Moro
About noin 9kk sitten ihastuin erääseen naiseen aivan hulluna. Kokoajan tilanne oli kannaltani melko epätoivoinen, ja oikeastaan tiesin odottavani minkäänlaista tilanteen etenemistä ihan turhaan. Kuitenkin vain jotenkin jaksoin uskoa hänen pehmittyvän suhteeni. En sittemmin enää jaksanut "roikkua" hänessä, vaikka hän olisi ehkä niin halunnutkin. Tuli pieni "tauko", enkä enää voinut roikkua hänessä. (Pakko sanoa, että syy siihen oli se, että oli toinen nainen, joka odotti vastausta, ja minulle oli sen odottamisen aikana syttyneet hirveän kuumat tunteet häntä kohtaan. En todellakaan voinut enää pitää häntä odottamassa!). Tämän aloituksen tarkoitus on vain ilmaista se, että tämän vaiheen aikana jotenkin lievästi murruin henkisesti ja rupesin epäileväksi. Tämä saattoi olla seurasta sille, että elinympäristössäni on muitakin miehiä (niinkuin naisiakin), joten tämähän on sellainen äänetön taistelutanner jossa ihmissuhteista kilpaillaan. Tiedätte mitä tarkoitan; on oltava varuillaan, rohkea ja valmis panemaan itsensä peliin. Ja minä paninkin. (Ei mitään kaksimielisyyksiä!)
Samaan aikaan, kun ns. aloin kertomaan ihastuksestani äsköiselle ihmiselle, tämä toinen nainen sanoi minulle olevansa ihastunut minuun. Silloin en tajunnut kuinka mahtava ihminen hän onkaan, vaan me "kaikki" kolme elimme sellaista todella rasittavaa odotusaikaa. Nyttemmin, kun lopetin sen ensimmäisen "odottelun", pyysin tätä toista naista treffeille ja tähän mennessä olemme tapailleet ja reilun muutamaan kuukauden. Hän oli niin helpottunut ja onnellinen! Kunpa voisin elää sen tilanteen uudelleen, oikeesti! Olen rakastunut häneen, jos tässä vaiheessa sen voi jo sanoa. Vaikka hän periaatteessa teki aloitteen, ja tämä tilanne pitäisi nähdä todella positiivisena ja mukavana asiana, en vain voi lakata huolehtimasta. Huolehtimasta siitä, että kestääkö suhteemme. Eikö olekin ihan uskomatonta! Olen todella säälittävä.
Olen kokoajan ollut todella rauhallinen, ja tehnyt kaiken eteen parhaani, kokoajan! En vain voi jostain syystä nauttia tilanteesta! Pelkään, että aika voimakkaalla sitoutumisella tai sanoisinko, kiintymyksen ja "rakkauden" osoituksella pilaan tämän suhteen. Vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana todella voimakkaasti aktivoitunut naiselämän suhteen, ja luulen että muutos todellakin on ehkä mieheksi kypsymisen mukanaan tuomaa muutosta (joka on siis hyvä), niin silti kokoajan stressaan hänen suhteen.
Käymme ulkona, katsomme elokuvia ja teemme kaikkea mukavaa. Saan häneltä aivan samanlaista hellyydenosoitusta kun itsekin annan. Ulkopuolinen varmasti näkisi tilanteen olevan oikein onnekas; orastavaa rakkautta ja sitoutumista pitäisi olla ilmassa. Mutta mistä tiedän, etten ole mukana liian voimakkaasti? Miten mä hitto osaan ottaa rennosti ja vain nauttia tästä suhteesta ja sen mukanaan tuomista mahdollisuuksista?
Kaiken tämän takana kuitenkin sisimmässäni luulen stressaavani turhaan. Ongelmani on, että suunnitelen kaiken todella tarkasti ja elän organisoivaa elämää. Muutos tähän hirveään järjestelmällisyyteen tuli asepalveluksesta aikoinaan. En ole kertaakaan huomannut hänessä mitään negatiivista kohtelua minua kohtaan! Tämä stressaaminen on ehkä saanut osittain alkunsa joistakin pienistä eleistä, mitkä tuskin ovat mitään tarkoittavia. Olen muutenkin melko stressaava tyyppi, tällä tarkoitan sitä että monet asiat huolettavat minua turhaan. Kunpa vain voisin olla positiivisempi. Esim, jos ennalta sovittu tapaaminen vaikka peruuntuisi, tiedän tulevani tästä vainoharhaiseksi ja vaikka miksi muuksi. Ihan naurettavaa, en vain voi sille mitään. Heti rupean epäilemään, vaikka en todellakaan halua! Ja minun ei todellakaan tarvitsisi!
Pitäisikö minun kysyä, että seurustellaanko me? Eikä tämä tule ihan itsestään, hitto, ainakin minun mielestä se rupeaa jo lähentelemään sitä. Tai ainakin pari kolme vuotta sitten olisin tätä jo seurusteluna pitänyt. Aistin, että hän haluaa edetä rauhallisesti, ja sehän passaa. Ehkä myös tämän takia pelkään, että olen liian ns. "innokas". Vaikka hän todellakin tietää tunteistani, tunnen, että minun täytyisi jotenkin sanoa hänelle, kuinka voimakkaasti oikeasti hänestä pidänkään. Ehkä tällä haen varmistusta johonkin?
Miten kohtelen häntä mahdollisimman hyvin? Olen kokoajan oma itseni, en todellakaan tunne roikkuvani hänessä millään tavalla. Miten takaan mahdollisimman hyvät suhteen rakentamismahdollisuudet? Miten teen tilanteesta sellaisen, että jos se päättyy (mitä en todellakaan toivo tapahtuvan), niin voisin sen jälkeen olla varma siitä, että tein parhaani, vaikka se ei taaskaan riittänyt..
Miten saan itseni elämään päivä kerrallaan asian suhteen, ottamaan rennosti, nauttimaan elämästä ja olemaan onnellinen siitä, että melkeinpä ehkä seurustelen aivan järjettömän ihanan ja kauniin naisen kanssa? Jos tähän osaa joku vastata niin johan on ihme, perkele.
About noin 9kk sitten ihastuin erääseen naiseen aivan hulluna. Kokoajan tilanne oli kannaltani melko epätoivoinen, ja oikeastaan tiesin odottavani minkäänlaista tilanteen etenemistä ihan turhaan. Kuitenkin vain jotenkin jaksoin uskoa hänen pehmittyvän suhteeni. En sittemmin enää jaksanut "roikkua" hänessä, vaikka hän olisi ehkä niin halunnutkin. Tuli pieni "tauko", enkä enää voinut roikkua hänessä. (Pakko sanoa, että syy siihen oli se, että oli toinen nainen, joka odotti vastausta, ja minulle oli sen odottamisen aikana syttyneet hirveän kuumat tunteet häntä kohtaan. En todellakaan voinut enää pitää häntä odottamassa!). Tämän aloituksen tarkoitus on vain ilmaista se, että tämän vaiheen aikana jotenkin lievästi murruin henkisesti ja rupesin epäileväksi. Tämä saattoi olla seurasta sille, että elinympäristössäni on muitakin miehiä (niinkuin naisiakin), joten tämähän on sellainen äänetön taistelutanner jossa ihmissuhteista kilpaillaan. Tiedätte mitä tarkoitan; on oltava varuillaan, rohkea ja valmis panemaan itsensä peliin. Ja minä paninkin. (Ei mitään kaksimielisyyksiä!)
Samaan aikaan, kun ns. aloin kertomaan ihastuksestani äsköiselle ihmiselle, tämä toinen nainen sanoi minulle olevansa ihastunut minuun. Silloin en tajunnut kuinka mahtava ihminen hän onkaan, vaan me "kaikki" kolme elimme sellaista todella rasittavaa odotusaikaa. Nyttemmin, kun lopetin sen ensimmäisen "odottelun", pyysin tätä toista naista treffeille ja tähän mennessä olemme tapailleet ja reilun muutamaan kuukauden. Hän oli niin helpottunut ja onnellinen! Kunpa voisin elää sen tilanteen uudelleen, oikeesti! Olen rakastunut häneen, jos tässä vaiheessa sen voi jo sanoa. Vaikka hän periaatteessa teki aloitteen, ja tämä tilanne pitäisi nähdä todella positiivisena ja mukavana asiana, en vain voi lakata huolehtimasta. Huolehtimasta siitä, että kestääkö suhteemme. Eikö olekin ihan uskomatonta! Olen todella säälittävä.
Olen kokoajan ollut todella rauhallinen, ja tehnyt kaiken eteen parhaani, kokoajan! En vain voi jostain syystä nauttia tilanteesta! Pelkään, että aika voimakkaalla sitoutumisella tai sanoisinko, kiintymyksen ja "rakkauden" osoituksella pilaan tämän suhteen. Vaikka olenkin viimeisen vuoden aikana todella voimakkaasti aktivoitunut naiselämän suhteen, ja luulen että muutos todellakin on ehkä mieheksi kypsymisen mukanaan tuomaa muutosta (joka on siis hyvä), niin silti kokoajan stressaan hänen suhteen.
Käymme ulkona, katsomme elokuvia ja teemme kaikkea mukavaa. Saan häneltä aivan samanlaista hellyydenosoitusta kun itsekin annan. Ulkopuolinen varmasti näkisi tilanteen olevan oikein onnekas; orastavaa rakkautta ja sitoutumista pitäisi olla ilmassa. Mutta mistä tiedän, etten ole mukana liian voimakkaasti? Miten mä hitto osaan ottaa rennosti ja vain nauttia tästä suhteesta ja sen mukanaan tuomista mahdollisuuksista?
Kaiken tämän takana kuitenkin sisimmässäni luulen stressaavani turhaan. Ongelmani on, että suunnitelen kaiken todella tarkasti ja elän organisoivaa elämää. Muutos tähän hirveään järjestelmällisyyteen tuli asepalveluksesta aikoinaan. En ole kertaakaan huomannut hänessä mitään negatiivista kohtelua minua kohtaan! Tämä stressaaminen on ehkä saanut osittain alkunsa joistakin pienistä eleistä, mitkä tuskin ovat mitään tarkoittavia. Olen muutenkin melko stressaava tyyppi, tällä tarkoitan sitä että monet asiat huolettavat minua turhaan. Kunpa vain voisin olla positiivisempi. Esim, jos ennalta sovittu tapaaminen vaikka peruuntuisi, tiedän tulevani tästä vainoharhaiseksi ja vaikka miksi muuksi. Ihan naurettavaa, en vain voi sille mitään. Heti rupean epäilemään, vaikka en todellakaan halua! Ja minun ei todellakaan tarvitsisi!
Pitäisikö minun kysyä, että seurustellaanko me? Eikä tämä tule ihan itsestään, hitto, ainakin minun mielestä se rupeaa jo lähentelemään sitä. Tai ainakin pari kolme vuotta sitten olisin tätä jo seurusteluna pitänyt. Aistin, että hän haluaa edetä rauhallisesti, ja sehän passaa. Ehkä myös tämän takia pelkään, että olen liian ns. "innokas". Vaikka hän todellakin tietää tunteistani, tunnen, että minun täytyisi jotenkin sanoa hänelle, kuinka voimakkaasti oikeasti hänestä pidänkään. Ehkä tällä haen varmistusta johonkin?
Miten kohtelen häntä mahdollisimman hyvin? Olen kokoajan oma itseni, en todellakaan tunne roikkuvani hänessä millään tavalla. Miten takaan mahdollisimman hyvät suhteen rakentamismahdollisuudet? Miten teen tilanteesta sellaisen, että jos se päättyy (mitä en todellakaan toivo tapahtuvan), niin voisin sen jälkeen olla varma siitä, että tein parhaani, vaikka se ei taaskaan riittänyt..
Miten saan itseni elämään päivä kerrallaan asian suhteen, ottamaan rennosti, nauttimaan elämästä ja olemaan onnellinen siitä, että melkeinpä ehkä seurustelen aivan järjettömän ihanan ja kauniin naisen kanssa? Jos tähän osaa joku vastata niin johan on ihme, perkele.
Vastaukset 5
Vanhimmat
hyvin epäselvää. Eli jos olet yhden kanssa, miksi kerroit tuosta toisesta? Mitä merkitystä sillä on? Ja miten sinä olet käyttäytynyt, että olen joutunut tilanteeseen, jossa joku odottaa sinulta vastuasta, mutta olisit toiseen ihastunut ja kuitenkin sanot, että olet toiseenkin? Oletko antanut ymmärtää jotakin, mitä et tarkoita.
Ja ei tuosta ymmärtänyt kumman kanssa olet, senkö, johon olet itse ensin ollut ihastunut vai senkö joka oli sinuun ihastunut? Ymmärtää tuosta sen, että stressaat, mutta mitä oikein kysyt?
epäselvyydestä, eli olen hänen kanssa joka oli minuun aluksi ihastunut. Tämä johon minä olin aluksi ihastunut, on ollutta ja mennyttä nyt. Sanoin siitä vain sen takia, että senkin suhteen ns. epäonnistuminen varmaan oli osasyynä siinä miksi olen niin epävarma/stressaava. Tosin olen toki hirveän tyytyväinen kuitenkin, että niin kävi, koska asiat ei oikeastaan voisi olla paremminkaan. Eli tämä ei ole mikään kolmiodraama, ei todellakaan. Ja ei hän tuskin odota minulta mitään vastausta mihinkään, en sitä tarkoittanut. Tarkoitan ja kysyn vain sitä, että olen jotenkin vain pelännyt aistivani hänessä jotain, että ihan kuin kaikki ei olisi hyvin. Voi olla, että olen väärässä, mutta jos olen oikeassa, haluaisin vain jotain järkeviä ohjenuoria miten luonnollisesti kehittää suhdetta niin, ettei se ole mitenkään painostavan tuntuista tai roikkuvaa ym. Pelkään että olen liian paljon yhteydessä häneen tai ym. Voin tosin olla väärässäkin, mutta miten saisin silleen viisaasti edettyä tässä? Kunpa joku voisi vain sanoa, että miten nainen haluaa häntä kohdeltavan, mutta sehän on mahdotonta. Eihän tässä tuskin auta muuta kuin tehdä parhaansa ja antaa ajan viedä mukanaan. En halua kuitenkaan ilmaista hänelle asioita, jotka saisivat hänet kyseenalaistamaan jotain, tai epäilemään minun sitoutumistani. Mistä tiedän etten painosta häntä tai roiku hänessä liikaa?
Eli sä olet siis pyörittänyt kahta yhtä aikaa. Toisen kanssa meni vikaan, koska tuli tauko syystä siitä, että olitkin ihastunut toiseen? Noinhan siinä ihan selvästi lukee. No ei ihme, jos on ongelmat. siis millä tavoin suhde, jota ei edes ollut, epäonnistui, jos kerran itse olit kiinnostunut ja ihastunut kuitenkin toiseen ja aloit toisen kanssa suhteeseen ja mitään ensimmäistä suhdetta ei tullut edes? Aika erikoista.
Ja kummalliselta vaikuttaa, että ikäänkuin sinä yksin kehittäisit suhdetta, vaikka siihen vaikuttaa molempien mielipiteet. Kyllä varmasti alkaa toisesta aistia yhtä sun toista, jos itse ajattelee vain sooloilevansa suhdetta eteenpäin ja omassa päässään miettii, että mitä me yhdessä nyt seuraavaksi.. mitä se toinen siinä suhteessa edes tekee, sähän järjestelet suhdetta ihan itseksesi.
Viisaasti saat edettyä puhumalla ja tajuamalla, ettet voi yleistää mitään suhdetta johonkin toiseen.
Ja aika viisasta olisi myös luottaa toiseen sen verran, että luottaisi siihen, että kyllä toinen sanoo, jos joku alkaa haitata. Ihan selkeää epäluottamustahan se on sun puolelta häntä kohtaan, jos sä et luota siihen, että hän voisi suhteessa hyvin, ilman, että siitä olisi edes puhetta. Aikuiselta ihmiseltä voi odottaa ihan aikuista käytöstä.
Mut viisainta olis vähän kasvaa ja tajuta, että jos alkaa kahden kanssa vehtaamaan samaan aikaan, jää varmasti lehdelle soittelemaan, ei sua silloin kattele kumpikaan. Yritit sitten miten paljon hyvänsä stressata ja päätäs asialla vaivata.
Nythän tilanne on niin, että sinä puhut suhteista naisten kanssa, jotka eivät edes tiedä olevansa suhteessa. On ollut epäonnistumisia suhteissa, joissa sinä et ole naiselle edes sanonut mitään? Erittäin kummallista. Olet omassa päässäsi kuvitellut että teillä on suhde, jota ei ole?
Ei ihastuminen tarkoita että on seurustelee tai edes tapailee toista. Mahdat olla aika kokematon naisten kanssa.
on keskustelu. Eli epävarmuuteen ja stressaamiseen auttaa se, että keskustelet tunteistasi ja naisen tunteista hänen kanssaan. Epävarmuus helpottaa, kun tiedät paremmin mitä hän ajattelee ja stressi lakkaa, kun keskustelun kautta huomaat että teitä todella on kaksi parisuhteessa. Bonuksena vielä: naiset usein pitävät tunteista puhumisesta. Niin se vain menee.