiheessa edessä.
Ongelmaksi koen sen, että olen tottunut aina pitämään huolen talousasioista, ja minun on oltava taloudellisesti riippumaton kenestäkään toisesta. Entinen mieheni on toivoton rahankäytön suhteen joten minä huolehdin aina kaikki laskut ja ostokset. En tiedä miten uskallan lähteä omasta vuokra-asunnostani ja muuttaa miehen omistusasuntoon. Koen että hänellä on sitten "etulyöntiasema" eli olen heikoilla jos hän haluaakin joskus erota. Muutenkaan en tiedä sopeudunko ajatukseen siitä että asuisin lapseni kanssa miehen kodissa, vai jääkö asia vaivaamaan.
Rahallisestikin olen heikoilla, talo on iso ja pelkät ylläpitokustannukset varmaan enemmän kuin oma vuokrani. Eli en pysty mitenkään maksamaan puolta yhteisistä menoista ja olisi jatkuvasti tunne siivellä elämisestä. Miehelle tämä ei ole ongelma, vaan suurin ongelma on minun pääni sisällä. Mieshän jokatapauksessa maksaa talonsa kulut vaikka minä ja lapseni emme siellä asuisikaan. Muutostamme tulisi lisäkustannuksia ainoastaan veden kulutuksen, sähkön (lähinnä lisääntyneet pesukoneitten käyttökerrat) ja ruokakulujen muodossa. Ne lisääntyneet kulut minä tietenkin pystyn maksamaan ja vähän enemmänkin mutta en mitenkään voi maksaa puolta kaikesta. Olenko nyt vaan yliherkkä vai onko huoli ihan aiheellinen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Et ole edes rakastunut kun ajattelet tollasta.
Siis oikeasti sullahan on kaikki hienosti.
Olet aivan liian yliherkkä, etkä koskaan pysty sitoutumaan yhteiseen elämään.
Kitkuttele vaan itsekses.
Toivottavasti mies tajuaa jättää sut pian
Minä kyllä ymmärrän aloittajaa oikein hyvin. Ehkä sinun kannattaisi odottaa vielä vähän aikaa, kun sinulla on lapsikin. Lapselle ei tee hyvää muuttaa koko ajan. Te olette vielä ensihuumassa.
Yleensä yhteenmuutto hoituu siten, että huomataan että oikeasti asutaan yhdessä ja toinen käy kotona vain tsekkaamassa postit. Eli asia ikäänkuin hoituu itsellään. Teillä ei nähtävästi asia ole vielä niin pitkällä.
Jätä tuon pellen typerä kommentti pers....joku jätetty ukon kuvatus..pöh!
Asu kuitenkin vielä lapsen kanssa..ehdit kyllä myöhemminkin muuttaa..
Itsekkin tiedän sen, että kun huomaa "asuvansa" toisen luona melkein kokonaan, on aika miettiä sitä pölyyn jäävää omaa asuntoa ylimääräisenä... onnee! :)
siksi en vielä olekaan muuttamassa, että lapset saavat aikaa tottua uuteen tilanteeseen.
Taitavat kyllä olla aika tottuneita jo, ja me olemme kotona kaksistaan vain silloin kun mies on töissä. Vapaa-aika ollaan kimpassa, joko heillä tai meillä. Lemmikkien takia en voi käydä vain tsekkaamassa posteja, enkä aio niitä myöskään roudata edestakaisin kahden asunnon välillä päivittäin.
Samassa asunnossa ollaan asuttu 6 vuotta eli lapsellani on täällä kaverit ja kaikki ennallaan vaikka erosimmekin hänen isänsä kanssa. Lapsen edun vuoksi mies muutti pois, ettei lapsen elämässä mene kaikki kerralla uusiksi.
Ja ensimmäiselle pellelle tiedoksi että rakastunut kyllä olen, en vaan ole tyhmä.
Enkä ole myöskään siivellä eläjä vaan kustannan mielelläni oman ja lapseni asumisen ja elämisen ihan itse.